Maja Lunde: Viimeiset

Maja Lunde 2019. Norjankielinen alkuteos Przewalskis hest. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Tammi 2020. 533 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lunden ihastuttava ilmastokvartetti on edennyt kolmanteen osaan. Mehiläisten historia kertoi nimensä mukaisesti mehiläisistä ja niiden kadosta. Sinisessä puute oli vedestä, ja jännällä tavalla yksi sen hahmoista esiintyy myös Viimeisissä, Oslossa vuonna 2064. 

Eva, Isa ja Louise ovat ehkä Oslon rannikon viimeisiä asukkaita, mutta romaanin nimi viittaa villihevosrotuun, przewalskinhevoseen joka yhdistää kirjan kolmea aikatasoa ja päähenkilöiden elämää. Oslossa on pulaa kaikesta, sillä Romahduksen jälkeen kaikki ovat lähteneet kohti pohjoista. Eva sinnittelee murrosikäisen tyttärensä kanssa ja yrittää suojella eläintarhansa viimeisiä eläimiä. Ankarat sateet, nälkä ja väkivallan uhka vaivaavat, mutta etelästä kävelee jotain, mikä tuo toivoa.

Saksalainen Karin lentää Mongoliaan vuonna 1992, mukanaan poikansa Mathias, joka pyristelee irti huumeriippuvuudesta. Karinin ja mongolialaisen Jochin elämäntyö on saada alueelta sukupuuttoon kuollut villihevonen lisääntymään ja juurtumaan kotiseutuunsa uudelleen. Reilu sata vuotta aikaisemmin venäläinen eläintarhan omistaja Mihail on vain kuullut huhuja tuosta mystisestä alkuhevosesta, mutta saa taivuteltua kiehtovan metsästäjän mukaansa pelottomalle retkelle Mongolian kylmille aroille.

Paksuun romaaniin mahtuu vaivatta kolme toisistaan poikkeavaa maailmaa, joita yhdistävät hevosen lisäksi rakkaus luontoon ja vahvat perhesiteet. Siinä mielessä Viimeiset on romaanina lähempänä Mehiläisten historiaa kuin Sinistä. Romaani kuvaa hyvin kunkin aikakauden luontosuhdetta, ihmisen ponnisteluja omasta mielestään oikeiden asioiden eteen, kunnes lopulta kaikki on myöhäistä. Vaikka ihmisen suhteessa luontoon on monella tavalla paljon väärää, lämpöä tarinoihin tuo aito läheisyys hevosiin.

Läheisyys perheenjäsenten välillä onkin haastavampaa. Niin Eva kuin Karinkin pohtivat omaa vaikeaa suhdettaan ainoaan lapseensa. Mihail löytää aidon rakkauden ja seksuaalisuuden, mutta joutuu uhraamaan sen julkisivun eteen. Paljon kokenut Karin saisi rakkautta osakseen, jos osaisi sitä ottaa vastaan. Eva saa uupumuksen keskellä lohtua kosketuksesta. Jokaista tarinaa yhdistävät myös syntymät ja kuolemat: Pietarin eläintarha todistaa pienen villihevosen syntymän niin monen turhan kuoleman jälkeen, Mongoliassa taistellaan luonnonvoimia vastaan, ja surullisten teurastusten jälkeen Oslossa parkaisee pieni poikavauva.

Kerronta vaihtelee varsin ripeää tahtia eri aikatasojen välillä. Hieman pidemmätkin ne olisivat voineet olla, mutta toisaalta ratkaisu keventää muuten melko perusteellista teosta. Lunden teksti on vaivatonta ja mukavaa lukea - kaikissa kolmessa kirjassa. Lunde ei kikkaile kielellä, päinvastoin, mutta kunkin aikatason välillä on pienenpieniä tyylieroja. Teosten vahvuus on sen hahmoissa, heidän kokemuksissaan ja tunteissaan, ihmisten välisissä suhteissa, ja tietysti ja ehdottomasti myös siinä maailmassa jossa he elävät. Lukija haluaa tietää, miten heidän ja hevosten käy. 

