Zadie Smith: Petos

Zadie Smith 2023. Englanninkielinen alkuteos The Fraud. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2025. 542 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tämä joululahjatoivelistalla ollut teos on menestynyt niin kotimaassaan Iso-Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin ilmestymisvuonnaan, kuten muutkin Zadie Smithin teokset. Minulle aikaisemmin tuttuja ovat Valkoiset hampaat ja Kauneudesta, molemmat ajalta ennen blogia.

Petos ammentaa historiallisista henkilöistä ja heidän elämistään 1800-luvulla. Kirjailijaserkkunsa taloudenhoitajana toimiva leski Eliza Touchet kiinnostuu pitkästä oikeudenkäynnistä, joka täyttää Englannin sanomalehtien palstat 1870-luvulla. Työläismies saapuu Lontooseen väittäen olevansa Australian-matkalla kadonnut baroni. Hänellä on todistaja mukanaan, Jamaikalla kasvanut musta Andrew Bogle poikineen. Jamaikalaismies herättää mustuudessaan ihmetystä. Englannin työväestö intoutuu uskomaan miehen sanoihin, vaikka fyysiset todisteet väittävät jotain ihan muuta. Onko mies oikeutettu omaisuuteen ja arvonimeen, vai onko hän huijari?

Elizan tarina siirtyy välillä 1870-luvulta aikaisemmille vuosikymmenille aikaan jolloin hän päätyy serkkunsa talouteen, osallistuu kirjailijailtoihin ja tukee serkkunsa uraa. Näissä kohdin romaani vilisee aikakauden kuuluisia kirjailijanimiä ja teoksia, joista osa on edelleen klassikon maineessa. Rotukysymys on tuolloin pinnalla ja Eliza osallistuu tasa-arvoa ajavien piireihin. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun kirjailijaserkku on uudessa avioliitossa ja hänen tyttärensä aikuisia, Eliza kaipaa elämäänsä sisältöä, ja löytää sitä oikeudenkäynnin seuraamisesta. Andrew Boglen historiasta Jamaikalla kerrotaan myös.

Oikeudenkäynti ja totuuden löytyminen ovat eräänlainen kehys romaanille, mutta sen riveillä on paljon muutakin, kuten rotukysymys, kolonialismi ylipäätään, naisen asema, työväenluokan asema, varallisuus ja hieman seksuaalisuuskin. Eliza pohtii asioita ja totuuden määritelmää omasta, varsin hyvin toimeentulevasta näkökulmastaan käsin, törmää välillä mustan, nuoremman tai eri yhteiskuntaluokkaa edustavan näkökulmaan, ihmettelee ja kuuntelee. Romaani kuvaa hyvin, millä tavalla varsin itsenäinen nainen tulee toimeen, jos suvussa on mies, jonka luona voi asua. Se on myös kiinnostava katsaus aikakauden kirjailijoihin, kaupallisuuden syntyyn ja menestyksen vuoristorataan.

Hyvin kirjavalla ja polveilevalla tavalla kirjoitettu romaani ei kerronnaltaan ollut minun makuuni. Pidän vähemmän rönsyilevästä kielestä ja tarkemmin rajatuista teemoista. Mietin teoksen alkupäässä jopa sen keskeyttämistä, mutta onneksi jatkoin sinnikkäästi loppuun, sillä vähitellen Elizan kohtaamat tapahtumat ja ihmiset alkoivat avautua minulle paremmin. Smith saattaa välillä aloittaa luvun suoraan keskeltä jotain keskustelua, luvut ovat usein lyhyitä pätkiä eri tilanteista, ja kokonaisuuden hahmottaminen oli siksi minulle haastavaa. Mietin myös sitä, että jos en tuntisi englantilaista kirjallisuushistoriaa, olisinko saanut kovinkaan paljon irti niistä lukuisista kulttuurisista viittauksista, joita romaani vilisee. Onneksi aihepiirit olivat kiinnostavia ja opettivat jälleen kerran jotain historiasta. 

