Louise Penny: Kylmän kosketus

Louise Penny 2006. Englanninkielinen alkuteos Dead Cold. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 415 s. Sain kirjan kustantajalta. Kuva myös Bazarin.

Ajoitin Louise Pennyn ensimmäisen Three Pines -sarjan teoksen Kuolema kiitospäivänä kesälomareissuun ja uskon että kirjan lukeminen teki silloisesta matkakohteesta vielä ihanamman kuin mitä se ehkä olikaan! Tämän toisen teoksen sain kustantajalta viikkoa ennen syyslomareissua ja tiesin heti, että odotan sen aloittamista siihen saakka, että olen lomalla. Oikein kutkutti ihanasti kun tiesin, mitä oli tulossa!

Quebeciläinen rikoskomisario Armand Gamache saapuu jälleen pieneen Three Pinesin kylään. Tällä kertaa kylä on kauniisti lumen peittämä, mutta järven rannalla on curling-ottelun aikana tapettu nainen. Vastikään kylästä talon ostanut CC de Poitiers on kuollut. Tekotapa on vähintäänkin monimutkainen ja miten on mahdollista, ettei kukaan nähnyt mitään? Naisen kuolema ei aiheuta juurikaan surua, sillä tämän ilkeän ihmisen läheisyydessä ei ollut kenenkään hyvä olla, etenkään hänen tyttärensä.

Kuten arvata saattaa, surman taustalta löytyy salaisuuksia ja synkkiä tarinoita, paljon surua ja rakkaudenkaipuuta - mysteerejä, joiden kimpussa viisas ja empaattinen Armand Gamache on parhaimmillaan. CC:n lanseeraama hutera elämäntapaoppi uhkaa Three Pinesin oman hengellisen äidin asemaa, mutta onko sekään varsinainen syy rikokseen? Samaan aikaan Quebecin katujen joulukiireissä kuolee vanha nainen, jonka henkilöllisyys ratkeaa vasta kun Gamache saa tapauksen tutkittavakseen.

Talvinen kylä on pelkkää idylliä. Luonnonkaunis, pakkasen purema sijainti, vanhat talot ja sympaattiset asukkaat, tunnelmallinen joulunaika. Three Pines -sarjan ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat läsnä, mutta uusiinkiin tutustutaan. Armand Gamache on kylässä jo kuin kotonaan, vaikka arktiset olosuhteet asettavatkin haasteita. Toisiaan rakastavan kyläyhteisön lisäksi poliisit saavat nauttia joulunajan herkullisista antimista, lämmittävistä juomista ja takkatulesta. Valitettavasti Gamachella on kuitenkin omakin menneisyyden haamu, joka hänen on kohdattava ennen loppuratkaisua.

Ihana tietää, että sarjaa suomennetaan lisää. Takakansi nimittäin lupaa, että huhtikuussa 2020 ilmestyy kolmannen osan suomennos. Raimo Salminen on tehnyt hyvää työtä teoksille ominaisen lämminhenkisen tunnelman kääntämisessä. Toki teokset ovat muutakin, sillä eihän murhatarina etenisi pelkästään puuterilumen ja kuuman totin ansiosta. Tarinan juoni vetää ja dekkareille tyypillisiä käänteitä on riittävästi. Louise Pennyn kirjat ovat cozy crimea (ehkä jopa comfort crimea!) parhaimmillaan. Ihmettelen kaiken muun lisäksi sitä, miten tällainen elämänviisauksia ja mieltä rauhottavia ohjeita pursuava teksti saa kyynisemmänkin lukijan pauloihinsa. Imeliä nämä kirjat eivät onneksi missään nimessä ole. Hyvä että huhtikuuhun on kuitenkin matkaa, muuten voisin saada yliannostuksen söpöyttä!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Tuoreen teoksen arviot löytyvät myös blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Kirja vieköön!

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki 2018. Viiden meren kansa. Into. 333 sivua. Arvostelukappale.

Jos Isomäki on useassa aikaisemmassa teoksessaan luonut vision siitä, mitä ihmiskunnalle saattaisi oman toimintansa vuoksi tulevaisuudessa tapahtua, nyt hän onkin sukeltanut kauaksi esihistoriaan. Viiden meren kansa sisältää kahdeksan tarinaa, kahdeksan välähdystä menneisyyteen. Ne ovat tietysti fiktiivisiä, mutta Isomäen luoma maailma pohjaa vahvasti arkeologiseen, kielitieteelliseen ja geneettiseen nykytutkimukseen. Kirjan lopussa on jälkihuomautuksena lisää tietoa tutkimustyön taustoista ja kirjan tarinoihin vaikuttaneista seikoista. Lukijan kannalta tärkeitä ovat myös kartat jokaisen tarinan alussa.

Viimein aron laita ja Metsän reuna olivat olleet heidän edessään. Äärimmäinen raja, koko heidän tuntemansa maailman reuna. Heistä kukaan ei ollut koskaan käynyt syvemmällä Metsässä, eikä kukaan olisi halunnut tunkeutua sen sisään. Perimätiedon mukaan Metsä jatkui äärettömän kauas. Lisäksi se oli täynnä vaarallisia petoeläimiä ja upottavia soita joihin ihminen saattoi vajota.

Maailmanmeren, eli nykyistä huomattavasti laajemman Kaspianmeren, koillisrannoilla sijaitsi uralilaisen alkukielen koti noin 6000 vuotta sitten. Ratsastamaan oppineet indoeurooppalaiset kansatko ajoivat ryhmän uralilaisia kohti pohjoista ja vaikeakulkuisia metsiä? Nykyisen Suomen alueelle oli tullut väestöä kuitenkin jo aikaisemmin, heti jääkauden päätyttyä, Länsimerta pitkin. Ajelehtivien jäälauttojen ja kylmyyden keskellä asusti valtavasti hylkeitä, jotka houkuttelivat paikalle tulokkaita. Hylkeistä saivat elantonsa myös Yli-Iin Kierikin kylät, joita Isomäki kutsuu Suomen historian ensimmäiseksi tarinaksi. Mikä tuhosi tämän kukoistavan kylärykelmän noin 4000 vuotta sitten?

Samoihin aikoihin ainakin eteläisessä Suomessa nähtiin huima kosminen valonäytös, joka on synnyttänyt kraaterin Saarenmaalle. Jännittävä ja kulttuurisesti merkittävä tapahtuma, jonka Lönnrot jätti Kalevalan ulkopuolelle. Niinpä Isomäki sijoittaa tutulta kuulostavat Ilmarin ja Lemmingin matkalle kohti mustuneita rantoja ja uutta ihmeellistä metallia. Kolme viimeistä kertomusta on sijoitettu tarkoituksella lähelle esihistoriallisen ajan loppua, eli ristiretkien aikaan. On juhannusjuhlat Rapolan pyhällä vuorella Hämeessä ja ruotsalaisten karmea hyökkäys paikallisten pakanoiden tappamiseksi. On vaihtoehtoinen tarina Lallista ja tämän kostoretkestä Köyliöjärven jäällä, ja lopuksi erään soturin tarina Riianlahdelta. Sielläkin hyökättiin pakanoiden kimppuun uskonnon nimissä. Olen kuvannut ristiretkeläiset pöyristyttävän väkivaltaisina raakalaisina. Tämä johtuu pelkästään siitä, että ristiretkeläiset olivat pöyristyttävän väkivaltaisia raakalaisia.

Koska kyseessä on romaani, sukellus esihistoriaan on täynnä mikrotason elämää. Kirjailija havainnollistaa, miltä jäinen maisema näyttää ja miltä pakkanen tuntuu päiviä kestävällä vaelluksella, miten metsäisessä ryteikössä on vaikea liikkua ja löytää ravintoa, jos on kotoisin aroilta. Mitä pohjoisen kansojen on pitänyt ylipäätään ottaa huomioon selvitäkseen ankarissa olosuhteissa. Tulokulma tähän on usein muuttajilla, etelästä tulevilla, joiden näkökulmasta tarinoita kerrotaan. Lopulta minun alkoi olla vaikea hengittää, koska jää muurasi huuleni yhteen. Tunsin itseni surulliseksi ja ymmärsin itkeväni, mutta edes kyyneleet eivät pystyneet sulattamaan silmäkulmiini kerääntynyttä jäätä vaan jähmettyivät vain osaksi sitä.