Odotan innolla kvartetin neljättä osaa, jossa pääosassa ovat kasvit. Lue Viimeisistä lisää näistä blogeista: Jorman lukunurkka, Kirjasähkökäyrä ja Paljon melua kirjoista.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Yaa Gyasi 2020. Englanninkielinen alkuteos Transcendent Kingdom. Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2020. 274 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Maa ja taivas on tarina ghanalaistaustaisesta tytöstä Giftystä, hänen veljensä huumeriippuvuudesta, äidin masennuksesta, isän poissaolosta, tieteen tekemisestä ja uskosta Jumalaan. Gifty on syntynyt Alabamassa, mutta hänen vanhempansa lähtivät Ghanasta kun isoveli Nana oli pieni. Äiti tekee lujasti töitä juurruttaakseen perheensä maahan ja kirkkoon, jossa mustat ovat vähemmistö. Isä ei pitkään jaksa, lähtee takaisin kotimaahan, eikä yhteys säily.

Kirkolla ja uskolla on merkittävä rooli Giftyn elämässä. Tyttö kirjoittaa päiväkirjaa Jumalalle, mutta kun Nanan huumeriippuvuus karkaa käsistä, suhde Jumalaan alkaa rakoilla. Uskon tilalle nousevat epäluulo ja tiedonjano, vastausten etsiminen. Gifty joutuu kantamaan vastuuta liian pienestä pitäen, hän seuraa vierestä kun äiti hautautuu viikkokausiksi sänkyyn, huolehtii talosta ja itsestään. Syrjäänvetäytyväksi kasvava nuori nainen löytää neurotieteet ja alkaa tehdä tutkimusta, jossa hiiret auttavat häntä pääsemään lähemmäksi veljen riippuvuutta ja äidin surua. Tiede ja tutkijan työ on myös tapa käsitellä omia menetyksiä, eikä loppujen lopuksi uskokaan katoa ihan kokonaan.

Ennen näin maailman Jumalan muodostavan linssin lävitse, ja kun se linssi sameni, käännyin tieteen puoleen. Molemmista tuli minulle arvokas tapa nähdä, mutta molemmat ovat lopulta pettäneet siinä mielessä, että ne eivät ole tavoittaneet omia päämääriään: kirkastaa, luoda merkitystä. --- Kysymyksistä tulee arvauksia, joista tulee filosofisia ajatusia siitä, miten jonkin ehkä mahdollisesti pitäisi olla.

Yaa Gyasin toinen romaani on vahva teos, eikä ihan helpoimmasta päästä. Gyasi käsittelee teemojaan tavalla, joka pitää lukijan älyllisesti hereillä. Ainakin minulle lukeminen oli suorastaan älyllisesti piristävää. Kirjailija osoittaa, ettei uskon ja tieteen rinnakkaisuus ole mahdottomuus. Giftyn kasvutarina on tavallaan sydäntäraastava, mutta vaikka tyttö itse on tarinansa kertoja, romaani ei sorru sentimentaalisuuteen. Riippuvuuden ja masennuksen vierestä seuraaminen on kuvattu tavalla, joka pitää lukijan katseluetäisyydellä, ei päästä liian lähelle. Tai ehkä se riippuu lukijasta - minun oli helpompi samaistua Giftyn tieteelliseen otteeseen ja pitää itseni hieman etäällä.

Ja se, että kirkossani supateltiin vähättelevästi "heikäläisistä", oli minulle niin syvä ja niin kätketty hengellinen haava, että sen löytäminen ja käsittely on kestänyt vuosia. En tiennyt, miten olisin ratkaissut ristiriidan. Kun äiti ja minä teimme rukouspyynnön Nanan puolesta, rukoiliko seurakunta oikeasti?

