Alice Munro on upea kirjailija ylipäätään ja nyt kun voimassa on Ompun Novellihaaste, Munro pääsee esille varmasti (toivottavasti!) monessa blogissa. Minä olen merkannut muistiin parikin Munron novellikokoelmaa, jotka täytyy lukea. Sanansaattaja ei ole novellikokoelma ihan perinteisessä mielessä, sillä sen ensimmäinen osa koostuu Munron tekemästä sukuselvityksestä. Hänen sukujuurensa ovat Skotlannissa, josta hänen esi-isänsä ovat matkanneet Kanadaan 1800-luvulla. Kirjallisia lähteitä suvun taustoista ja vaiheista löytyy kuitenkin jo Skotlannin nummilta aikaisemmilta vuosisadoilta. Köyhä suku on osannut alkeellisista oloista huolimatta hyvin lukea ja kirjoittaa, joten kustakin sukupolvesta on löytynyt joku, joka on tallentanut tarinoita ja tapahtumia muistiin. Ne kirjalliset lähteet, mitkä suvusta on löytynyt, on Munro puolestaan kirjannut kronologiseen järjestykseen kertomustensa rungoksi ja täyttänyt (suuretkin) aukot joko itse sepittämällään fiktiolla tai suvussa kulkeneilla huhuilla. Lopputuloksena on mielenkiintoinen kertomuskokoelma suvun vaiheista Skotlannissa ja Kanadassa.
Kertomukset alkavat Skotlannista, syrjäisestä Ettrickin laaksosta, jossa sataa liian usein, viima on kylmä ja talot huonossa kunnossa. Esi-isät saavat toimeentulonsa useimmiten lammaspaimenina. Laakso on heille rakas ja he pitävät sitä itsestään selvästi Skotlannin upeimpana laaksona, onhan se ollut joskus kuninkaitten metsästysmaita. Metsiä siellä ei enää juurikaan ole, kuten ei muuallakaan Britanniassa. Suvun tarinoita on säilynyt jälkipolville ja jopa kuuluisa kirjailija Walter Scott (1771 - 1832) mainitsee heidät tuotannossaan. Rakkaasta Skotlannista lähdetään kuitenkin, niin kuin moni muukin perhe, kohti Pohjois-Amerikkaa. Kuuden viikon laivamatkan jälkeen alkaa uudisraivaajien loputon työ sankkojen metsien keskellä nykyisen Ontarion laitamilla. Suku pitää yhtä ja kasvattaa ahkerasti uusia jäseniä, sillä kuolema vierailee usein ankarissa olosuhteissa. Koulunkäyntimahdollisuuksia ei juurikaan ole ennen 1900-lukua, jolloin Munron isä pääsee kokeilemaan siipiään kotimetsien ulkopuolelle. Pitkään ne eivät häntä viehätä; poika on kuten sukunsa miehet ennen häntä ja tyytyväisempi "miesten" töissä. Munron isä on viimeinen jonka kirjailija tietää kuulleen vanhaa skottimurretta sukulaistensa keskuudessa.
Kokoelman toisessa osassa Munro käy läpi omaa elämäänsä (kuvittelin minäkertojan häneksi, vaikka tokihan kaikilla tarinoilla ei välttämättä ole suoraa yhteyttä kirjailijaan - kyseessä ei ole varsinainen omaelämäkerta) nuorena tyttönä pienen maalaiskaupungin laitamilla ja myöhemmin aikuisena naisena joka pohtii suhdettaan esi-isiensä seutuun. Ihmiset panivat merkille, jos liikkui sellaisissa kaupunginosissa jonne ei ollut mitään varsinaista asiaa. Sitten joku sanoi, me nähtiin sinut tässä yhtenä päivänä, ja sitten joutui selittämään. Luonto on tytölle tärkeää, mutta jo nuorena hän ymmärtää ettei se ole asia, josta kannattaisi puhua kenenkään kanssa. Hänen vanhempiensa sukupolvelle luonto on jotain mistä hyödytään ja luonnon arvostaminen muista syistä muuttuu ilmiöksi vasta joskus paljon myöhemmin. Ihmiset eivät ennen vanhaan varmaan halunneet viettää lepoaikaansa katselemalla peltoja, joilla heidän oli pakko raataa, tai kinoksia joiden läpi heidän oli luotava polku päästäkseen ruokkimaan karjaa. Niitä jotka avoimesti ihailivat luontoa - tai jotka menivät niin pitkälle että käyttivät siitä sanaa luonto - pidettiin usein hiukan tärähteinä.
Nuori minäkertoja on niin ikään kiinnostunut kirjoista ja tarinoista. Hän lukee paljon, mutta ymmärtää senkin, ettei kirjatietoa sovi tuoda aina esille. Hänen perheessään ei nähdä koskaan nälkää, ruokaa riittää ja kaikilla on muutenkin kaikki mitä he tarvitsevat, muttei mitään ylimääräistä. Siksi päähenkilökin tekee kesäisin töitä piikana tai auttaa kotonaan. Piikana hän pääsee tirkistelemään vauraampien ihmisten maailmaa ja tekee tarkkanäköisiä huomioita eri yhteiskuntaluokkien välisistä eroista: ajankäytöstä, käyttäytymisnormeista, oletuksista, arvoista, avioliitoista, naisen asemasta. Viimeisimmissä novelleissa minähahmo on jo iäkkäämpi ja joutuu käsittelemään ensin isänsä, sitten omaa mahdollista sairastumistaan.
Kirjan molemmille osille on ominaista kiehtovien, mieleenpainuvien henkilöhahmojen galleria. Kertomuksissa asetellaan luonteeltaan erilaisia ihmisiä vastakkain, punnitaan heidän tekojensa oikeutusta, verrataan entisaikojen moraalia tai käyttäytymisnormeja nykypäivään ja yritetään samalla kasvaa ihmisinä. Novelleja lukiessa tuntuu kuin jalat olisivat tukevasti maankamaralla, viljaa kasvavassa pellossa, pöllyävällä tienpientareella tai lumihangessa. Vaikka novellit ovat kirjailijalle itselleen osin hyvinkin henkilökohtaisia, ne ovat silti hyvin yleisinhimillisiä ja ikään kuin osa kenen tahansa historiaa. Lukiessa tulee selittämättömän rauhallinen olo ja luulen sen johtuvan Munron uskomattoman hienosta tarinankerronnan lahjasta, jossa on jotain ihanan vanhanaikaista. Kuin kuuntelisi iltasatua. Se miten hän kertoo arkisista asioista, saa pitämään kirjasta kiinni.
Lisää arvioita: Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Lukuisa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti