Édouard Louis: Muutos: metodi

Édouard Louis 2021. Ranskankielinen alkuteos Changer: méthode. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2023. 285 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Päätin lukea toisenkin Louisin teoksen heti alkukesään, sillä huomasin että tämän teoksen kansi muistuttaa Väkivallan historian kantta. Goodreadsin vuosihaasteeseen nimittäin tarvitaan kaksi teosta, joilla on samannäköiset kannet. Teokset täydentävät muutenkin hyvin toisiaan. Väkivallan historia on Louisin toinen romaani ja kertoo pääosin ajanjaksosta, jolloin nuori kirjailijanalku on jo muuttanut Pariisiin. Muutos: metodi läpikäy kirjailijan nuoruutta pidemmältä ajanjaksolta, mutta päätyy niinikään Pariisiin.

Yksitellen pyyhin pois jäljet siitä mitä olin aikaisemmin ollut.

Minun on vaikea suhtautua Louisin teoksiin romaaneina, vaikka sellaisiksi ne on luokiteltu. Ne ovat hyvin omaelämäkerrallisia ja kertovat henkilöstä, joka muuttaa kastenimensä Eddy Bellegueulesta Édouard Louisiksi. Tässä teoksessa tarinaa kuljettaa pääosin minäkertoja, joka osoittaa puheensa välillä isälleen, lopussa ystävälleen Elenalle. Välillä kerronta vaihtuu kaikkitietävään, mutta tämä jää lyhyeksi pätkäksi. Kerronnalliset muutokset ovat hyvä veto - ne pitävät lukijan hereillä ja tuovat tarinaan selontekomaisen näkökulman.

Muutos: metodi kertoo nuoren Édouardin ponnisteluista, päätöksistä ja teoista, joiden avulla hän irtautuu kotiseutunsa köyhyydestä, väkivallasta ja näköalattomuudesta kohti kultturellimpaa, intellektuellimpaa ja avarakatseisempaa maailmaa. Ensin hän muuttaa taidelukioon Amiensin kaupunkiin ja sieltä muutaman vuoden päästä unelmiensa Pariisiin. Amiensissa Édouardilla on ystävänään ja tukenaan sivistyneen perheen tytär Elena, kunnes tämä vaihtuu yliopisto-opettaja Didieriin ja deittikokeilujen kautta vaikuttaviin pariisilaisiin ja kansainvälisiin tuttavuuksiin.

Édouard ponnistelee lukemalla, sivistämällä itseään, käymällä elokuvissa ja teatterissa. Hän hakeutuu seuraan, josta hänen kasvulleen olisi hyötyä, ja onnistuu siinä hyvin. En voinut olla ajattelematta häntä opportunistina, joka raivaa tiensä uuteen elämään muita hyödyntämällä, eikä sitä voi olla pohtimatta kirjailija itsekään. Hän toisaalta kertoo aidosta kiintymyksestä useimpiin tapaamiinsa ihmisiin, mutta myöntää myös mahdollisen hyväksikäytön. Näköalattomasta perheestä kotoisin olevalle nuorukaiselle on uskomaton saavutus päästä niin pitkälle, mutta tie ei ole helppo. Kirjoittamisen ideankin hän poimii kohtaamiltaan kulttuuripersoonilta ja kuten tiedämme, sen avulla hän saa kostonsa ja valtavan menestyksen.

Louis tosiaan puhuu itse kostosta, jonka kohteena hänen syntymäkaupunkinsa ahtaine mielipiteineen on. Lapsesta asti kiusatun, hakatun ja parjatun homopojan kohtalo olisi voinut olla hyvin erilainen, mutta Louis on päämäärätietoinen ja sinnikäs. Milloin hän on tarpeeksi kaukana ja turvassa? Riittääkö siihen Pariisi, riittääkö siihen kansainvälinen menestys? Jättääkö lapsuus häneen jatkuvan irtautumisen tarpeen niin ettei mikään riitä? Pelko siitä, että elämä heittää Louisin takaisin köyhään pohjoiseen, kulkee alati rinnalla.