Alex Schulman: 17. kesäkuuta

Alex Schulman 2025. Ruotsinkielinen alkuteos 17 juni. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo/Otava 2025. 267 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Lempikirjailijan tuorein teos oli jälleen kerran yhtä hyvä kuin mitä odotin. Schulman on tullut tunnetuksi perhesuhteita käsittelevistä romaaneistaan, joissa osassa on ollut hänen omaan sukuunsa ja perheeseensä kuuluvia elementtejä ja jotka siksi ovat saaneet etenkin Ruotsissa valtavasti huomiota. 17. kesäkuuta ei ilmeisesti sisällä mitään autofiktiivistä, mutta siinäkin on jotain tuttua, kuten kesämökki, pienen pojan hätä ja ailahtelevainen äiti.

Vidar on toistaiseksi poissa opettajan työstään, sillä hän on käynyt käsiksi yläkouluikäiseen oppilaaseen. Hänelle itselleen tulevat yllätyksenä pojan runnellut käsivarret, sillä hän ei muista pahoinpidelleensä tätä, ainoastaan siirtäneensä tämän etäämmälle tappelusta. Tilanne pahenee, sillä Vidar yrittää lähestyä poikaa pyytääkseen tältä anteeksi. Hän ei välitä poliisin kehotuksesta pysytellä etäällä, vaan aiheuttaa itselleen lähestymiskiellon. Lopulta hänellä on enää yksi työkaveri, joka uskoo hänen sanojaan.

Lasten kuvaamalta videolta näkee, miten Vidarilla pimenee, kun tappelijapoika kuiskaa hänelle jotain. Mitä sellaista Vidarin menneisyydessä on tapahtunut, että hän menee täysin tolaltaan ja alkaa itkeä? Kotona hän löytää perheensä vanhan kesämökin puhelinnumeron ja soittaa siihen huvikseen. Yllättäen puhelimeen vastaakin hänen kuollut isänsä. Taustalta kuuluvat hänen äitinsä ja tutun kesäasunnon äänet. 

Vidar ei voi olla soittamatta numeroon uudestaan. Välillä puhelimeen vastaa äiti, välillä hän itse lapsena. Puhelut osuvat aina kesäkuun 17. päivään vuonna 1986. Vähitellen Vidar alkaa kerätä muistiinpanoja tuosta päivästä, ja keksii keinon saada perheenjäsenet viipymään puhelimessa pidempään. Koska Vidarilla on aikaa, hän pystyy paneutumaan lapsuutensa päivään pakkomielteisesti. Eräänä iltana hän kuulee itsensä itkevän hysteerisesti puhelimeen ja huutavan äitiään. Vuoden 1986 iltaan tulee tunnin mittainen katkos, kun kukaan ei vastaa puhelimeen. Mitä tuona iltana tapahtui? 

Koska kyseessä on Alex Schulmanin teos, on melko selvää että Vidarin lapsuudessa on käsittelemättömiä asioita. Lukija oppii, että äidin on vaikea viettää aikaa yksin lasten kanssa. Hänen käytöksensä on ailahtelevaa, ja viiniä kuluu iltaisin. Kun isä on poissa kesämökiltä, äitiään tarkkaileva poika tekee kaikkensa, jotta äiti pysyisi hyvällä tuulella. 

Tämäkin romaani on vangitseva ja riipaiseva tulkinta siitä, millaisia arpia vanhempien käytös voi jättää lapsiin. Vidarin puhelut oman itsensä kanssa ovat koskettavia ja lämpimiä, hänellä on tarve kertoa itselleen, että tuostakin päivästä neljäkymmentä vuotta sitten selvitään. Vähitellen avautuva perhesalaisuus on kuin jännitysnäytelmä, ja romaani hienovaraisesti ja taitavasti kerrottu. Sain luettua kirja loppuun eräänä iltana nukkumaan mennessä, ja uniinhan se tuli. Jälleen kerran Schulman onnistuu luomaan tarinan, joka saa miettimään omia ja oman perheen käytösmalleja.

Juli Zeh: Ihmisten kesken

Juli Zeh 2016. Saksankielinen alkuteos Unterleuten. Huippu 2025. Suomentanut Anne Kilpi. 643 s. Lainasin kirjastosta.

Juli Zeh'n aikaisemmin suomennettu romaani Yli-ihmisiä oli niin mainio, että kun kuulin toisenkin romaanin suomennoksesta, varasin sen heti. Ihmisten kesken on itse asiassa vanhempi kuin Yli-ihmisiä, mutta niinhän siinä usein käy, että kun yksi käännösromaani osoittautuu suosituksi, aikaisempiakin teoksia aletaan julkaista suomeksi. Hyvä niin! Tätä romaania kehutaan yhdeksi Saksan puhutuimmaksi ja se on saanut erinomaisia arvioita.