Luonnolla onkin keskeinen rooli kirjassa, niin kuin Isomäen teoksissa yleensä. Susien, hylkeiden, katajien ja kallioiden lisäksi allit ja muut Länsimeren linnut, joita on ollut paljon nykyistä enemmän. Keskeisiä ovat myös ne kulttuuriset rakennelmat, kuten muinaiset linnavuoret, kivikehikot tai vaikkapa karsikkopuut, joita on käytetty puolustamiseen, seremoniallisiin tapahtumiin ja kuolleiden muistamiseen. Näihin liittyvään tutkimustietoon Isomäki uskaltaa jälkisanoissaan jopa ehdottaa täydennyksiä.

Isomäen teokset ovat aina kiehtoneet ja oli upeaa lukea onnistunut teos, joka tosiaankin on erilainen kuin aikaisemmat. Jos kirjailijan tapa kuvata ihmisten välistä seurustelua on hieman kömpelö, vahvuudet ovat selkeästi muualla: miljöön ja seikkailun kuvauksessa, joissa tutkijan mielenkiinto arkeologiseen tai luonnonhistorialliseen tietoon pääsee parhaiten esille. Niinpä Viiden meren kansa onnistuu olemaan miellyttävä sekoitus romaania ja tietokirjallisuutta. Lue myös, mitä Isomäki kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla. Arvio teoksesta löytyy myös blogista Kulttuuri kukoistaa. Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

Sally Salminen: Katrina

Sally Salminen 1936. Ruotsinkielinen alkuteos Katrina. Suomentanut Juha Hurme. Teos 2018. 448 sivua.

1930-luvulla Yhdysvaltoihin piiaksi lähtenyt Sally Salminen kirjoitti romaanin, jota ehdotettiin jopa Nobel-palkinnon saajaksi vuonna 1939. Palkintoa ei tullut ja romaani unohdettiin. Jostain syystä suom(enruots)alaiset kriitikot eivät sitä ylistäneet silloin, mutta nyt, 80 vuotta myöhemmin, Salmisesta on tekeillä elämäkerta ja Katrina on suomennettu uudestaan. Potkua myyntiin tuovat toivottavasti positiiviset arviot ja muut lehtijutut sekä se, että suomennoksen on laatinut tuore Finlandia-voittaja Juha Hurme.

Nuori Katrina on ehtinyt jo hurmata monen miehen Pohjanmaalla, kun hän tapaa elämäniloisen Johanin, merimiehen Ahvenanmaalta. Johanin suuri suu vie tytön mukanaan, mutta saaristossa ei olekaan vastassa sitä mitä mies oli maalaillut puheissaan. Mies palaa merille ja nuori vaimo jää yksin harmaaseen, likaiseen tölliin. Järkyttynyt Katrina pääsee kuitenkin jaloilleen ja saa töitä saaren vauraiden kapteenien taloista. Ylpeys ei anna myöten, Katrina ei koskaan kirjoita kotiinsa eikä kukaan saa tietää siitä raskaasta elämästä, johon tämä suoraselkäinen, kaunis nainen huijattiin.

Mutta ei, hän ei ollut vielä sujut elämän kanssa. Hänen täytyi jatkaa taistelua ja pyrkiä eteenpäin.

Katrina on paitsi topakka ja aikaansaava työntekijä, myös määrätietoinen vaimo ja niinpä kahden hyvin erilaisen ihmisen avioliitossa kasvaa vähitellen myös rakkaus ja kumppanuus. Johan on kesät merillä, kun Katrina kasvattaa lapsia ja tekee kaikkensa perheen leivän eteen. Vuosien mittaan miehensä vuoksi pilkattu nainen alkaa saada myös arvostusta osakseen, vaikkeivat pahat juorut koskaan ole kaukana. Katrina on köyhä torppari, mutta uskaltaa pitää puoliaan ja vaatia omansa. Lapset ovat hänelle rakkaita ja heidän kauttaan Katrina elää, harmaa tönö vahvistuu vähitellen ja elämä näyttää hyvätkin puolensa, kunnes lapset lentävät pesästä ja päivä taittuu iltaan.

Katrina tiesi omakohtaisesti, että surun kovasta, katkerasta maaperästä saattoi kohota harvinaisen kauniita kukkia. Omenapuut saattoivat kasvaa jopa paljaalla kalliolla.

Saaristolaisromaani 1800- ja 1900-lukujen taitteesta rakentuu nimihahmonsa ympärille, mutta kuvaa kauniin realistisesti köyhän ihmisen työntäyteistä elämää ylipäätään aikana jolloin torpparin sana ei paljon painanut. Katrinan lapset ovat tarinassa tietysti isossa roolissa, kukin omalla luonteellaan, välillä isänsä lailla maailman merillä, välillä kotikylänsä tiloilla renkinä tai äitinsä apuna. Köyhistä oloista eivät kaikki pääse ponnistamaan, mutta Katrinan lapset, etenkin vakavamielinen Einar kohoaa vähitellen kapteeniksi asti. Lapsissa näkyvät niin heikon Johanin kuin ahkeran Katrinankin piirteet.

Katrina on vahva työläisromaani, jossa huokuu luokkatietoisuus ja feminismikin. Hurmeen suomennosta on huikean mukava lukea, joten uskon että teos on todellakin ollut palkintoehdokkuuksiensa mittainen. Olisi edelleenkin! Katrina on tavallaan hyvin arkinen aikalaiskuvaus, mutta kerronta on niin mukaansatempaavaa ja taitavaa, että lukeminen on yhtä juhlaa. Parasta antia ovat Katrinan suhde lapsiinsa, joka kantaa äidin mukana läpi romaanin, yksityiskohtaiset kuvaukset arjesta sekä karun kaunis, armoton saaristolaisluonto. Läpi kertomuksen kantaa yllättäen myös rakkaus Johaniin ja suhteeseen, jolle kaikki alkuun nauroivat.

Toivon kovasti että suomalaiset viimeistään nyt löytävät tämän kirjallisen helmen. Kiitos lukupiiriini, että saimme tämän luettavaksemme! Kiitos myös kustantajalle arvostelukappaleesta! Lue lisää blogeista Kirjakko ruispellossa ja Tuijata. Haasteissa tämä sopii kohtiin 10: Ystävän sinulle valitsema kirja (Helmet) sekä 42: A book that takes place on, in, or underwater (Goodreads).

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simons. Hollanninkielinen alkuteos Een dwaze maagd. 2014. Julkaistu alkujaan 1959. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Gummerus 2015. 190 sivua. 

Alunperin vuonna 1959 julkaistusta, 1920-luvun juutalaisyhteisöstä kertovasta pienestä romaanista ja eräänlaisesta muistelmateoksesta tuli menestys, kun se löydettiin ja julkaistiin uudelleen vuonna 2014. Jo ilmestyneet postaukset ja muu kirjan saama huomio saavuttivat minutkin ja kirja pääsi yöpöydälläni ohi monen muun.

12-vuotias Gittel kasvaa varsin värikkään ja toraisan suvun vesana isoäitien, setien, palvelijoiden ja serkkujen keskellä. Gittelin vanhemmilla on taipumusta ajautua välirikkoon tasaisin väliajoin, jolloin tytär äiteineen matkustaa Antwerpeniin isoäidin taloon. Antwerpenin juutalaisyhteisössä juoruillaan, spekuloidaan, ennustetaan tulevaa, solmitaan salaliittoja ja mielistellään laskelmoivaan tapaan. Gittel ei ole enää mikään pieni tyttö, mutta kuitenkin niin nuori, ettei pysy aina mukana näissä monimutkaisissa juonitteluissa eikä ymmärrä aikuisten kieltä. Tarkkanäköisyydestään huolimatta tyttö sortuu vielä lapselliseen naiiviuteen ja antaa käyttää itseään hieman hyväkseenkin.

Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, pahan puhumista, rahahuolia ja mahakipuja.