Maa ja taivas on tietysti myös kuvaus maahanmuuttajuudesta ja tummaihoisen naisen kokemuksista. Minun lukukokemuksessani nämä jäivät kuitenkin edellä mainitsemieni teemojen alle, mutta maahanmuuttajuus ja rotu kulkevat tietysti mukana läpi kasvuvuosien, suhteessa seurakuntaan, äidin työhön, isän lähtöön, yhteisön suhteessa Nanan huumeriippuvuuteen ja kuolemaan, samoin kuin Giftyn menestyksessä tiedeyhteisössä. Mahdollisuudet ovat olemassa, mutta se ei tarkoita että maailma olisi tasa-arvoinen tai ennakkoluuloton.

Romaanista lisää näistä blogeista: Reader, why did I marry him? ja Kirjaluotsi. Lue myös Gyasin upea esikoisteos Matkalla kotiin.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Johanna Vuoksenmaa 2020. Otava. 320 s. Sain lainaksi kaverilta. Kuva kustantajan.

Vuoksenmaan esikoisromaani sijoittuu Hämeenlinnaan, kevääseen 1977. Suomessa on sähkölakko, ja kaupunki joutuu säännöstelemään sähkönjakelua. Pauliinan isä Esa on yksi työntekijöistä, jotka jakavat päivien tunnit valoisiin ja pimeisiin. Kevät on muutosten aikaa, Pauliina keikkuu nuoruuden kynnyksellä, aikuisten väliset suhteet rakoilevat, kuolema koskettaa läheltä ja salaisuuksia paljastuu.

Romaanin kertojat ovat tytär ja isä, mutta yllättäen myös pimeys itse, tai jokin joka tarkkailee kaupunkia ylhäältä käsin. 12-vuotiaan Pauliinan keväässä kutkuttaa ihastuminen ja seksuaalisuuden ensikosketukset, mutta viattomana hän ei vielä ymmärrä kaikkia merkkejä. Suhde isään ja mammaan on vielä hyvin lapsekas, kun taas isoveljensä ystävän Jyrkin kanssa tyttö olisi valmis vaikka mihin. Uutta kevääseen tuo tulleessaan myös uusi ystävä Liisa ja tämän perheen normaalista poikkeavat tavat. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ei Liisan kotona kuten ei myöskään isän ja äidin välillä.

Lapsen näkökulma perheessä, ihmisissä ja tunteissa tapahtuviin muutoksiin on kivalla tavalla viaton ja vastaanottavainen, vaikka raskaita muutoksia ovatkin. Välillä tuntuu, että kirjailija lataa kevääseen hieman liikaakin, mutta toisaalta tapahtumat pitävät lukijan otteessaan. Tunnelma voisi olla raskas, ellei kevät toisi siihen toiveikkuutta. Surusta ja kaikesta uudesta huolimatta kosketukset, suudelmat, rohkeat siveltimenvedot ja isoäidin halaus tekevät romaanista lämpimän.

Paljon on ladattu myös ajankuvaan. Tarinan sijoittuminen vuoteen 1977 vaatii kirjoittajalta tarkkuutta, ja siinä Vuoksenmaa on onnistunut hyvin: musiikki, kampaukset, vaatteet, ruoka... Onko yksityiskohtia enemmän kuin tarpeeksi? Tyttöjen maailmassa ne toimivat erinomaisesti, mutta välillä huomasin etenkin Esan ikäänkuin selittävän asioita lukijalle. Edellä mainittujen lisäksi ajankuva tuli hyvin esiin ihmisten asenteissa ja tavoissa, siinä mikä silloin koettiin normaaliksi tai uudeksi. Vappukulkueessa oli vasemmistolaisuutta, avioerot olivat harvinaisia, masennus tai vaikkapa homoseksuaalisuus suorastaan tabu.