Jos tuntisin Saksojen historiaa paremmin, olisin ehkä saanut romaanista vielä hitusen enemmän irti. Mutta vaikka en DDR-asiantuntija olekaan, tarina ja sen ihmiset opettivat jälleen kerran jotain maailmasta ja tapahtumista, jotka eivät loppujen lopuksi niin kaukana historiassa edes ole. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuumaan kesään vuonna 2010 - kaksikymmentä vuotta Saksojen yhdistymisen jälkeen. Tarina sijoittuu itäsaksalaiseen Unterleutenin kylään Brandenburgissa, noin tunnin ajomatkan päässä Berliinistä. Lähellä pääkaupunkia, mutta ihan omassa kuplassaan, jossa asukkaat pyrkivät elämään vaihtotaloudessa, mahdollisimman itsenäisenä kylänä. 

Sosialismin loppu ei vielä näy kaikissa kyläläisissä, vaikka Berliinistä muuttaa uusia tuulia ja kapitalismi kurottaa kylää kohti. Tuulivoimapuistoa kylän pelloille suunnitteleva yhtiö aiheuttaa kyläläisissä monenlaisia tunteita. On opportunisteja, laskelmoivia isäntiä, omia asioitaan ajavia nuoria, lintujensuojelijoita ja niitä, jotka vain yrittävät jatkaa elämäänsä. Pinnan alla kuohuvat vanhat kaunat, syyllisyydentunto, henkinen velkavankeus ja parisuhdedraamat.

Kylän uusilla, Berliinistä muuttaneilla asukkailla kestää aikansa oppia kylän tavoille, siihen ketä kuunnellaan, kenelle nauretaan ja mistä puhutaan. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin sattuneella onnettomuudella on pitkät juuret ja vaikutukset, mutta ovatko huhut siitä lainkaan totta? Unterleutenin suurin työnantaja on tottunut pyörittämään kylää ja joutuu yllätyksekseen huomaamaan, miten Berliinistä hevosensa vuoksi maalle muuttanut nuori nainen pystyy samaan.

Monitasoisessa romaanissa paljastetaan, miten itäsaksalaiset ovat reagoineet Saksojen yhdistymiseen ja miten se on vaikuttanut elämään maaseudulla. Oma osuutensa on luonnonsuojelulla ja maisemilla, suokukoilla ja puhtaalla ilmalla. Pääroolissa mielestäni ovat kuitenkin ihmisten väliset suhteet ja vaikutusvalta, se miten kukin suhtautuu tuleviin muutoksiin, taloudellisiin mahdollisuuksiin tai maiseman menettämiseen, menneisyyden tapahtumiin ja uusiin naapureihin. Herkullisia yksityiskohtia löytyy hahmojen persoonallisuuksista, tunteiden ilmaisusta ja pariskuntien väleistä, samoin asenteesta länsisaksalaisia kohtaan.

Yli-ihmiset sijoittuu samoin maaseudulle. Se oli mielestäni hieman tätä romaania parempi, sillä se pysyi paremmin kasassa ja keskittyi pienempään joukkoon ihmisiä. Tästä löytyy kuitenkin enemmän ulottuvuuksia ja yhteiskunnallista näkökulmaa. Kesän tapahtumia kuljetellaan vuorotellen muutamien keskeisten kyläläisten näkökulmista, eivätkä kaikkien tapahtumien syyt selviä näkökulmista huolimatta, niin monenmoiset ovat kyläläisten ennakkoluuloihin vaikuttavat tekijät. Minulle pelottavan paksu romaani, jonka vuoksi kädet väsyivät sängyssä ja eräpäivä paukkui, mutta niin vaan selätin sen ja vieläpä nauttien.

Ann Patchett: Kerro siitä kesästä

Ann Patchett 2023. Englanninkielinen alkuteos Tom Lake. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2025. 344 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyvää uutta kirjavuotta 2026! Tällä kirjalla oli kiva aloittaa vuosi. Leppoisaa tarinankerrontaa, rakkautta elämän eri vaiheissa ja muodoissa, seikkailua ja kasvutarinaa. Ann Patchett on ainakin Suomessa kuuluisampi teoksestaan Hollantilainen talo, jota en ole lukenut, mutta laitan sen kyllä lukulistalleni tämän romaanin myötä. 