Gittelin maailmassa taiteilla on suuri rooli. Naapurin sedän luona ja isän kanssa museoissa hän tutkii maalaustaidetta ja keskustelee siitä ikäisekseen hyvin taitavasti. Ihana Lucie antaa hänelle flyygelinsä käyttöön. Gittel soittaa ja harjoittelee ahkerasti tullakseen jonain päivänä kuuluisaksi taiteilijaksi. Aikuisten ystäviensä rinnalla hän kulkee pitkin Antwerpenin katuja ja paneutuu arkkitehtuuriin. Tällaisten kulttuuristen viittausten lisäksi romaaniin mahtuu runsaasti juutalaisyhteisön omia tapoja ja vanhoja perinteitä.

Sadan vuoden takaisen keskieurooppalaisen, arvostetun ja jokseenkin yläluokkaisen perheen elämässä on tietysti paljon sellaista jossa kaikuu menneisyys. On tarkkaa, kuka kenenkin kanssa liikkuu, mistä syystä puoliso valitaan, kenellä on palvelijoita tai kenet kutsutaan juhliin. Kuitenkin 12-vuotias Gittel on monella tavalla hyvin ajaton lapsi. Kirjailija kuvaa taitavasti sitä hämmennystä, mitä lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa eläminen aiheuttaa. Monet tytölle tuolloin tärkeät asiat ovat hyvin ikuisia. Eräänlaisena kasvutarinana romaani on sekä hauska että koskettava, kun Gittel oppii elämästä ja ihmisistä.

Simonsin kerronta on paikoin ihanan leikkisää ja humoristista, joskin välillä uuvuin nopeisiin käänteisiin ja pikaisesti kerrottuihin tarinoihin. Lisäksi romaani sisälsi niin valtavan määrän sukulaisia ja muita tuttuja, etten aina muistanut kaikkia hahmoja tarinan nopeassa tempossa. Kokonaisuutena kirja jättää kuitenkin raikkaudessaan ja hienoisessa omalaatuisuudessaan hyvän maun. Hienoa, että menneisyydestä nousee pieni teos, joka pärjää runsaan kirjatarjonnan keskellä niin loistavasti ja erottuu edukseen!

Arvioita voi lukea myös blogeista Lukuisa, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena ja Tuijata. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Lauri Mäkinen. Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Siltala. 2015. 438 sivua.

Kirjamessuilla Helsingin Sanomien esikoisehdokkaiden joukosta jäi muutaman muun ohella mieleeni Lauri Mäkinen ja hänen teoksensa. Kirjoitin silloin muistivihkooni: "Eriskummallinen dekkari, joka sijoittuu Ambomaan lähetyssaarnaajien keskuuteen. Kenen totuus? Ei sijoitu siistiin laatikkoon. Saako hyvä palkkansa?"

Vastavalmistuneet lähetyssaarnaajat lähetetään Suomesta Ambomaalle vuonna 1886. Vastassa on kolkko, kuuma ja alkeellinen maaseutu, vieras kulttuuri ja aiempien epäonnistumiset. Nuoret saarnaajat Tobias, Alfons, Jetsu ja Jaakko ovat kuitenkin sitkeitä niin pyrkimyksissään kuin uskossaankin. Vakaa usko luterilaisuuden ilosanomaan ja sen tuomaan kehitykseen saa heidät rakentamaan hitaasti, mutta varmasti kasvavan seurakunnan keskelle hyeenaklaanin kuningaskuntaa.

Tarinassa seurataan lähetystyöntekijöiden ja kyläläisten rinnakkaiseloa noin 40 vuoden ajan. Alku on raskasta, pakanoiden käännyttäminen on vaikeaa. Kantaväestöllä on omat uskomuksensa, rituaalinsa, valtarakenteensa ja tavat käydä kauppaa. Lasten mahdollisuus käydä koulua, oppia lukemaan, aikuisten mahdollisuus saada alkoholia tai tupakkaa - kaikkea saa jos tulee kirkkoon ja ottaa kasteen. Molemmat osapuolet käyttävät toisiaan häikäilemättä hyväkseen. Vuosikymmenien aikana löytyy tapa toimia, mutta molemminpuolista epäluuloa aikakaan ei poista.

Tarinasta tekee dekkarin se, kun Ondongan seurakunnan kappeli palaa, sen sisällä mies ja pihalta löytyy pahoin palanut nainen. Kerronta palaa välillä menneisiin vuosiin ja rakentaa kuvaa yhteisöjen välisistä ja sisäisistä suhteista, valtataistelusta, byrokratiasta, avioliitoista ja perheistä. Takaumat ja päiväkirjamerkinnät paljastavat myös kielletyn rakkaustarinan ja nuoren äidinrakkauden, jotka jättävät jälkensä vuosikymmenien päähän. Niin brittihallinnolla, Tobiaksella kuin klaanin päämiehilläkin on omat näkemyksensä rikoksesta ja siitä miten se pitäisi selvittää.

Suomalaiset tekivät lähetystyötä Saksan Lounais-Afrikan Ambomaalla 1860-luvulta lähtien ja tekstissä mainitaan siellä vaikuttanut Martti Rautanen. Teos onkin historiallisesti mielenkiintoinen katsaus toisaalta varhaisten lähetyssaarnaajien arkeen ja työhön, toisaalta paikallisväestön uskontoon, tapoihin, klaaniyhteiskuntaan ja selviämiseen. Päähenkilö Tobias Johansson on monisyinen hahmo: Päämäärätietoinen, jopa häikäilemätön pyrkimyksissään, aseman johtaja. Myös itselleen hyvin ankara mies, joka joutuu jatkuvasti pohtimaan hyvää ja oikeaa, mutta joka itsekin hairahtaa ja tekee virheitä.

Alkuun minua häiritsi se, ettei teoksessa oteta mitään kantaa siihen, onko oikein käännyttää ja käyttää asemaansa hyväkseen myymällä uskontoa. Mutta kyse on historiallisesta romaanista niin hahmojen täytyy olla uskottavia. Tämän yli kun pääsin, pystyin uppoutumaan tarinaan ja sen hahmoihin paremmin. Muutenkin tarina parani edetessään: alkuun kaipasin tiiviimpää tekstiä, mutta sitä mukaa kun hahmot syvenivät, asetelmat monimutkaistuivat ja tunnelma sähköistyi, minäkin luin tiivimpää tahtia.

Teos herättää ikiaikaisia kysymyksiä vallankäytöstä, oikeutuksesta ja totuudesta - varsin tyylikäs paketti, joka on huomattu myös blogeissa Amman lukuhetki, Tuijata ja Annelin lukuvinkit. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs. Hertta. Otava. 2015. 285 sivua.

"Toveruus pitää sisällään kaiken, koko elämän antamisen aatteen käyttöön, eikä yksityisellä halulla, rakkaudella, tahdolla ole mitään merkitystä. Aate on meitä kaikkia voimakkaampi. Sen punainen veto on osa koko maailman työtätekevien verenkiertoa, sen raudanluja tahto ylittää kaikki yksilön pienet pyrkimykset."

Hertta on kertomus kommunistisen liikkeen johtohahmosta Hertta Kuusisesta, hänen elämästään, työstään ja uhrauksistaan kommunistisen vallankumouksen eteen 1930- ja 1940-luvuilla. Se on myös -  ja etenkin - Hertan ja Yrjö Leinon rakkaustarina. Suhde, joka oli täysin aatteelle alisteinen ja aatteen ehdoilla elävä. Hertta on samaan aikaan vahvan poliittinen ja henkilökohtainen tarina naisesta, joka oli monella tapaa uraauurtava ja edistyksellinen, tinkimätön.

Jostain syystä olen lukenut kuukauden sisään jo kolme toiseen maailmansotaan tai sen lähelle sijoittuvaa teosta: Hertta, Kangastus 38 ja Sopimus. Yllätyksekseni en ole aiheeseen kyllästynyt. Nämä vahvat, perinpohjaisesti kirjoitetut tarinat vain lisäävät halua ymmärtää, asettua toisen nahkoihin, nähdä uusin silmin. Kun poliittinen on yhtä aikaa niin maailmaa syleilevää ja niin yksityistä, kun ihmisen uhrauksilla ja kärsimyksillä ei ole mitään rajaa.

Hertta Kuusinen viruu vankiloissa, palelee kymmenien asteiden pakkasessa talvisodan yli ja ikävöi poikaansa. Tuska pojan jättämisestä Moskovaan ja epätietoisuus tämän elämästä kulkevat naisen mukana läpi rakastumisen, vankilavuosien ja poliittisen läpimurron. Ikävästään huolimatta Hertta tekee kaikkensa, jotta kommunistit saavat vankan jalansijan eduskunnassa ja hallituksessa. Hän kirjoittaa puheita, laatii toimintasuunnitelmia, kiertää maata eikä anna periksi.

"En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta, koskaan. Porvarit, te ette saa minua."

Aatteen palossaan Hertta ei kuitenkaan näe kaikkea. Hänen rakkautensa Yrjöön on aitoa ja luottavaista, mutta hän ei näe, mistä mies tulee ja miksi hän on siinä. Hän ei näe sitä vakoilun ja juonittelun kudelmaa, jonka seurausta heidän suhteensa on. Lapsesta asti isänsä aatteeseen kasvanut Hertta on myöskin kykenemätön näkemään, mitä Neuvostoliitossa oikeasti tapahtuu. Mitä Stalin tekee ja minkä hänen isänsä, suuri Otto Wille Kuusinen, antaa tapahtua.

Köngäs on luonut mielenkiintoisen ja monitasoisen tarinan, joka koostuu kolmen päähenkilön minä-muotoisista, lähes päiväkirjanomaisista, lyhyistä luvuista. Hertan ja Yrjö Leinon lisäksi äänen saa vakoiluvehkeilijä Esko Riekki. Kolme näkökulmaa samoihin vuosiin ja tapahtumiin tekee tarinasta ristiaallokkoa, kiehtovaa peliä, joissa jokainen on sekä pelaaja että pelinappula. Jokaisen kerrontaa leimaavat pelko, luottamuspula ja ristiriidat. Siinä missä Leino kokee alusta lähtien asemansa uhatuksi ja heikoksi, Herttaa ja Riekkiä yhdistävät usko ideologiaan ja suunnitelmaan.

Kertojista Hertta on väkevin ja vaikuttavin - pitäähän nimihenkilön ollakin. Naiivista uskostaan huolimatta Herttaa ei voi olla ihailematta! Hän on ruumiillinen, seksuaalinen olento, työnarkomaani ja ketjupolttaja, joka pärjää vähällä yöunella ja rakastaa ehdoitta. Ihailemansa Aleksandra Kollontain mallin mukaan Hertta on "uusi nainen, jonka elämässä työ, rakkaus ja seksuaalisuus voivat kaikki olla yhtä aikaa."

Hertta on kiehtova teos politiikan ja rakkauden ehdoista, eikä aikakauden todellisten kokemusten läpikäyminen ole pahitteeksi kuten totesin noiden kahden muunkin teoksen jälkeen. En kuitenkaan ihastunut kirjailijan kerrontaan vaan koin sen turhan tasaiseksi ja toisteiseksi. Lauseet jäivät välillä tönköiksi, vaikka tunteet ja aatteen verevyys hehkuivat läpi. Kerronta jätti kokonaisuudessaan hieman vaisun olon tarinasta, jossa olisi ollut aineksia johonkin voimakkaampaan.

Hertasta ovat kirjoittaneet myös mm. Omppu, Katja, Tuija ja Airi. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Jouluiloa! & Silja Järventausta: Kaupungin lippuluukulla

Silja Järventausta. Kaupungin lippuluukulla. Teos. 2015. Ulkoasu Camilla Pentti. 75 sivua.

Kaupungin lippuluukulla on proosarunoutta, joka kokoaa yhteen itsenäisiä runo- tai tekstikokoelmia. Järventaustan pienet tekstit liikkuvat jossain runouden ja novellien välimaastossa. Siellähän se aamu on -kokonaisuudessa näkisin jopa pieniä esseitä, tietysti runoilijan vapauksilla höystettynä. Ihan perinteisiä runoja ne eivät missään tapauksessa ole, sillä niiden pituus vaihtelee muutamasta rivistä parin sivun novelleiksi.

Olimme syöneet sen leivokset alta ja päältä. Olimme nuokkuneet sitä vasten illalla, auringon vieraan alapuolella, auringonlaskussa ja -nousussa, seismisillä alueilla, hekotelleet. Olimme liikutelleet sitä, siihen siirtyilevää, kuuluvaa.
Maalla on hiljaista, nytkähtelevää. Matkavalmistelut istuvat keittoluukussa.

Itsenäisyydestään huolimatta teksteillä on kuitenkin kytköksiä toisiinsa kokonaisuuksien ulkopuolellakin: osa niistä jatkaa elämäänsä pienessä palassa toista tekstiä. Muutenkin teosta lukiessa on tunne kuin olisi liikkeessä, ehkä kaupungin kaduilla, asunnoissa tai niiden osissa, ennen tai nyt.

Tekstit ovat havaintoja ja muistiinmerkintöjä. Keskenään epäloogisilta ja jopa absurdeilta vaikuttavista jatkumoista syntyy varsin loogisia kokonaisuuksia. Järventausta yhdistää sisällä olevaa ulkona näkyvään, käsinkosketeltavan näköhavaintoihin ja pienet suuriin. Kun hän puhuu vaikkapa tyynynpäällisten erilaisuudesta, tekee mieli kysyä, saako tämän yleistää. Asioita kuvaillaan monesti näkökulmista, joita ei tule ajatelleeksi, mutta toisaalta - mistä loppujen lopuksi puhutaan: kuvattavasta vai kuvailun välineistä?

Aihepiirit ammentavat kaupungista ja luonnosta, ystävistä, jopa makeisverosta. Teos on eräänlainen

ylistys kaupungille, mutta myös vaikkapa sen varpusille, sillä ovathan nekin erottamattomia. Kaupunki on kuitenkin vain raamit. Tekstien sisältämä yleisinhimillisyys on niin täynnä kaikkea, että sitä on mahdotonta pukea tyhjentävästi kielelliseen ilmaisuun. Siksi on hyvä rikkoa lauserakenteita ja logiikkaa. Kun lause alkaa, lukija ei voi ennustaa sitä, miten se päättyy. Tällaisesta proosarunoudesta, joka ylistää kaunista, ottaa hieman kantaa ja saa ajattelemaan, jää hyvä ja kevyt olo.

Hän seisoo keskellä torilla. On hyvin aukeaa. Hän on sen verran suuri, ettei kojujen luota välttämättä näe. Viereisen kojun pöydällä myydään auringonkukansiemeniä. Siinä myydään muutakin, josta ei tiedä niiden käyttäjää. Siinä myydään korvarenkaita ilman korvia. Myydään korkokenkien äkkirikkaita korkoja. Linnunpelättämiä seisoo sisäsyntyisesti kojupöydän vieressä viisaampina kuin muut, kuin katinkulta korvamerkityssä purkissa, viisaampina kuin hammasraudat, halkeilevat paneelit, rautakauppiaan sylkinäyte, tukipiste 8 e.

En löytänyt muista blogikirjoituksia tästä teoksesta, mutta toivon kovasti, että sitä luetaan. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee. 2013. Englanninkielinen alkuteos The Undertaking. Atena. 2015. Suomentanut Heli Naski. 332 sivua.

Huokaus. Olen vilkuillut Sopimuksesta kirjoitettuja blogeja syksyn mittaan ja painanut nimen muistiini. Kun nyt sitten viimein päästin itseni sen kimppuun, oli se menoa ensimmäiseltä sivulta lähtien. Irlantilainen Audrey Magee on sijoittanut esikoisensa Saksaan ja toiseen maailmansotaan, mutta kirjoittaa sen näkökulmasta, joka tuo sodan poikkeuksellisen lähelle, iholle, verkkokalvoille. Tavallisten saksalaisten valintojen taustat, selviytyminen, ihmisarvo, hyväksikäyttö. Sopimuksessa käsitellään näitä ja monia muitakin teemoja armotta ja lakonisesti.

Peter ja Katharina avioituvat tapaamatta toisiaan. Peterin motivaationa on loma rintamalta. Kathariinaa houkuttelee leskeneläke siinä tapauksessa että aviomies kaatuu. Yllättäen he kuitenkin rakastuvat toisiinsa. Peterin palattua rintamalle alkaa kirjeenvaihto, joka kuvaa nuorten kaipuuta toisiaan ja normaalia elämää kohtaan.

Rintamalla ei mikään ole tietenkään normaalia. Venäjän aroilla kärsitään kylmästä, ainaisesta nälästä ja täistä. Miehet, jotka taistelevat suuremman Saksan vuoksi, joutuvat etsimään itsestään oikeutusta lukuisille surmille. Miehet, jotka ovat loppujen lopuksi vain "tykinruokaa", kokevat ja näkevät miten vähäinen arvo ihmisyydellä voi olla. Kuvaus taistelun etenemisestä ja piirityksistä on kuvottavan yksityiskohtaista ja säälimätöntä. Lukijan iholle jäävät paleltuneet pikkuvarpaat, ulosteet, kylmettyneet ruumiit ja rotanliha. Mieleen jäävät myös kyyneleet, antautuminen ja mielen hajoaminen, sillä kun osat vaihtuvat, on kohtelu ihan yhtä raakaa.

"Kerro heille, että kuolet pian, koska noudatat jotain saatanan typerää käskyä marssia sataviisikymmentä kilometriä tammikuun lumessa. Kerro heille se."
"Pidä perkele turpasi kiinni."

Samaan aikaan Katharina elää varsin yltäkylläistä elämää Berliinissä. Suklaakakut, samettimekot ja makkara ovat opportunistisen isän ansiota, jota Katharina kyseenalaistaa kovin vähän. Perhe ei tunne omantunnon pistosta muuttaessaan hienoon asuntoon, joka on jäänyt juutalaisilta tyhjäksi. Berliinissä asuvat natsimieliset käyttävät asemaansa häikäilemättä hyväkseen ja ummistavat silmänsä siltä mitä maassa oikeasti tapahtuu. Näiden naisten valinnat herättävät inhoa, mutta hekin ovat sodassa, hekin joutuvat selviytymään. Katharinan perheessä koetaan menetyksiä, vajotaan peiton alle, suojaudutaan pommituksilta ja pelätään.

"Hän häilyi taittuneessa valossa, tilassa, jossa kaikki oli särkynyt - hänen edessään kellui ja ajelehti valkoista, keltaista, hänen veljensä kasvojen ja aviomiehensä hymyn pirstaleita. Hän --- tarvitsi jonkun lopettamaan epävarmuuden, jota koki ajelehtiessaan pirstoutuneen maailman läpi."

Sopimus on realistinen ja säälimätön kuvaus siitä, mitä sota saa ihmiset tekemään. Sopimus ei valitse puoltaan, vaan näyttää, miten puute ja hätä kuluttavat, nylkevät ihmistä päivä päivältä, ajavat mielenterveyden heikoille jäille. Kuka vajoaa seuraavaksi? Kenellä ei ole jäljellä enää mitään mikä pitäisi pinnalla? Teos ei todellakaan romantisoi sotaa eikä ihannoi aatteita. Puute ja hätä tekevät opportunistiksi, kaunaiseksi, epäluuloiseksi. Lihakeiton tuoksu saa nälkäisen antautumaan.

"Pääsi kestää hieman paremmin, eikö niin, kun sanot että tapat miehen suojellaksesi vaimoasi, häädät lapsen taivasalle, jotta sinun lapsesi saa pitää kotinsa?"
"Kestääkö? Enpä ole huomannut."

Sopimus on vangitsevan hyvä teos ja minulle yksi vuoden parhaita. Sen eleetön ja koruton tyyli on vaikuttavan armoton, muttei toivoton. Keveyttä tekstiin tuo vahvasti dialogiin perustuva kerronta. Dialogi kantaa sittenkin kun kaikki muu on jo hajonnut.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teosta on luettu paljon ja siitä ovat kirjoittaneet ainakin Omppu, Katja, Mari A., Kirsi, Krista ja Jonna.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kaj Korkea-aho. Paha kirja. Otava. 2015. Alkuteos Onda boken. Suomentanut Laura Beck. 

"Tällaista me tarvitsemme enemmän! Runoja jotka luettuaan ihmiset haluavat viiltää kurkkunsa auki!"

Yliopistolehtori Mickel Backman luulee, että 1920-luvulla elänyt julkaisematta jäänyt runoilija Leander Granlund olisi jo unohdettu, hänen kohtalokas käsikirjoituksensa tuhottu ja Mickelin oma ura turvassa. Kauhukseen yksi hänen opiskelijoistaan päättää kuitenkin tehdä tutkimusta kyseistä runoilijasta ja 1980-luvulla kadonneesta graduhahmotelmasta. Kun pelko runojen vaikutuksesta palautuu lehtorin mieleen, hänen on tehtävä kaikkensa, jotta salaisuudet pysyisivät pinnan alla.

"Eikä Jumalalla ollut tapana siivota sellaisten vanhojen miesten jälkiä, jotka olivat itse aiheuttaneet sotkunsa."

Paha kirja on sujuvasti ja koukuttavalla tavalla kirjoitettu jännäri. Se sijoittuu yliopistomaailmaan, kirjallisuuden, runojen ja suomenruotsalaisuuden keskelle. Turun opiskelijakorttelit, Aurajoki ja sen sillat luovat kauniin, mutta pahaa enteilevän miljöön tarinalle. Marraskuu on juuri oikea kuukausi masennuksen, häpeän ja paniikin kuohuille. Mitä sellaista tuo runokokoelma voi sisältää, että sen lukemisesta "joutuu helvettiin"?

Ennen kuin vanha käsikirjoitus pääsee kunnolla kummittelemaan ja tekemään taikojaan, lukija pääsee keskelle miesten häpeää, melankoliaa, saamattomuutta ja välinpitämättömyyttä. "Elämä oli uteliasta, tulista, äkillistä. Mitä hän oli tuolle energialle muuta kuin vuotava seula, puolittaisten yritysten vankila?" Vanheneva Mickel kiemurtelee vanhan rakkauden aiheuttamassa synnintuskassa, ampumahaavojen aiheuttamissa kivuissa ja vaimonsa halveksunnan alla. Lisäksi pitäisi huolehtia siitä, ettei kukaan saa vihiä vanhasta käsikirjoituksesta. Calle löntystelee tutkintovaatimuksia eteenpäin, tarpoo saamattomuuden suossa ja joutuu jätetyksi. Pasi on pakkomielteinen niin Granlundin runojen, piristeiden kuin itsemurha-ajatustensakin kanssa.

Näistä synkistä hahmoista ja elämään tympääntyneestä tunnelmasta huolimatta teos vie mukanaan. Kyseessä ei ole varsinainen kauhuromaani, vaikka kirjan ulkoasu ja mainostekstit niin antavat ymmärtää. Kaikki psykologisen jännärin elementit ovat kuitenkin kasassa ja vanhojen runojen piina jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Vähintään yhtä keskeistä teoksessa on mielestäni se, mitä häpeä ja salaisuuksien paljastumisen pelko saavat aikaan. Lukija pääsee hyvin sisälle päähenkilöiden mielen synkimpiin sopukoihin.

"Häpeä oli kuin leimuava soihtu otsaluun takana. Se kirveli pahemmin kuin hänen isovarpaansa kun hän portille juostessaan iski sen suoraan kynnykseen, se jomotti ilkeämmin kuin hänen polvensa kun hän kaatui avuttomana mukulakiville."

Pahaa kirjaa täytyy kiittää siitä, ettei siinä ole mitään turhaa. Tarina on niin hyvin kasassa, ettei mikään ajatusten harhauma, sivupolku tai sivuhenkilö ole tarpeeton. Osa hahmoista on ehkä hieman kliseisiä, mutta se yhdistettynä perinteisiin parisuhdekriiseihin ja opiskelijanuorukaisten pesemättömiin kainaloihin tuo teokseen pientä keveyttä ja ehkäpä jopa pientä pilkettä. Korkea-aho kirjoittaa vaivattomasti (josta iso kiitos myös suomentajalle!), eikä kokonaisuus ole liian vakava tai ankea.

