Topias Haikala 2025. SKS Kirjat. 429 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan.
Juuri tällaista kielihistoriallista teosta olen kaivannut! Yksi lempikursseistani yliopistossa oli aikoinaan nimeltään Suomen kielen historiallinen tausta. Tutkijat ovat näköjään vuosituhannen vaihteen jälkeen löytäneet runsaasti uutta, teorioita on tullut ja mennyt. Paljon oli silti tuttua ja edelleen paikkansa pitävää tämän teoksen perusteella. Oli ihanaa kerrata termistöä, kielten sukulaisuussuhteita ja ajallisia yhteyksiä, sekä tietysti oppia paljon uutta.
Haikala kirjoittaa mukavan leppoisaan ja juttelevaan tyyliin, mikä keventää tekstiä, sillä muuten se on hyvin kielitieteellistä ja uskon, että termistöä tuntemattoman on varmasti vaikea pysytellä kärryillä. Kannattaa silti kokeilla ja puskea eteenpäin. Samaa suosittelee kirjailija itsekin, ja varoittaa välillä, jos edessä on koukeroisempaa teoriaa. Hänen päälähteinään ja kirjan "aivoina" toimii kuusi arvostettua alan tutkijaa, joiden näkemyksiä Haikala kirjoittaa lukijalle ymmärrettäväksi, joiden kanssa hän keskustelee ja joiden välisiä näkemyseroja hän välillä myös päivittelee.
On selvää, että etenkin sukulaiskielten väliset geneettisiä ja ajallisia suhteita on vaikea määritellä tarkasti, vaikka kuinka haluaisi. Tai sitten sitä, missä ajanjakson vaiheessa tai missä kohtaa kartalla kaksi kielikuntaa ovat törmänneet toisiinsa. Eikä tämä teos pysty antamaan tarkkoja vastauksia siinä missä mikään muukaan teos, mutta kokonaisuudesta muodostuu silti tarpeeksi selkeä ja johdonmukainen kuva. Tukena on kielihistorian lisäksi arkeologista tietoa. Ehkä minua auttoi se, että muistin jotain yliopistoajoilta, mutta toivon että muutkin lukijat saavat kirjasta paljon irti, sillä antoisa se on.
Olin aivan innoissani, kun sain lukea kantauralista, itämerensuomesta, myöhäiskantasuomesta, paleogermaanista, balteista ja mitä kaikkea teos sisältääkään vuosituhansien takaa noin keskiajalle saakka. Ja mikä jännittävintä, tutkijat ovat sitä mieltä, että nykyisellä asuinalueellamme on asunut jopa useampi sellainen ihmisryhmä, joiden kieli on kadonnut ajan saatossa, uusien kielten vallatessa alaa. Kuolleet kielet näkyvät etenkin saamessa, mutta suomenkin kielessä on lukuisia, meille hyvin arkipäiväisiä luontosanoja, joille ei ole vastinetta missään nykyisin tunnetussa kielessä. Eikä noiden kielten kuolemasta edes ole kovin kauan!
Haikala esittelee kussakin luvussa sanoja, joita on lainattu eri kielistä eri aikoina, mutta niitä olisi voinut olla enemmänkin. Äänteenmuutosten ymmärtäminen ei ollut helpointa illalla nukkumaan mennessä, mutta nautin niistä silti, kaikista frikatiiveista ja sibilanteista. Välillä luin kirjaa keskellä yötä, jos satuin heräämään. Yksityiskohtia on tällaisessa teoksessa niin paljon, ettei kaikkea pysty omaksumaan eikä muistamaan, mutta onneksi kirja on oma ja siihen voi palata heti, kun siltä tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti