"Eikä maailmassa ollut kylliksi happea jotta hän jaksaisi hengittää."
Kangastus 38 osoittautui minulle hyvin samanlaiseksi lukukokemukseksi kuin Westön aiemmat teokset Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin. Tarinan historialliset taustat ovat yksityiskohtaisia ja kirjailija on nähnyt paljon vaivaa luodakseen aidon ympäristön tapahtumille. Kerronta on verkkaista, mutta eräänlaisessa pidättyvyydessään ennustaa muutoksia ja myrskyjä. Vanhahtavan hienostunut tyyli sopii menneille vuosikymmenille ja on omiaan korostamaan hahmojen välistä etäisyyttä, hienotunteisuutta ja kanssakäymisen kankeutta.
Tarinan päähenkilöistä toinen on keski-ikää lähestyvä Thune, suomenruotsalaisista piireistä kotoisin oleva asianajaja. Vastoin vuoden 1938 voimistuvia virtauksia Thune huomaa kallistuvansa lähemmäksi arvoliberaalia vasemmistoa. Hän on nähnyt maailmaa ja tuntee tuskaa Euroopan totalitaaristen suuntausten vuoksi. Vanhoista ystävistä koostuvassa Keskiviikkokerhossa mielipiteet ovat alkaneet hajautua. Niin käy myös perheen sisällä, ja Thune kokee jäävänsä ajatuksineen yksin. Yksin hän on muutenkin, sillä avioero on juuri astumassa voimaan, eivätkä muistot vaimosta hellitä otettaan.
Thunen konttoristina työskentelee työväenluokkainen Matilda Wiik, joka on parinkymmenen vuoden takaisista vankileirikokemuksista huolimatta pystynyt pitämään hauraan mielensä suhteellisen koossa. Matilda ja Thune tulevat hyvin toistensa kanssa toimeen. Pidättyvyydestä ja varovaisuudesta huolimatta heidän välilleen kehittyy luottamus, ellei peräti ystävyys. Molemmat rakentavat yksinäistä arkeaan työpaikan voimin, mutta riittääkö se, kun historia painaa? Matildan rakentama kuori alkaa repeillä, kun Kapteeni astuu konttoriin.
Thunen ja Matildan arkea ympäröivät uutiset Saksasta ja Neuvostoliitosta. Heidän ajatuksensa heijastavat uutisia propagandan vaikutuksesta kansalaisiin, uskosta johtajuuteen, juutalaisvainoista ja huhuja enteilevästä suursodasta. Ihmisten väliseen kanssakäymiseen ujuttautuu varovaisuutta ja teoksen tunnelma on kaikenkaikkiaan hyvin alakuloinen. Uskoa huomiseen ei juuri ole, kun läheistenkin ihmisten väliin repeää pessimistisiä kuiluja.
Historiallisten tapahtumien rinnalla - ja niiden avulla - teos käsittelee myös sitä, miten yksittäisen ihmisen mieli järkkyy, kun vastassa on valtakunnan, ellei jopa maailmanlaajuinen epäoikeudenmukaisuus ja sorto. "Hän eli julmaa aikaa. Väkivallan ja sodan uhka oli läsnä aina ja kaikkialla, se syöpyi ihmisiin kuin bakteeri ja teki omantunnonarat kalpeiksi ja sairaiksi, kun taas häikäilemättömät kukoistivat."
Westön tyyliä päästä niin lähelle kutakin hänen valitsemaansa aikakautta täytyy ihailla. Kangastus 38 on historian oppitunti juuri sellaisena kuin ne olisin aikanaan koulussa halunnut: kansalaisen näkökulmasta. Thunen ja hänen ystäviensä väliset kiihkeät keskustelut, Matildan raastavat muistot ja eläväinen Helsinki ovat historiaa, joka toistuu monissa muissakin kirjoissa, mutta aina yhtä tarpeellisina. (Silti en voi olla huomauttamatta, että kaikki yksityiskohdat tuntuivat välillä päälleliimatuilta. Tarina olisi ollut minulle totta ja täysin uskottava ilman lukuisia mainintoja kyseisen vuoden ravintoloista, orkestereista, elokuvatähdistä, urheilusankareista ja automalleista.)
Tätä rakastettua kirjaa on tietysti luettu paljon ja siitä on lukuisia blogipostauksia. Tässä muutama: Luettua elämää, P. S. Rakastan kirjoja ja Kirsin kirjanurkka.
Minä pidin tästä todella paljon. Tarina onnistui yllättämään, ja vakuuttava sukellus historiaan piti muutenkin mukavasti otteessaan.
VastaaPoistaKyllä, erittäin vakuuttava ja taitavasti rakennettu kirja, jopa hieman jännitystä mukana.
PoistaTästä tuli Westö-suosikkini, vaikka muistakin olen pitänyt. Juoni oli kuitenkin minusta vetäväkin ja jännitteet hyvin luotuja. Ajankuvana tämä on vailla vertaa. Henkinen ilmapiiri tuntuu hyvin toivottomalta, kuten kirjoitat. Hieno kirja!
VastaaPoistaWestö on tässä kirjassa onnistunut mielestäni tiiviin tarinan luomisessa, yleensähän hänen romaaninsa ovat melkoisia eepoksia, tässä taas on lyhyt aikajänne (joskin toki myös menneisyyden haamut). Rakastan Westön kirjoja ihan kohtuuttoman paljon, minulle niissä ei ole ikinä liikaa yksityiskohtia, mutta ymmärrän pointtisi kyllä.
VastaaPoistaTämä teos on hienosti kudottu. Ja sama kuin Suketuksella, olen melko lailla heikkona Westön teoksiin. Noin yleiseseti jo tuo nimi "Älä käy yöhön yksin" on sellainen, että kylmät väreet menee ja juuri tämä teos onkin ollut minulle ehkä rakkain Westö tähän astisista. Siinä on tunnelma, johon pudota ja jossa elää kuin omassa aikakaudessaan.
VastaaPoistaOlen lukenut Westöltä Missä kuljimme kerran, joka oli ihana sekä Älä käy yöhön yksin, jota rakastin aivan valtavasti. Hyllystäni löytyy sekä tämä Kangastus 38 että Leijat Helsingin yllä. Olen vähän niinkuin säästellyt niitä, sillä Westössä on jotakin taianomaista, mitä en ole muilta kirjailijoilta löytänyt.
VastaaPoista