Niina Mero: Englantilainen romanssi

Niina Mero 2019. Gummerus. 383 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Korona- ja kiireajan hemmotteluhankinta, joka yllätti positiivisesti! Kirjan nimen ja takakannen kuvauksen perusteella en ehkä olisi tarttunut tähän teokseen ostomielessä - kirjastosta olisin saattanut sen toki lainata. Mutta luin siitä pari niin mairittelevaa blogipostausta, etten voinut vastustaa kiusausta, etenkin kun kirja sijoittuu Oxfordiin ja Englannin maaseudulle.

Minun piti viettää mukava, viaton kevätloma Englannissa eikä sekaantua mihinkään, mutta sen sijaan kuuntelin kuolleiden ääniä, epäilin taloudenhoitajaa salasuhteesta ja botanistia eläinsuojelurikoksesta. Aikaisemmin minun Englantini oli ollut mustarastaan laulua, teekutsuja ja sinililjoja, mutta nyt pilvet olivat alkaneet kerääntyä taivaanrantaan, ja se oli kokonaan omaa syytäni.

Nora rakastaa Englantia ja romantiikan ajan runoilijoita, muttei ole koskaan edes suunnitellut matkaa saarelle, sillä todellisuushan saattaisi pilata hänen kuvitelmansa, jossa kävellään mukulakivikatuja keskiaikaisessa kylässä, ja jossa rikokset ratkaisee Morse. Yllättäen hän kuitenkin saa kutsun Englantiin, jossa hänen sisarpuolensa Heli on menossa naimisiin - aatelisen kanssa! Puitteet perillä ovat täydelliset: satoja vuosia vanha kartano ja sen puutarha, nuivat palvelijat, sulhasen takakireät vanhemmat ja ennen kaikkea lähellä sijaitseva yliopistokaupunki Oxford.

Oxford kylpi alkukesän hennossa auringonpaisteessa. Kostea ja lämmin tuuli heitti minut High Streetiltä University Collegen sisäpihalle, missä siistiksi leikatun nurmen reunoilla kukki pieniä, vaaleansinisiä lemmikkejä. 

Jonkin Oxfordin collegen sisäpihaa. Oma otos.

On Englannissa muutakin, joka saa Noran pään pyörälle. Toinen aatelisperheen pojista on ollut kadoksissa jo kymmenen vuotta. Millainen oli tämä taiteilijasielu, jonka menneisyyteen liittyy paljon salaisuuksia ja kuoleman houkutusta? Nora ei voi vastustaa kiusausta, vaan alkaa penkoa kartanon pölyttyneitä huoneita. Hänen sydämensä sykkii gotiikalle, romantiikalle ja runoudelle - mutta kartanon mailla on myös miehiä, joiden kohtaaminen sähköistää kuukauden mittaiseksi venyvää reissua.

Nora on hauska yhdistelmä sarkasmia, jääräpäisyyttä ja suusta putoavia sammakoita. Hänen goottihenkisyytensä poikkeaa Helin omaksumasta linnanneito-lookista, mutta brittikirjallisuuden klassikot tuntevana hän löytää helposti älyllistä seuraa ja haasteita. Mero on luonut upean tunnelman, joka hohkaa romantiikan ajan dramatiikkaa, hullunkurisia kohtaamisia, ympäröivän luonnon väkeviä tuoksuja, okkultismia, mysteerejä ja eroottista säpinää. Tällaisen kuvauksen perusteella olisin saattanut itse jättää kirjan ostamatta, mutta Mero kirjoittaa niin viettelevää tekstiä, että ennakkoluuloni joutuivat romukoppaan.

Ihana yhdistelmä kartanoromantiikkaa, salapoliisijännitystä ja taidetta. Sopii lukijalle, joka haluaa rentoutua ja lähteä nojatuolimatkalle, ja joka ei pelkää runsaita viittauksia runouden historiaan tai englanninkielisiä säkeitä kahdensadan vuoden takaa. Noran sarkastisesta hahmosta ja teoksen eroottisesta latauksesta tuli mieleen S. A. Keräsen Symbioosi, joka samoin sijoittuu Oxfordiin. Voi kunpa pääsisin sinne taas joku päivä!

Kuvassa Christ Church College, Oxford. Oma otos.

Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 17: Tutkijan kirjoittama kirja. Niina Mero on kirjallisuudentutkija. Seinäjoen aikamatkahaasteessa tämä menee kohtaan 4: Kirja sijoittuu kesään, ja PopSugar Reading Challenge: Your favourite prompt from a past PS Reading Challenge. Ja tässä ne blogit joiden ansiosta löysin kirjan: Lumiomena (tietysti!), Kirjoihin kadonnut ja Kirjaluotsi. Upean kannen on jälleen suunnitellut Jenni Noponen.

Scifi-lukuhaasteen koonti

Yöpöydän kirjat -blogi haastoi lukemaan scifi-kirjallisuutta vuoden ajan. Haaste alkoi 1.6.2019 ja päättyy 31.5.2020. Teen koontipostauksen jo nyt, sillä tiedossa ei olisi haasteeseen sopivia teoksia enää loppukuusta. Kiitos Niinalle tarpeellisesta haasteesta, joka oikeasti sai minut lukemaan monipuolisemmin! Tässä on nimittäin genre, jota en ole kovin paljon harrastanut, joten haaste osui tarpeeseen. Onneksi genre on hyvin laaja, sillä aluksi jännitin, löydänkö mukavaa luettavaa. Mutta ei hätää, listastani tuli lopulta pidempi kuin osasin kuvitella. 

Tässä teokset lukujärjestyksessä, ja linkit postauksiin, jos olen sellaisen tehnyt:

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina 

Maarit Verronen: Hiljaiset joet  

J. S. Meresmaa: Painajaismuisto

Emma Puikkonen: Lupaus

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Risto Isomäki: Haudattu uhka

Peter Hoeg: Nainen ja apina

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Ulla-Lena Lundberg: Sade

 

Tarkistin Goodreadsista teoksille antamani tähdet (1 - 5). Hajonta oli melko suurta, kahden ja viiden välillä. Suosikeiksini näistä kirjoista nousivat Maja Lunden Mehiläisten historia ja Peter Hoegin Nainen ja apina. Molemmissa teemana ihmisen suhde luontoon. Vähiten pidin tällä kertaa Risto Isomäen Haudatusta uhasta ja Ulla-Lena Lundbergin Sateesta. Molemmilta kirjailijoilta löytyy myös viiden tähden teoksia, mutta nämä eivät nyt olleet sitä parhaimmistoa minun mielestäni. Hanna-Riikka Kuisman teoksen nostin yhdeksi vuoden 2019 parhaista kotimaisista teoksista.

Luonnon monimuotoisuuden puolestapuhujia ovat Lunden ja Hoegin lisäksi Puikkosen Lupaus ja Sinisalon Enkelten verta. Dystopiaa on näissä myös, samoin Ishiguron klassikkoteoksessa Ole luonani aina, Verrosen Hiljaisissa joissa ja Kuisman Kerrostalossa. Tekniikan mahdollisuuksia punnitaan Verrosen ja McEwanin kirjoissa. Hentoa maagisuutta löytyy ainakin Lundbergin, Sinisalon ja tietysti Rowlingin teoksesta. Fantasiakirjallisuutta edustavat Harry Potter ja Meresmaan Painajaismuisto. Emäntäblogissa hyvä määritelmä siitä, mitä kaikkea scifi voikaan pitää sisällään.

Elly Griffiths: Aavekentät

Elly Griffiths 2015. Englanninkielinen alkuteos The Ghost Fields. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2020. 350 s. Oma ostos.

Jonain päivänä meri nousee, tulvii marskimaalle ja hukuttaa siellä jokaisen elollisen sielun. Mutta ei ihan vielä.

Aavekentät on Ruth Galloway -sarjan seitsemäs osa eikä taso ole heikentynyt lainkaan. Olen nauttinut joka ikisestä sarjan teoksesta. Tällä kertaa arkeologimme törmää ruumiiseen, joka on asetettu istumaan toisen maailmansodan aikaiseen lentokoneeseen. Ruumis paljastuu seudulla pitkään asuneen suvun jäseneksi. Nuorukainen, jonka luultiin kadonneen mereen, löytyykin pellolta.

Blackstockin suvusta on kadonnut muitakin. Heidän kartanonsa seisoo Norfolkin marskimaan laidalla, nousuveden ja myrskyjen ulottuvilla. Meri on ottanut aina osansa, tai niin uskotaan ja pelätään. Myös suvun sikatilalta löytyy ihmisen jäännöksiä, eivätkä kaikki perheenjäsenet taida olla turvassa. Griffiths yhdistää jälleen toimivalla tavalla perienglantilaista perimys- ja sukusotkua luonnonvoimiin, jotka kiristävät tunnelman juuri dramaattisimmalla hetkellä.

Liikaa Blackstockeihin liittyviä löytöjä, liikaa arvoituksia ja liikaa luita. Luita, jotka tupsahtavat esiin väärään aikaan ja väärässä paikassa. Kaipa kaikki voi olla sattumaa, mutta kun ajattelee merelle kurottavaa marskimaata, harmaata miestä seisomassa ulkona kivipatsaan lailla... Siitä ei seuraa hyvää, että asutaan maalla, jonka kuulusi olla merenpohjaa.