Yliopistomaailma on kehyksenä myös toimiva vanhoillisine koneistoineen ja salaperäisine kirjastoineen. Kirja ottaa samalla kantaa humanististen tieteiden - etenkin kirjallisuuden - välttämättömään hitauteen ja opiskelijan ja tutkijan tarvitsemaan aikaan. Tehokkuuden ja tulosvastuun vaatimus näivettää humanistista tutkimusta, niin kuin tiedämme.  "Se että maassa määrätietoisesti kehitettiin yliopistoa, jossa nuorilta ihmisiltä vietiin into ja mielenterveys pikapikaa jaettavien titteleiden takia, oli hirvittävyys vailla vertaa."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Lisää arvioita voi lukea vaikkapa Katjalta, Saralta, Annikalta, Kaisa Reetalta, Morrelta, Kirsiltä, Marilta ja Ompulta.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava. Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus. 2015. 222 sivua. Kansi Jenni Noponen.

"Ehkä maailma ylipäätään jatkuu, koska asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa."

Ahavan Finlandia-ehdokkaassa liikutaan arkimaailman rajamailla, lähellä maagista realismia. Tapahtumat ovat uskomattoman epätodennäköisiä sattumia, mutta silti mahdollisia: Taivaalta tippuva jäälohkare tappaa Saaran äidin, Annu-täti voittaa kahdesti loton päävoiton ja salama iskee skotlantilaiseen mieheen viisi kertaa. Onko sattumalla mitään merkitystä? On kai asioita joita mikään ei selitä.

"Jos ei ole loppua, ei ole tarinaa." Saaralla on tarve piirtää asioille ääriviivat. Ne auttavat häntä hahmottamaan kokonaisuuden, ratkomaan ongelman. Niinhän tekee Hercule Poirotkin piirtäessään ruumiin ympärille viivat. Ääriviivat estävät asioita hajoamasta ja katoamasta. Kirjan alussa on kaunis kohtaus, kun äiti piirtää Saaran ääriviivat vanhaan seinään, jonka päälle rakennetaan paneelit. Näin Saara pysyy olemassa, vaikkei näkyisikään. Äitiä ei kuoleman jälkeen voi enää piirtää, sillä  kuolema oli äkillinen ja "äiti jäi kesken, emmekä me osanneet kertoa sitä loppuun". Isäkin menettää ääriviivansa äidin kuoltua.

"Ehkä äiti aina kertoi millainen isä on, missä isä loppuu ja muu alkaa, mutta nyt kun äiti on kuollut, isä hapertuu. Sen ääriviiva vuotaa, sen valkoinen viiva ei pidä, sen jalat katoavat."

Teoksessa on parasta lapsen, Saaran näkökulma. Kertoja vaihtuu välillä Saarasta aikuisiin ja myöhemmin takaisin Saaraan varhaisteininä. Muillakin tarinoilla - lottovoitoilla ja salamaniskuilla - on paikkansa ja tarkoituksensa, mutta lapsen ajatusmaailma on näkökulmista kauneinta ja ilmavinta. Esimerkiksi teoksen alussa on paljon lapsen muistoja, koskettavia palasia äidistä. Näistä muodostuu kokonaisuus, joka ei kulu ajassa, vaikka aika meneekin eteenpäin. Saaran tapa pohtia aikaa onkin eräänlaistä surutyötä. Miksi äiti on muuttumassa imperfektiksi?

Elämän, kuoleman ja sattumien pohdinta on teoksessa niin viisasta, että välillä on pakko pysähtyä pohtimaan itsekin ja maistella sanoja. Muutenkin tarina vie mennessään, se on hotkaistava kerralla. Teoksessa on paljon haikeutta, surua ja vakavuutta, mutta lapsen ja Annu-tädin taito kyseenalaistaa on viisasta ja hymyilyttävää. Surutyöstä huolimatta teos ei ole ollenkaan raskas - pikemminkin sadunomainen ja sävyiltään vivahteikas. Vanhat talot elävät, seinät huokailevat, lattiat narisevat ja lampaanvilla tuoksuu voimakkaasti.

Tämä oli minulle yksi vuoden parhaista enkä pety, vaikka Taivaalta tippuvat asiat voittaisi Finlandian. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Ihanaa teosta on ehditty jo blogata melko paljon. Arvioita löysin ainakin blogeista Lukuisa, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, P.S. Rakastan kirjoja, Yöpöydän kirjat, Ilselä ja Kannesta kanteen.

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Milla Ollikainen. 2015. Pirunkuru. Like. 223 sivua.

Pirunkuru on Ollikaisen Ylläs-trilogian päätösosa. En ole lukenut trilogian aiempia teoksia, mutta se ei haitannut. Tarina oli täysin itsenäinen ja edellisiin tapahtumiin viitattiin vain parissa lauseessa. Dekkarin juoni liittyy kaivosyhtiön hankkeeseen ja paikkakunnan työllisyystilanteeseen, mutta syy rikoksiin taitaa löytyäkin henkilökohtaisesta nöyryytyksestä. Ei paljasteta siitä sen enempää. Ihan viimeisillä riveillä paljastuu vielä jotain aika hurjaa, mikä yllättää ja saa lukijan kelaamaan tapahtumat vielä kertaalleen läpi.

Pidin Pirunkurusta monestakin syystä. Ensinnäkään Ollikainen ei sorru käyttämään hahmoinaan niitä tehokkaita, ylisuorittavia, barbimaisia naisia, joita on paljon tietynlaisessa dekkarigenressä. Toisaalta sellaisia on ehkä hieman vaikea sijoittaa Luoteis-Lapin rauhalliseen miljööseen! Hyvä niin. Hän ei myöskään kuvaile alleviivaten hahmojensa ulkonäköä. Lukija saa kuvitella heidät itse pienten vihjeiden perusteella. Ainakin minun mielikuvissani heistä muotoutui mukavan arkisia, jos silläkään on mitään merkitystä. Eihän sillä pitäisi olla. Uskottavuus onkin hahmoissa parasta. He tarpovat läpi harmaan toukokuun (niin, Lapissa ei ole aina heleän vihreä) ja pohtivat elämäänsä, tekemiään virheitä, korkin kiinni panemista ja lähteneitä vaimoja.

Sain aikoinaan työpaikallani kuulla aimo annoksen herkullista Kolarin murretta, jota Ollikainen käyttää rohkeasti sikäläisten hahmojensa dialogeissa. Tuttuuden vuoksi murretta oli helppo lukea ja tuttujen ihmisten vuoksi se teki hahmoista mukavan leppoisia. En tiedä, miten murteen käyttö onnistuu laajemman yleisön kanssa; sitä voi olla paikoitellen jopa vaikea lukea, mutta minusta se oli ihanaa!

Pirunkuru oli positiivinen yllätys, joskin täytyy myöntää, että nimi ja tapahtumien sijainti virittivät minut positiiviseen vastaanottoon jo valmiiksi. Olen kuitenkin lukenut tätä genreä niin paljon, että tiedän, mitä kritisoin, jos sellaiseen on tarvetta. Pirunkurun tunnelmaa ja hahmoja vertaisin  esimerkiksi Håkan Nesserin Barbarotti-sarjaan tai Åke Edvardssonin Winter-sarjaan. Teos on niin tuore, ettei siitä ole kirjoitettu paljon, mutta blogissa Elämä on ihanaa siitä on myös pidetty kovasti. Odotan, mikä onkaan kirjailijan seuraava suunta!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen. Henkireikä. Siltala. 2015. Arvostelukappale. 200 sivua.

Miltä tuntuu, kun kuuntelee toisia niin paljon, että minä alkaa liueta muiden tarinoihin, kadota, varista kuin tuhka tuuleen?

"Olin auliisti ämpäri."

Rikoskomisario yrittää unohtaa työssään kuulemansa selitykset, valheet ja paljastukset harrastamalla kuorolaulua, vaikkei siinä kovin hyvä olekaan. Kauan hän ei kuitenkaan ehdi rentoutua, sillä sekä Suntiolla että Parturikampaajalla tuntuu olevan tarve kertoa ja avautua. He valitsevat hänet, hiljaisen ja luotettavan oloisen miehen korvakseen.

Suntio on sortunut pelastamaan perheensä taloudelliselta ahdingolta pientä vilppiä käyttäen. Parturikampaaja ei saa rauhaa itseriittoisen miehensä puhetulvalta ja täyttämättömiltä lupauksilta. Mitä he tekevät? Ylittävät rajan. Sen rajan, jota heidän ei kukaan odottaisi ylittävän, sillä he ovat niitä hiljaisia ihmisiä, jotka ovat aina unohtaneet itsensä, joita kukaan ei huomaa.