Muutos: metodi herättää paljon empatiaa toisaalta nuorta Édouardia kohtaan, mutta toisaalta minua säälitti myös Elena, joka menettää ystävänsä Pariisille. Romaanissa yhteys säilyy kirjeitse ja viimeistään tästä teoksesta Elena saa lukea, miten tärkeä hän on Édouardille ollut - jos tuollaista Elenaa on ollutkaan, sillä tämähän on tosiaan romaani! Elena on kuitenkin se, kenelle kirjailija puhuu ja kenelle tämä selittää valintojaan ja tekojaan. Isään ruumiillistuu kosto, jota Louis menestyksellään ja romaaneillaan hakee. Vaikka isästä paljastuu pehmeitäkin puolia, edustaa hän sitä miehen mallia, josta kirjailija on eniten saanut kärsiä.

En ole lukenut esikoisromaani Ei enää Eddyä sekä Väkivallan historiaa seurannutta teosta Kuka tappoi isäni, joten se täytyy vielä varata kirjastosta. Naisen taistelut ja muodonmuutokset on pienenpieni romaani, joka kertoo Louisin äidin elämästä, ensin hyvin nuorena vaimona ja äitinä, joka sitten poikansa tavoin uskaltaa riuhtaista itsensä irti huonosta suhteesta ja ympäristöstä. Teokset täydentävät erittäin hyvin toisiaan, ja ovat herättäneet Ranskassa runsaasti keskustelua luokkayhteiskunnasta, joka ei ole kirjallisuudessa näin selkeästi aikaisemmin näkynyt.

Édouard Louis: Väkivallan historia

Édouard Louis 2016. Ranskankielinen alkuteos Histoire de la violence. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2020. 196 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin vuosihaasteessa on kaksi kohtaa, joihin pitäisi lukea kansiltaan samannäköiset kirjat. Édouard Louisin teokset ovat olleet lukuprojektina jo jonkin aikaa, joten kuittaan nuo haastekohdat kahdella hänen teoksillaan - ne kun ovat hyvin toistensa näköisiä. Väkivallan historian jälkeen luen teoksen Muutos/metodi. Aikaisemmat Louisilta lukemani romaanit ovat Ei enää Eddy sekä Naisen taistelut ja muodonmuutokset. 

Väkivalta on teemana myös Louisin lapsuudesta kertovassa esikoisteoksessa Ei enää Eddy, mutta nyt hän on nuori aikuinen ja asuu Pariisissa. Louis kertoo tarinaansa lukijalle, mutta ei ole sen ainoa kertoja. Hän on kertonut raiskauksesta ja väkivaltaisesta illasta aikaisemmin siskolleen, joka kertoo sitä nyt miehelleen Louisin kuunnellessa viereisessä huoneessa. Claran selonteko tapahtumista mahdollistaa sen, että väkivallan kokija pystyy kuuntelemaan omaa tarinaansa ulkopuolelta, kunnes teoksen loppupuolella hän ei enää jaksa kuunnella siskoaan, vaan kertoo loput itse. Erikoinen kerronnallinen ratkaisu, joka toimii loistavasti ja saa pohtimaan niin kuulijan kuin kertojankin motiiveja.

Teos ei ole pelkästään kuvausta väkivaltaisesta illasta toisen miehen kanssa, vaan myös sen seurauksista, traumoista ja siitä, miten moneen kertaan tarina on kerrottava saadakseen apua tai oikeutta. Kotiseudulle palaaminen ja Claran luona vierailu palauttaa mieleen myös lapsuuden ja sen luokkayhteiskunnan, jonka paljastamisesta Louisin tekstit ovat kuuluisia. Pariisin ja maaseudun välinen kuilu, vähän koulua käyneiden duunareiden ja yliopistossa opiskelleiden välinen juopa, köyhyys ja kotiseudulle palaamisen aiheuttama sopeutuminen - teemoja, joista Ranskassa ei ilmeisesti ole paljon kirjoitettu, sillä ne herättävät nyt kiivasta keskustelua. Louis onkin suorastaan pelottavan tarkkanäköinen.

Nuorukaisen kohtaamasta väkivallasta lukeminen on järkyttävää, mutta siitä kertominen on välttämätöntä, vaikka päähenkilö haluaisi kovasti olla puhumatta siitä. Hänen ystävänsä saavat hänet taipumaan poliisilaitokselle ja siitä seuraa reissu, jossa hänen riisutaan jälleen, kuvataan yksityiskohtaisesti ja hänen asuntonsa myllätään. Raiskauksen vuoksi hänen on syötävä hiviä ehkäisevä lääkekuuri, joka panee hänen vatsansa sekaisin - myllerrys ja pelko eivät ole pelkästään pään sisäisiä, vaan ne saavat elimistönkin sekaisin.

