"Hän mietti entistä elämäänsä ja halusi uuden. Korkkaamattoman. Pakasta vedetyn. Koskemattoman. Neitsyen. Umpihangen. Lehtometsän."
Huolimattomat on kertomus yksinäisyydestä, toisen kaipuusta ja kosketuksen puutteesta. Rakkauden janoa lähestytään seksin ja seksuaalisuuden näkökulmasta. Leila Korhonen päätyy hyvinvointiyrittäjäksi, kun nuoren naisen tarpeet ja haaveet eivät käy yksiin nuorten sonnien pyrkiessä päälle. Hän haluaa auttaa niitä lukuisia miehiä, jotka tietämättään tarvitsevat lämpöä ja kosketusta. Vähitellen hän kuitenkin väsyy siihen, ettei itse saa mitään. Viimeinen pisara on röyhkeä, itsekeskeinen asiakas, joka ylittää sovitun rajan.
"Hän oli pitänyt yksinäisyyttään itsestäänselvyytenä, selkeänä työkaluna, joka antoi rauhan ja keskittymiskyvyn. Mutta yksinäisyys on petollista. Se nakertaa mielen, tekee siihen koloja ja onkaloita, päästää veden sisään ja homettaa mielen, ja mieli alkaa haista."
Rikoskomisario Antero Mokka on keski-ikäinen mies, joka on jo luopunut toivosta löytää sopivaa naista. Iho on jo unohtanut kosketuksen, se kasvaa sammalta ja jäkälää. Edessä häämöttää vanhuus. Mokka on naimisissa työnsä kanssa, se on hänen elämänsä. Hän keskustelee vain varkaiden ja valehtelijoiden kanssa. Mokka on kuitenkin täysin sinut elämänsä kanssa, eikä huomaa puutetta ennen kuin saa kuulusteltavakseen Leilan. Leila menee Mokan päähän ja jää sinne. Kuulusteluissa Leila tulkitsee Mokkaa, molemmat saavat toisensa raolleen. Siitä seuraa jotain kaunista.
Huolimattomissa on ripaus rikosromaania. Se on lopulta myös rakkausromaani, vaikka onkin alakuloinen, harmaa ja syksyinen. Siinä pohditaan paljon, mitä nykypäivän viihdekeskeinen, kaiken paljastava meno tekee ja aiheuttaa, millaisia paineita ja mielikuvia se luo. Mitä se tekee vaikkapa seksille, jonka pitäisi olla läheisyyttä ja lämmön jakamista.
"Kukaan ei hallinnut uutta aikaa, se oli kuumemittarista lattialle karannutta elohopeaa, joka kaikki yrittivät saada kiinni, vaihtelevin tuloksin. Suurin osa uudesta ajasta oli vapaa-aikaa, hahmotonta ja epämääräistä olotilaa, joka synnytti mielihyvään perustuvaa teollisuutta."
Hotakainen tuo stereotyyppisen suomalaisen haaveineen ja heikkouksineen niin lähelle, että hahmot tuntuvat tutuilta. Ankeista mielenmaisemista ja toivottomalta vaikuttavasta nykyajasta huolimatta romaanista huokuu runsaasti lämpöä. Hotakainen ei tyylilleen uskollisena selittele mitään. Kieli ei rönsyile eikä jaarittele. Hotakainen on lyhyiden lauseiden mestari ja ilmaukset ovat usein niin osuvia, että kaiken alakulon keskellä alkaa naurattaa. Hotakaisen tekstiä, "vakavanaurullista tyyliä taajamaihmisen arjesta", on vapauttavaa lukea.
Myös Kirsi on kirjoittanut Huolimattomista. Kuittaan tällä teoksella HelMetin haasteen kohdan 23, sillä luin tämän pienen romaanin päivässä.