Henkireikä pureutuu siihen hetkeen, kun kuka tahansa meistä alkaa haaveilla toisen poissaolosta. Mieli ei pysy enää aisoissa, vaan lähtee harhailemaan ja suunnittelemaan rikosta. Henkireikä tapailee rikoksen mahdollisuutta silloin kun rakkaus muuttuu vihaksi, olisi tarve avautua, mutta liian myöhään.

"Työssäni olen oppinut sen, että tunteista puhutaan jälkikäteen, sitten kun nyrkkiä, keittiöveistä tai asetta on jo käytetty. Ennen ei mitään, myöhemmin paljon."

Hotakaisen terävä tykitys tekee selvää jälkeä. Se ei jätä kylmäksi, se ei kaunistele, se on armotonta ja osuvaa. Kipeä tragikoomisuus ja musta huumori sopivat aiheeseen, jonka päähenkilöt ovat niin nimettömiä, että heidät voi melkein tunnistaa. Pyöritään jälleen kerran suomalaisen hanki ja kirves -teeman ympärillä.

Sekä kerronnassa että arkisten ihmisten tahattomuudessa on paljon samaa kuin loppukesällä lukemassani Huolimattomissa. Henkireikä alkaa hieman haparoiden, mutta samaa vauhtia kun päähenkilöiden kärsivällisyys loppuu, kerronnan tahti kiihtyy, tarina paranee ja jännite kasvaa. Kirja on nopealukuinen ja varsin lyhyt, mutta se ei kaipaakaan enempää jaarittelua eikä sivujuonteita.

"Katoavaista on maallinen lempi ja aivoja paineistava ja ohimoissa tykyttävä perusvitutus, jonka emme anna kuitenkaan näkyä, emme työelämässä emmekä nyt, koska olemme harjaantuneet sen peittämiseen ja kärsivällinen mielenlaatumme laskostaa vitutuksen päälle ymmärryksen ja anteeksiannon torkkupeiton, ja niin taas menemme eteenpäin."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Hotakaisen uusimman ovat ehtineet lukea myös Krista, Morre ja Mari A.

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Tuomo Jäntti. 2015. Talven hallava hevonen. Gummerus. 272 sivua. Arvostelukappale.

Jäntin esikoisteos on omaperäinen sukutarina, jota on maustettu maagisella realismilla ja ripauksella kauhua. Kuten kansiliepeessä lisäksi kerrotaan, teoksen hahmot kamppailevat perimmäisten pelkojensa kanssa. Pelot ja sukupolvelta toiselle periytyvä pahoinvointi juontavat juurensa 1950-luvulla sattuneeseen tragediaan. Menneisyyden tapahtumiin viitataan jo kirjan ensimmäisessä osassa, joka sijoittuu vuoteen 2019. Siitä eteenpäin tarina kulkeekin takaperin loppuen sinne, mistä kaikki alkoi. Vai alkoiko kuitenkaan? Mitä jos kaiken takana onkin jotain vielä vanhempaa, ikuisempaa tai suurempaa, joka vaikuttaa nykypäivään saakka? Mistä tuo hallava hevonen oikein tuli ja mitä se tarkoittaa?

Repaleisessa suvussa rakastetaan, erotaan, petetään, kärsitään ja ollaan hiljaa. Moni kuolee ennenaikaisesti. Suvun jäsenissä on niin arkisia, arvoituksellisia kuin pahojakin. Kaikkia yhdistävä tekijä on pelko. Menettämisen ja jätetyksi tulemisen pelko. Pahan periytymisen pelko. Sekä mahdollisesti jotain, mistä vain vihjataan. Sukupolvesta toiseen ihmisillä on pelätessään ja vihatessaan yliluonnollisia kokemuksia. Taustalla vilahtaa suuri valkea hevonen, parvi sorsia tippuu päälle tai raivoisa koira lähtee rymisten kohti. Yhtäkkiä on kirpeä pakkanen.

Jäntin kertomuksissa asiat jäävät ilmaan. Hahmot pohtivat, onko kyseessä uni vai todellisuus. Kuinka kauan tässä menikään? Jotain hahmottamatonta käväisee mielessä, mutta oliko se tästä maailmasta? Ehkä mieli järkkyi. Myös lukijalle jää samanlainen olo. Juuri kun on saavuttamaisillaan selityksen asioille, ne jäävätkin auki, eivätkä välttämättä saa selitystä seuraavastakaan tarinasta. Se piti jännitystä yllä ja lisäsi mystisyyttä. Kirjalta puuttuu myös selkeä lopetus, joka sitoisi alun tapahtumat menneisyyteen. Itse ainakin jouduin puntaroimaan pitkään, mikä tämän yliluonnollisen selittäisi. Onnistuiko se kirouksen poistava, hyvää tekevä polku sittenkään?

"Se että me olimme siellä, että meidän elämämme olivat kulkeneet niin että olimme sinä kauniina loppukesän aamuna siellä, tarkoitti että jotain hirvittävää oli tapahtunut, että mikään ei koskaan voisi enää olla hyvin. Yritin ottaa tukea jostain, mutta olin kaukana kaikesta."

Osa lukijoista onkin ehkä juuri siistä syystä pitänyt enemmän kirjan alusta, osa puolestaan lopusta. Minulle kirjan alku oli hieman kömpelö, mutta tarina parani vanhetessaan. Kaukaisempien vuosikymmenten mystisyys oli kiehtovampaa ja hahmoista oli kiva rakentaa mielessään kokonaisuus. Hahmoja tosin oli melko paljon, joten kudelman kokoon saaminen ei ollut ihan helppoa. Kansiliepeen lupaama maaginen realismi on olennainen tunnelmanluoja. Sen sijaan psykologiseksi kauhuksi tätä en ihan mieltäisi. Suvun jäsenet kokivat sitä vuorollaan kyllä, mutta lukija ei niinkään.

Jäntin esikoisteos on piristävän erilainen. Muutaman viimeaikoina lukemani napakan arkis-humoristisen kirjan jälkeen oli mukava uppoutua yliluonnollisempaan tarinaan. Ja kansi on aivan ihana! Moni muukin on tämän jo lukenut, esimerkiksi Krista, Kaisa Reetta T., Annika K., Jonna, ja Satu.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Roope Lipasti. Linnan juhlat. 2015. Atena. 283 sivua.

"Joskus elämä sulkee enemmän ovia kuin avaa ja sitä on pakko kulkea sieltä, minne näyttää pääsevän. Ja sitten lopulta päätyy sellaiseen huoneeseen, minne ei ollut lainkaan menossa tai jossa ei edes viihdy."

Vielä alkuvuodesta keski-ikäisellä Hannulla on mieleinen työpaikka, ihana vaimo, kaunis tytär ja omakotitalo. Joulukuussa Hannulla ei ole enää mitään, "--- ei yhtään mitään. Kaikki oli otettu pois, viety muualle, kärrätty kaatopaikalle. Toivoin, että joku olisi ymmärtänyt heittää minut kuorman päälle." Sen sijaan hänellä on syyte petoksesta ja pahoinpitelystä, hänen perässään on virkavallan lisäksi moottoripyöräjengi, armoton lehdistö ja vaalivirkailijat.

Miten tähän on päädytty? Hannu istuu auton ratissa, ei elämänsä. Hänen elämäänsä ohjaa persoonan treenaaja Mikko. Kiltti, ystävällinen ja hieman hölmö Hannu on helposti vietävissä, kun idearikas Mikko päättää ottaa tehtäväkseen auttaa Hannua saavuttamaan ikiaikaisen haaveensa: päästä itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Mikon suunnitelmat saavat Hannun pään pyörälle eikä niiden toteuttaminen mene aina taiteen sääntöjen mukaan. "Olin kuin boakäärme, joka on nielaissut siilin ja koettaa nyt sulatella sitä ja vannoo, ettei koskaan enää niele siiliä." Hannu ei kuitenkaan peräänny. Tämä on hänen mahdollisuutensa saada jotain takaisin.