Pimeät tunnit oli tietyllä tapaa ärsyttävän tuttu ja tavanomainen - ehkä tunnistin siitä paljon omaa nuoruuttani -, mutta ihmeellisen vetävä ja mukavaa luettavaa. Kertojien vaihtuminen varsin nopeassa rytmissä teki rakenteesta keveän, ehkä myös Pauliinan aito lapsekkuus. Kaikkinäkevän kertojan luvut olivat puolestaan runollisempia, ja ne toivat kokonaisuuteen tunnelmaa, arvokkuutta ja armollisuutta. Päähenkilöiden raskaista kokemuksista huolimatta suru tai järkytys ei yltänyt lukijaan asti, mikä sekin oli vaihteeksi plussaa, sillä kovin paljon olen viime aikoina itkenyt romaaneja lukiessani!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Tuijata ja Jorman lukunurkka. Kiitos lainasta Elinalle ja Taunolle!

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clement 2014. Englanninkielinen alkuteos Prayers for the Stolen. Suomentanut Terhi Kuusisto. Like 2015. Pokkarissa 268 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

En kyllä kertoisi hänelle, että äiti oli antanut minulle nimeksi Ladydi, koska häntä inhotti se miten Charles oli kohdellut Dianaa.

Meksikossa on kylä, jonka miehet ovat jättäneet ja jonka tyttärillä on jatkuva vaara tulla kidnapatuiksi. Aluetta terrorisoivat huumekauppiaat ja lähestyvien autojen ääniä pelätään. Kylässä kasvaa alkoholisoituneen äidin kasvattama Ladydi, joka monen muun tytön lailla haaveilee kauneudesta ja paremmasta elämästä.

Paula oli häipynyt. Estefani aikoi muuttaa Méxicoon, jotta hänen äitinsä saisi parempaa hoitoa. Maria ei enää koskaan puhuisi minulle. Ruth oli viety pois. Isä oli rajan toisella puolella.

Guerreron osavaltiossa läsnä ovat välivalta, taikausko ja iholla kipittävät hämähäkit. Kylä on juuri niin syrjässä, ettei sen kaduilla ammuta päivittäin, mutta tyttölapset puetaan pojiksi ja piilotetaan maakuoppiin heti kun tuntematon auto lähestyy. Läheistä valtatietä eivät ole kaikki ylittäneet hengissä. Acapulcoon on kohtuullinen työmatka, mutta sen läheisyys tarkoittaa myös huumeparonien läheisyyttä. Unikkopeltojen lannoittaminen kirvelee silmiä, eivätkä opettajat uskalla viipyä kokonaista lukuvuotta.

Ajattelin vihamielistä maankolkkaamme, missä aikoinaan oli ollut oikea kylä, mutta huumekauppiaitten roistovaltio ja ihmisten häipyminen Yhdysvaltoihin olivat tuhonneet sen. Maankolkkamme oli hajonnut tähtikuvio, jonka kaikki pikku kodit olivat palaneet tuhkaksi.

Huhu Ladydin ystävän Paulan kauneudesta on kiirinyt miesten tietoon ja tyttö katoaa. Myöhemmin Acapulcossa Ladydi kuulee tytön vuodesta huumeparonin vankina. Ladydi pääsee hetkeksi nauttimaan ylellisyydestä ja rakkaudesta talossa, jossa kukaan ei asu, mutta matkalla sinne tapahtuu jotain, minkä vuoksi hän joutuu tutustumaan myös Méxicon vankilaan ja sen omalaatuisiin asukkaisiin. 

Varastettujen rukousten vuori on vahvojen tyttöjen ja naisten tarina. Se on kasvutarina ja selviytymistarina Meksikosta, jossa nuorten köyhien naisten katoaminen on liian yleistä. Vaikka romaani saa haukkomaan henkeään ja sen hahmot ovat ihanalla tavalla uskomattomia, en hetkeäkään epäile etteikö näin oikeastikin tapahdu. 

Clement kirjoittaa ihanan väljästi, tavalla johon mahtuu paljon mutta joka ei selittele, vaan antaa tilaa ajatuksille ja hengitykselle. Romaani tulvii epäuskoa, toivoa, hentoista magiikkaa ja ötökkäistä luontoa. Luvut ovat lyhyitä ja kirja pieni, mutta niihin mahtuu kokonainen, traaginen, epäoikeudenmukainen maailma. Kirjailija on tehnyt teostaan varten perusteellista taustatyötä ja suosittelen myös hänen teostaan Rakkaudesta aseisiin (2018).