Édouard Louisin teksti on varmasti tarkkaan mietittyä ja viimeisteltyä, mutta se ei tunnu siltä. Kerronta poukkoilee ja on välittämättä kirjallisista konventioista tai koulussa opetetuista säännöistä. Claran kerronta tuo mukaan puhekielisyyttä ja karkeutta, kun taas Louisin oma kerronta tasapainottelee rajuuden ja hienotunteisuuden välillä. Tekstiä on melko vaivatonta lukea ja tuntuu että se onnistuu sanomaan paljon vähillä sanoilla. Kiivastakin se on, kun päähenkilö kokee enemmän kuin mitä pystyy noissa olosuhteissa ilmaisemaan. Surettaa, miten paljon häpeää väkivallan uhri joutuu kokemaan ja miten se vaikuttaa sukupolvesta toiseen.

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset

Édouard Louis 2021. Ranskankielinen alkuteos Combats et métamorphoses d'une femme. Suomentanut Lotta Toivonen. Tammi 2022. 110 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Louisin neljäs romaani on pieni helmi, jonka lukee päivässä, mutta jonka muistaa varmasti pitkään. Édouard Louis ponnahti julkisuuteen, kun hänen esikoisteoksensa Ei enää Eddy ilmestyi nuoren kirjailijan ollessa vasta 21-vuotias. Omakohtainen romaani nosti julkiseen keskusteluun yhteiskunnallisia teemoja, jotka ovat aikaisemmin jääneet vähemmälle huomiolle.

Autofiktiivisistä romaaneista Naisen taistelut ja muodonmuutokset on lyhkäisin. Taitavasti kirjoitetusta tärkeästä aiheesta olisin lukenut mielelläni paljon paksummankin teoksen, mutta joskus vähemmän on enemmän. Kirjailija itse kertoo oppineensa, ettei kirjallisuus saisi muistuttaa poliittista manifestia, mutta juuri tämän vuoksi "hion oitis jokaista lausettani kuin veitsenterää". Kirjassa on äitiään tarkkaileva herkkä poika, joka aikaisemmista teoksista tuttuun tapaan läpikäy myös omia taisteluitaan ja muodonmuutoksiaan.

Édouard on syntynyt äitinsä toiseen avioliittoon, eikä isä, jonka mukaan äiti on lähtenyt, tarjoa lopulta yhtään enempää eikä parempaa. Kirjailijan äiti edustaa työväenluokan naista ja äitiä, jonka asema ranskalaisessa yhteiskunnassa on hyvin ahdas. Naiset kohtaavat henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ja vaikka herkkä poika nyt aikuisena tunnistaa vääryydet ja epäoikeudenmukaiset asenteet, sortuu hän lapsena itsekin äitinsä halveksuntaan ja vähättelyyn. Menee 20 vuotta ennen kuin äiti lopulta päättää lopettaa humalaisen miehensä odottamisen ja jättää tämän. Alkaa huumaava muodonmuutos.

Koska nyt minä sen tiedän: se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta.

Louis itse joutuu kiusatuksi ja toistuvan väkivallan uhriksi poikkeavuutensa vuoksi. Väkivalta onkin hänen teoksissaan kantava teema. Sitä on paikoin raskasta ja sydäntäsärkevää lukea - Ei enää Eddy on suorastaan järkyttävää luettavaa, mutta siitä huolimatta ja sen vuoksi Louisin teokset ovat merkittäviä tapauksia. Luin vastikään tanskalaisen Tove Ditlevsenin Lapsuuden, joka sijoittuu 1920- ja 30-lukujen taitteeseen. Työväenluokkaisissa kortteleissa oli siinä ja silloin paljon samaa kuin Louisin kirjoittamassa 2000-luvun Ranskassa. Uskon että tällaisen muuttumattomuuden ja näköalattomuuden paljastaminen onkin yksi syys Louisin teosten menestykselle ja niiden herättämälle keskustelulle.