Koronavuonna 2020 Laran kolme aikuista tytärtä saapuvat perheen kirsikkafarmille Pohjois-Michiganiin auttamaan sadonkorjuussa, sillä jokavuotisia poimijoita ei voida vastaanottaa. Pitkästä aikaa viisihenkinen perhe viettää tiiviisti aikaa yhdessä ja Laralla on aikaa kertoa tyttärilleen, mitä tapahtui kesänä, jolloin hän seurusteli kuuluisan näyttelijän Peter Duken kanssa. Tyttärillä, etenkin esikoisella Emilyllä, on tarinasta oma versionsa, mutta pitääkö se kuitenkaan paikkansa?

Larasta olisi voinut tulla kuuluisa Hollywood-näyttelijä, sillä tie lukioaikaisesta näytelmästä kohti Los Angelesia oli yllättävä, mutta ei sitten kuitenkaan suoraviivainen. Tie vei kesäteatterin naispäätähdeksi Pohjois-Michiganiin, jossa nuoret näyttelijät viettivät intensiiviset viikot yhdessä harjoitellen ja näytellen. Lara koki intohimoista rakkautta, lämmintä ystävyyttä ja sai hurjasti hyvää palautetta Emilynä näytelmässä Meidän kaupunki. Upea oli myös Peter Duke, joka onnistui kesän jälkeen valloittamaan maailman.

Teatterikesä on Laran kertomana tietysti ihmeellinen, mutta myös henkisesti ja fyysisesti raskas koettelemus. Sen aikana nuori nainen löytää itsensä ja itselleen merkitykselliset asiat, menettää jotain ja tulee rakkauden jälkeen petetyksi. Kertoessaan siitä noin 30 vuotta myöhemmin tyttärilleen hän oppii lisää itsestään ja valinnoistaan. Samalla tyttäret ja äiti saavat mahdollisuuden punnita suhdettaan toisiinsa, kertoa omista valinnoistaan ja prioriteeteistaan.

Sekä teatteri- että elokuvamaailman yksityiskohdat ovat mielenkiintoista luettavaa. Joitakin suomalaislukijalle todennäköisesti vieraita, Yhdysvalloissa ehkä kuuluisia hahmoja, nimiä ja näytelmiä mainitaan useinkin, mutta ne eivät onneksi vieraannuta. Tai sitten nekin olivat täysin fiktiivisiä, en tarkistanut. Samoin pidän aina siitä, jos romaani sijoittuu useampaan erilaiseen maisemaan. Tässä Pohjois-Michiganin kaunis kesäinen maaseutu on isossa roolissa, mutta muuallakin piipahdetaan. Mukana on useita sukupolvia ja vuosikymmeniä Laran isoäidistä tyttäriin.

Lämminhenkinen tarina kulkee pääosin kahdessa ajassa eikä onneksi ole pelkästään romanttinen rakkaustarina. Se on ennemminkin elämäntarina, kertomus nuoren naisen kasvusta ja valinnoista, ovista jotka ovat hetken auki, mahdollisuuksista joita olisi voinut olla ja eräänlaisesta kohtalosta, jonka kautta löytyy oma tie. Rakkautta on monella eri tasolla nuoruuden jännityksestä isoäidin ja lapsenlapsen väliseen siteeseen ja pitkäikäisen suhteen vakauteen. Ja vaikka tämä saattaa kuulostaa siirappiselta, ei romaani sitä ole. Nuorten teatterikesässä on myös draamaa, päihteiden väärinkäyttöä, nuoruuden hyväksikäyttöä ja pettymyksiä. Kuten myös sen jälkeen perheen elämässä, eikä vähiten koronakesässä, joka ilmastonmuutoksen kanssa yhdessä vaarantaa perheen kirsikkatilan tulevaisuuden.

Kovin syvälliseksi en tätä romaania kuitenkaan luokittele, ja tietty lämminhenkisyyden piirre oli ehkä jopa hitusen ärsyttävä. Mutta kuitenkin hyvin vetävällä ja sujuvalla tavalla kirjoitettu teos, jota oli oikein kiva lukea, ja siksi laitan sen Patchettin aikaisemmankin teoksen muistilistalleni.