Lue lisää näistä blogeista: Kirjaluotsi, Annelin kirjoissa ja Reader, why did I marry him?

Herman Koch: Suomen päivät

Herman Koch 2020. Hollanninkielinen alkuteos Finse dagen. Suomentanut Antero Helasvuo. Siltala 2020. 328 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiireissä on upeaa se, että saa luettavakseen kirjoja, joihin ei ehkä muuten törmäisi. Välillä kohdalle osuu teoksia, joista ei niin innostu, mutta kirjoista keskusteleminen on aina yhtä ihanaa ja ehkä lukumakukin laajenee huomaamatta. Herman Koch ei ole minulle entuudestaan tuttu kirjailija, mutta kansiliepeestä luen, että hänen teoksensa Illallinen (2012) on menestynyt Suomessakin hyvin. Suomen päivät on omaelämäkerrallinen - tai ainakin autofiktiivinen, sillä kirjailija on saattanut käyttää kirjallisia vapauksia luodakseen vetävämmän tarinan! - ja sen nimi viittaa Kochin Suomessa viettamään aikaan vuonna 1973.

19-vuotias nuorukainen on vastikään menettänyt äitinsä ja päättää lähteä mahdollisimman kauaksi miettimään, mitä haluaa elämällään tehdä ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Itäisen Suomen pieneen kylään maatilalle päätyvä Herman paiskii töitä metsässä, oppii hieman kieltä ja on ennen kaikkea yksin ajatustensa kanssa. Viikonloppuretkellä Lappiin hän ihastuu Annaan, joka jää mieleen, vaikkei yhteyttä enää olekaan. Kuukaudet Suomessa jäävät hänen yksityisiksi muistoikseen, sillä kotona Amsterdamissa ei tunnu löytyvät sanoja eikä yleisöä, jolle kertoa niistä oikein.

Kochin muistelmissa pääpaino on hänen nuoruudessaan. Hän ajattelee paljon äitiään, suhdettaan isäänsä, äidin ja isän avioliittoa ja paljon myös erästä leskirouvaa, jonka kanssa isällä oli pitkä suhde. Koch puntaroi usein, mikä vaikutus asioilla on ollut toisiinsa, mitä on sanottu tai jätetty sanomatta. Tarinoinnissa vilisee läheltä piti -tilanteita, eräänlaista kömpelöyttä ja nuoruuden irrallisuutta. Suomen päivät on kasvukertomus, ja erikoisen siitä tekee se, että vaikka Herman on itse minä-kertoja ja pääosassa, minusta tuntuu, etten missään vaiheessa pysty muodostamaan hänestä selkeää kuvaa. Ehkä se ei ole tarpeenkaan.

Kun kirjailija palaa Suomeen yli 40 vuotta myöhemmin, hän tunnistaa runoteoksesta tuttuja sanoja ja itsensä. Hän löytää Nurmeksesta museon, jossa on tuttuja kasvoja ja muistoja. Hermanin muistot poukkoilevat vuodesta toiseen, ajatuksesta toiseen, mutta niinhän ne tekevät, harvoin ajatus kulkee kronologisesti. Se tekee teoksesta mukavalla tavalla hiomattoman ja viimeistelemättömän, ja siksi hyvin yksityisen, ikään kuin kirjoitusprosessi itsessään avaisi kirjailijalle ovia omaan menneisyyteen. Tekstissä on kautta linjan hieman surumielinen sävy, mutta missään vaiheessa Koch ei sorru itsesääliin, ehkä nostalgiaan kuitenkin. 

Kiitos Tarjalle kirjan löytämisestä! Lisää näissä blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön! ja Annelin lukuvinkit.