Minulla on jäänyt väliin Louisin toinen ja kolmas teos, mutta ne ovat ehdottomasti edelleen lukulistallani. Naisten taisteluista ja muodonmuutoksista lisää sivuilta Kirjaluotsi, Helmi Kekkonen ja Kulttuuritoimitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitin tämän kohtaan 42: Kirjassa on ainakin kolme sanaa. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen tästä löytyy muutos parisuhteessa. Goodreadsin vuosihaasteessa sijoitin tämän kohtaan 27: A book by an author from continental Europe. 

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Édouard Louis 2014. Ranskankielinen alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2019. 184 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Rikollista ei ole se mitä ihminen tekee, vaan se mitä hän on. Ja ennen kaikkea se miltä hän näyttää.

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen romaani ja esikoisteos on herättänyt Ranskassa ja varmasti muuallakin yhteiskunnallista keskustelua. Teos läpikäy nuoren Eddyn lapsuutta ja teini-ikää pienellä paikkakunnalla, jossa hänen erilaisuuttaan - neitimäisyyttään - ei suvaita. Eddyn kokema henkinen ja fyysinen väkivalta on järkyttävää, ja vaikka olen itsekin elänyt pienellä paikkakunnalla, jossa erilaiseksi leimautuminen olisi ollut hirvittävää, kyseessä ei ollut 2000-luku. Ahdasmielisyys, henkinen kapeakatseisuus ja konservatiiviset arvot kukoistavat edelleen tietyissä yhteisöissä, tietyillä alueilla. Édouard Louis ilmeisesti selvisi ja pääsi niistä eroon, mutta toisinkin olisi voinut käydä.

Eddyn kotona on äärimmäisen köyhää, eikä perhe todellakaan ole ainoa, joiden arkea leimaa puute ruoasta tai ehjistä vaatteista. Talo natisee liitoksissaan, kostuu vesisateella eikä lasten kerrossänky kestä aikaa. Eddyn vanhemmat elävän saman kaavan mukaan kuin niin moni muukin heidän paikkakunnallaan, eikä Eddyn sisarustenkaan tulevaisuus taida juurikaan poiketa totutusta. Tehdas työllistää ison osan miehistä, mutta työttömyyskin on yleistä. Samoin alkoholismi: Eddyn perheen olohuoneeseen kokoontuu ilta toisensa jälkeen lauma miehiä, jotka tissuttelevat ja puhuvat ronskeja television ääressä.

Meillä päin miesten toilailuista syytettiin usein vaimoja, joilla oli velvollisuus hillitä heitä kuten tappeluissa juhlien jälkeen. Niin justiin, vaimo viis veisasi Sylvainista. Mokoma huora.

Köyhyyttä pahempaa on kuitenkin alueen henkinen ilmapiiri. Miesten pitäisi olla äijiä, mutta Eddy-parka ei kasva oikeanlaiseksi. Hänen tapaansa kävellä, elehtiä ja puhua arvostellaan yhtä lailla kotona kuin koulussakin. Isä varsinkin tölvii ja nälvii poikaa, eikä pysty osoittamaan rakkautta ennen kuin Eddy on oikeasti hakeutumassa lukioon toiselle paikkakunnalle. Vanhemmat eivät näe, miten lasta hakataan koulussa säännöllisesti. Teini-iässä poika yrittää seurustella tyttöjen kanssa, mutta seksuaalisuus ei ole samanlaista kuin naapureiden pojilla. On käsittämätöntä, miten Eddy sinnittelee. Köyhyyden, asenteiden ja kiusaamisen kudelma on niin perinpohjaista ja kaikenkattavaa, ettei lapsi tietenkään tiedä paremmasta eikä osaa haaveilla. Hänen osakseen jää häpeä ja peittely.

Louisin teksti on korutonta ja toteavaa. Kirja alkaa pysäyttävällä ja mieleenpainuvalla lauseella Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. Tekstiä maustavat hauskalla (elleivät olisi niin ikäviä) tavalla sitaatit etenkin äidin ja isän puheenparresta. Ne tekevät muuten varsin dokumentaarisesta tekstistä eläväistä ja auttavat visualisoimaan tilanteita. Loppua minun oli hieman vaikea tulkita - pääsikö Eddy irti vai jatkuiko kiusaaminen?

Ei enää Eddystä myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Reader, why did I marry him? ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan kohdan 43: Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (Tammen Keltainen kirjasto), Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailussa tämä sopii kohtaan 26: 1990-luvulla julkaistu tai siihen aikaan sijoittuva kirja, ja PopSugar Reading Challenge: A bildungsroman.