Lipastin tragikoomisessa teoksessa käydään läpi keski-iän suurta kriisiä vetämällä kaikki ihan överiksi. Hannun elämän pyörteen ohessa nauretaan poliitikoille, konsulteille ja systeemille. Pilke silmäkulmassa kritisoidaan maailman menoa. Ymmärrystä saavat pienen ihmisen ajatukset ja ratkaisut, joihin on hyvin helppo samaistua. Lipasti on piilottanut vakavaa asiaa hulvattoman meiningin ja mustan huumorin taakse. Kirjailijan sana on yhtä aikaa kepeä ja painava.

Lipastin riemukas tyyli on minulle aiemmin tuttua lähinnä kolumneista. Olikin jännä seurata, miten pienten tekstien tarkkanäköisyys ja huumori sopivat romaanin mittakaavaan. Hyvin ne sopivat. Kirjan parasta antia ovat mielestäni samat kuin kolumnienkin: arkisen elämän ja absurdin maailman törmääminen. Tosin täytyy sanoa, että romaani meni siinä ehkä hieman liiankin pitkälle!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teoksesta on kirjoittanut ja pitänyt myös Krista Lukutoukan kulttuuriblogissa.

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Riikka Ala-Harja. 2015. Like. 216 sivua.

     "Mutta niin minä itsekin karsinoin, asetan miehet ja naiset vastakkain, eri puolille, teen sitä ajattelematta, erottelen eri suuntiin, muka luonnostaan, sen kummemmin kelaamatta.
     Semmoinen tahma on asettunut aivoihini.
     Siitä pitäisi päästä eroon."

Saara on töissä teatterin valosuunnittelijana. Tulevaan esitykseen hahmotellaan suurta Daavid-patsasta keskelle näyttämöä. Saara perehtyy oikean Daavid-patsaan historiaan ja Raamatun Daavidin tarinaan. Vähitellen Saara alkaa veistoksen kautta ajatella jotain itselleen ajankohtaista. "Daavid symboloi pientä, mutta itsenäistä Firenzen kaupunkivaltiota. Pienen tasavallan on syytä pysyä itsenäisenä."

Kevyt liha pohtii, millainen painoarvo sukupuolitetuille ominaisuuksille annetaan. Kuntosali on Saaralle arjen pakopaikka, mutta hänelle on tärkeää pysyä fyysisesti vahvana. Olo on itsevarma ja pystyvä. "Koko ratkaisee, korkeus ja ulottuvuus. Heikon ja pienen piipitystä ei jaksa kukaan." Kirjan päähenkilöissä sekoittuvat stereotyyppisinä pidetyt miesten ja naisten ominaisuudet, kuten vahvuus, sirous, oman tilan ottaminen, itsenäisyys, jopa mahdollinen väkivalta... Hyväkuntoinen, pitkä nainen voisi mennen tullen hakata pienen miehen, mutta ei tee sitä, sillä arki on niin täynnä.

Saara törmää Jarnoon, jonka kanssa tapaili 25 vuotta aikaisemmin. Tapailu alkaa taas, mutta heidän odotuksensa eivät kohtaa, eikä suhde etene pitkälle. Ala-Harja kirjoittaa taitavasti tunteiden laajasta skaalasta, jota Saara ei päästä pintaan, vaan pitää sisällään. Hänen ihastumisensa, sen aiheuttama epävarmuus, pystymisen tarve ja kovan ulkokuoren ylläpitäminen vaikuttavat kaikki hyvin tutuilta ja todellisilta. 

Keski-ikäisen elämä - liitot, erot, vanhemmuus, vanheneminen, ura -  näkyy tekstin taustalla luontevan arkisesti ja uskottavasti, alleviivaamatta mitään. Ala-Harjan tyyli on raikkaan suorasukaista ja ronskia, jotenkin intensiivistä. Asioita ei kaunistella eikä niistä puhuta muilla kuin niiden oikeilla nimillä, rehellisesti ja humoristisestikin. Dialogi on soljuvaa ja aitoa. Vähäeleisyydestä huolimatta pinnan alla kuplii ja jopa räjähtelee.

"Me olemme heikkoja paimenia, jotka pelkäävät milloin tahansa pensaikon takaa hyökkääviä susia ja kojootteja.
     Kaikki me olemme sellaisia kunnes valitsemme purosta viisi kiveä.
     Sitten voi jo jotain tapahtuakin."

Teoksen aiheet ovat paljon käsiteltyjä, eikä havainnoissa ole varsinaisesti mitään uutta. Silti Saaran pohdinta palauttaa mieleen tärkeän asian: voisiko näissä ikuisissa asetelmissa olla jokin toisin? Pidin kirjailijan tyylistä kovasti jo Maihinnousussa. Tässä suorasukaisuus viedään vielä pidemmälle, ja nautin siitäkin. Nopealukuinen ja napakan terävä teos. Kevyestä lihasta voi lukea myös blogeista Kirjasähkökäyrä ja Ilselä sekä sivustolta Suomi lukee.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Taina Latvala. 2015. Ennen kuin kaikki muuttuu. Otava. 191 sivua.

Ennen kuin kaikki muuttuu koostuu novellinomaisista kohtauksista nuoren naisen elämästä. En ole lukenut Latvalaa ennen, mutta näyttäisi siltä, että kirjailijalla on taitava ote pinnan alla väreilevistä tunteista. Varsin vähäeleiseltä vaikuttava teksti kihisee katseita, sydämenlyöntejä, kateutta, vastuuttomuutta - nuoruutta laidasta laitaan. Latvala maalaa haikeansuloisen kuvan nuoruudesta mahdollisuuksineen ja epävarmuuksineen.

Päähenkilöllä - nuorella kirjallisuudenopiskelijalla - on taipumus nähdä itsensä ainutlaatuisena, erilaisena kuin muut. Kaikki tavanomainen ahdistaa tätä runosielua ja hän pyrkii asettumaan arkisten valintojen yläpuolelle. Osa romaanin tarinoista on mahdollisten poikaystävien muistoja tytöstä, eli häntä tarkkaillaan myös ulkoapäin. Näistä käy ilmi, ettei nuori nainen ole loppujen lopuksi kovin poikkeava, ennemminkin huomionkipeä ja herkkätunteinen.

Runoilijaksi ja toimittajaksi pyrkivällä tytöllä on tarve tuntea julkkiksia ja olla osa piirejä. Samalla hän hakee ihailua ja hyväksyntää. Yhtälö on vaikea, eikä hän osaa olla tilaisuuksissa rennosti, vaan sanoo jännittäessään vääränlaisia asioita. Nainen on itseään analysoidessaan suorastaan huvittavan melodramaattinen, "ei tarpeeksi rohkea, edes juomaan punaviiniä." Hänen on vaikea nähdä, että useimmissa tilanteissa molemmat osapuolet käyttäytyvät lapsellisesti. Tyttö on keskenkasvuinen hupsu, joka käpertyy itseensä, eikä näe ympäristössään juuri muuta kuin ihmisten reaktiot.

"Jos minun pitäisi kuvata häntä yhdellä sanalla, kiteyttäisin, että hän on komparatiivi. Hän on kuuluisampi, menestyneempi, kokeneempi ja huomattavasti vanhempi kuin minä. Luultavasti hän ajattelee minusta samoin, mutta käänteisesti."

Rasittavuudestaan huolimatta tyttöön on ajoittain hyvin helppo samaistua. Hänen läpikäymänsä aikuisuuden kynnys on niin täynnä kenen tahansa samanikäisen pelkoja, ihastumisia, omistautumista ja epävarmuutta. Keski-ikäiselle lukijalle ne näyttäytyvät kuitenkin varsin huvittavilta, paikoin jopa säälittäviltä. Kuten Mari A. toteaa, oma ikä on ajanut kirjan ohi. Silti siinä oli jotain taianomaista, joka imaisi mukaansa ja pieni teos oli pakko ahmia kerralla. Kirja oli siis mukavan kepeää matkalukemista junaan ja lennolle. Onneksi tajusin jo menomatkalla, että se on hyvin nopeasti luettu, ja ehdin ostaa kentältä lisää kirjoja. Vaikken usko kirjan jäävän mieleeni, olen kuitenkin aika ihastunut Latvalan kirjoitustyyliin, joten toivon törmääväni hänen teoksiin jatkossakin!

Teoksesta ovat kirjoittaneet Marin lisäksi myös mm. kaimani ja Omppu.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!