JP Koskinen: Hukkuva maa

JP Koskinen 2020. Like. 231 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Merenpintojen nousu ei näy vielä Suomenlahden rannikoilla, mutta lähitulevaisuuteen sijoittuvassa Koskisen uutuusromaanissa näin on käynyt. Teollisuussuku Vaaterin jugendlinnan kellariin on kertynyt vettä, ja vaikka ilmastonmuutoksen seuraukset ovat ilmeiset, joutuu Niklas Vaateri hakkaamaan päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Hän luennoi usein aiheesta, joka kiinnostaa, mutta jonka eteen ei tehdä tarpeeksi.

Niklaksen isä on ollut kadoksissa jo viisi vuotta ja Niklaksen sisko Sandra olisi halukas julistamaan tämän kuolleeksi. Isän katoamista aletaan tutkia vielä kerran ja Niklaksesta tuntuu, että poliisien kiinnostus kohdistuu häneen. Asialleen omistautunut mies on kieltämättä tulisieluinen ja hankala, mutta olisiko hän tappanut oman isänsä, vastakkaista leiriä edustavan, menestyneen poliitikon? Ajatuksia hämärtää Niklaksen huono muisti. Muistaako hän esimerkiksi, mitä kaikkea hänen setänsä hermoparantolassa on tapahtunut? Eikö hän ollutkaan Amsterdamissa silloin kun hänen väitetään siellä käyneen?

Hukkuva maa on perhedraamaa, kannanotto ilmastokriisiin ja hieman myös dekkarihenkinen. Kirjamessujen haastattelussa Koskinen kertoi perehtyneensä ilmastonmuutokseen ja kasvihuoneilmöön jo kolmenkymmenen vuoden ajan, mikä todellakin näkyy teoksessa. Perehtyneisyys ei ole pelkkää tietoa, vaan ainakin minulle se antaa myös uusia näkökulmia. Perheen sisäiset jännitteet ja persoonallisuuserot tulevat hyvin esiin, mutta Koskinen jättää henkilöihin myös mielenkiintoisia aukkoja. He ovat kukin hyvin erilaisia keskenään, tavoilla jotka täydentävät romaanin teemoja. Mikä esimerkiksi on pikkuveli Mikon räpyläjalkojen merkitys mysteerin kannalta?

Aukkoja jää myös tarinaan itseensä, sillä se loppuu jännällä tavalla kesken. Kaikkia langanpäitä ei punotakaan siististi yhteen, vaan lukija saa itse kertoa tarinan loppuun. Löytyykö Jukka Vaateri, mikä rooli psykiatrisen sairaalan salaperäisellä asukilla on Niklaksen elämässä ja mitä perheenjäsenet ovat jättäneet kertomatta? 

Hukkuva maa oli mukavan vetävä romaani, joka herätti ajatuksia ja huolta maapallon tilasta. Siinä on kuitenkin keveyttä, joka ei nosta sitä esimerkiksi Tulisiiven kaltaiseksi huippuromaaniksi. Ajattelin välillä että ikään kuin kirjoittajalla olisi ollut kiire. Olisin nimittäin viihtynyt teoksen parissa hieman pidempäänkin. Veikkaan että tämä ei ole niitä romaaneja, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen, vaikka ansiokas onkin. Lue, mitä mieltä Kirsin kirjanurkka tai Kulttuuri kukoistaa ovat.

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill 2016. Englanninkielinen alkuteos The Nix. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus 2017. 716 s. Sain kirjan kaveriltani.

Nix on menestysteos muutaman vuoden takaa ja Nathan Hillin tarinankerronnan taitoja on ylistetty kovasti. Nix onkin vaikuttava teos. Kuten olen ennenkin sanonut, minulla on haasteita hyvin paksujen romaanien kanssa, mutta Nix oli melko vaivaton selättää. Hillin tyyli on perusteellista ja muistuttaa monia pitkän linjan yhdysvaltalaisia, paksuista romaaneistaan kuuluisia kirjoittajia, kuten vaikkapa Irvingiä tai Franzenia. Lukeminen ei kuitenkaan ollut vaivatonta fyysisesti, sillä raskaan kirjan pitäminen käsissä nukkumaan mennessä oli suorastaan hankalaa! 

Mitä paksuun romaaniin sitten mahtuu? Tekisi mieleni sanoa, että ihan kaikki Yhdysvaltain lähihistoriasta ja nykypäivästä, mutta eihän näin tietenkään ole. Nix on tarina äidistä ja pojasta, ja heidän vaiheistaan 1960-luvulta vuoteen 2011. Tapahtumapaikkoina ovat mm. Keskilännen pikkukaupunki, Chicago ja New York. Tarina lähtee liikkeelle, kun collegessa kirjallisuutta opettavan Samuelin äiti Faye päätyy uutisotsikoihin hyökättyään republikaanipoliitikon kimppuun. Äiti ja poika eivät ole tavanneet toisiaan vuosikymmeniin. Mitä äiti on tehnyt nämä vuodet ja miksi hän lähti kotoa Samuelin ollessa vasta yksitoista?

Fayen nuoruus 1960-luvun lopulla kuvaa hyvin sitä ristiriitaa, jota nuoren haaveiden, vanhempien toiveiden, pikkukaupungin paineiden ja perinteiden välillä on aina ollut. Faye lähtee opiskelemaan Chicagoon, tutustuu siellä poliittisesti aktiivisiin opiskelijoihin, muttei kuitenkaan jää suureen kaupunkiin, vaan palaa kotiin, menee naimisiin kouluaikaisen poikaystävänsä kanssa ja lopulta jättää perheensä. Faye on täynnä ristipaineita, eikä Samuel vuosikymmeniä myöhemmin tapaa ollenkaan sellaista äitiä, josta hänellä on muistot. Samuelin oma elämä entisenä kirjailijalupauksena on yhtä alamäkeä, ja äidin löydyttyä katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Vuoden 1968 Chicagossa eskaloituu opiskelija-aktivismi, vapauden huuma sekä konservatiivien ja liberaalien väliset näkemys- ja toimintaerot. Kun Samuel saa tietää äitinsä osallisuudesta tapahtumiin, se horjuttaa hänen tulkintaansa hänen omasta lapsuudestaan ja lähellä olevista ihmisistä. Samalla kun hän selvittää äitinsä historiaa, hän läpikäy lapsuutensa ystävyyssuhteita, ensirakkautta, norjalaisen isoisänsä menneisyyttä ja omia valintojaan. 

Romaaniin mahtuu luokka- ja tuloeroja, idealismia ja kapitalismia, yllättävän ajankohtaisia teemoja poliisiväkivallasta, nettipelaamisesta ja syrjäytymisestä. Sukupolvien väliset erot ovat räikeitä etenkin yliopistossa ja suhteessa mediaan. Samuelin ja Fayen lisäksi Hill antaa tarinassaan runsaasti tilaa muun muassa miehelle, joka on antanut elämänsä roolipeleille, opiskelijatytölle jonka moraalikäsitys on vähintäänkin vinksahtanut ja hippiradikaaliin ihastuneelle poliisille. Henkilökavalkaadi on rikas ja upean elävästi kirjoitettu, eikä onneksi liian runsas. Ihan lopussa paljastuu tosiasioita myös Fayen Norjasta lähteneestä isästä. Hänen kertomuksensa näkeistä ja haltioista vaikuttavat tyttären elämään yllättävän pitkään.

Nix on tavallaan ihan mieletön siinä, miten paljon siihen mahtuu yhteiskunnallisia virtauksia ja henkilökohtaisia valintoja. Eikä se siltikään ole mikään ähkypakkaus, vaan tarinat pysyvät hyvin kasassa, ja lopuksi yksittäiset langanpäät sidotaan yhteen. Loppuratkaisuissa ja paljastuvissa yksityiskohdissa on paljon suorastaan uskomattomalta tuntuvia seikkoja, mutta Hill tekee koko romaanin ajan selväksi, ettei mikään ole mahdotonta, kunhan tarina vain kerrotaan oikealla tavalla.

Teoksesta lisää näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Amman kirjablogi.