Rikoskomisario Harry Nelson kaipaa Ruthia avukseen tutkimuksiin, mutta on Ruth muutenkin hänen mielessään. Samoin amerikkalainen Frank Barker, joka kuvausryhmineen palaa jälleen Norfolkiin tekemään historiallista televisiosarjaa. Kuinka läheinen Ruth onkaan Frankin kanssa - ja kuuluuko se Nelsonille lainkaan? Griffithsin teoksissa puidaan joka kerta Ruthin ja Nelsonin välistä suhdetta ja se onkin yksi seikka, mikä pitää vannoutuneen lukijan kiinni tässä sarjassa. Sokeria ja romantiikkaa ei kuitenkaan ole luvassa, siitä pitää huolen molempien kyyninen ja epäluuloinen asenne.

Romanttiseen seikkailuun ja murhayrityksen kohteeksi joutuu tällä kertaa Nelsonin alainen Dave Clough. Vispilänkauppaa on muillakin, aika yllättävillä tahoilla. Ehkä Aavekentät on Griffithsin teoksista ihmissuhdepainotteisin, enkä ole ihan varma, mitä siitä ajattelin, mutta en valita. Ruth on yhtä jalat maassa kuin ennenkin, edelleen aidon epävarma itsestään ja viehätysvoimastaan. Muutkin sarjan hahmot ovat luontevia ja rehellisiä, ja mielestäni tapahtumat uskottavampia ja mukavalla tavalla arkisempia kuin monissa muissa dekkareissa (jos unohdetaan se yksi druidi).

Griffithsin teoksissa on aina mukana paikallista historiaa. Aavekentät-nimi viittaa lentotukikohtiin, joita Englannin rannoille rakennettiin kymmeniä maailmansodan aikana, mutta jotka ovat tietysti autioituneet sen jälkeen. Usein teoksissa käsitellään myös maanomistuskiistoja tai kaivauksista löytyneiden jäänteiden ja nykykehityksen välistä skismaa. Karu luonto, nousuvesi, huonot ajo-olosuhteet, iltojen pimeys ja pureva tuuli kuuluvat olennaisena osana sarjan olemukseen.

Aavekentistä lisää näissä blogeissa: Oksan hyllyltä, Luetut ja Kirjasähkökäyrä. Helmet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 31: Kirjassa pelastetaan ihminen ja PopSugar Reading Challenge: A book that's published in 2020.

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Ulla-Lena Lundberg 1997. Ruotsinkielinen alkuteos Regn. Suomentanut Leena Vallisaari. Gummerus. 254 s. Oma ostos.

Ostin Lundbergin teoksen Finlandia-voittaja Jään innoittamana jo muutama vuosi sitten alennuskasasta kirjakaupasta. Nyt kun Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään eri aikakausille sijoittuvia teoksia, sain vihdoinkin kimmokkeen lukea sen. Sade nimittäin sijoittuu nykyajan (1990-luvun) lisäksi jonnekin Saharan eteläpuolisen Afrikan historiaan, ajalle jolloin bushmannien seuduille alkoi tunkeutua bantuheimoja.

Sade on elinehto kaikkialla, mutta etenkin kuivilla seuduilla sen saamiseksi on kehittynyt riittejä, taikamenoja ja kulttuuria, jotka näkyvät vieläkin kyseisten seutujen asukkaiden uskomuksissa tai vaikkapa kallio- ja luolamaalauksissa. Moni tietää jo, että sateen saamiseksi ei ihminen pysty paljonkaan tekemään, mutta usko henkiin, uniin ja taikamenoihin saattaa olla voimakas.

Moni asia oli samoin kuin lapsuudessani: rajojen puute, valo joka oli samalla värin puutetta, kaikki mahdollinen mikä otti muodon ja hajaantui ja liukui ja muuttui. Viimeksi sade-eläimet olivat tulleet minun luokseni, mutta nyt minun piti lähteä metsästämään niitä. Minulla oli jousi ja viini ja teroitettu kaivinkeppi. Ja olin se mikä olen, mutta kevyt ja vahva ja peloton.

Lundbergin teoksessa on ensin äänessa Oras, nuori mies, joka pääsee sateentekijän oppiin ja nousee heimossaan arvostettuun asemaan. Kasvu mieheksi ei ole helppoa, sillä Oras vammautuu murrosiän kynnyksellä ja joutuu useaan otteeseen muiden kyseenalaistamaksi. Oras tietää, miten sade-eläimiin saa yhteyden ja mikä merkitys on kallionseinään maalatuilla, ikiaikaisilla kuvilla. Hän on ensimmäisiä, jotka todistavat uusien muukailaisten saapumisen aroille. Muinaisten bushmannien yhteys luontoon ja eläimiin on vahva, ja tietävät itsekin olevansa osa luonnon kiertokulkua.

Nykyajassa vesi-insinööri Bengt pääsee rakastamaansa Afrikkaan takaisin pumppuprojektin ansiosta. Kuiville seuduille kaivetaan pumput, jotka tuovat elintärkeää vettä järvestä kylään. Alueella kärsitään kuitenkin kuivuudesta jo useaa vuotta peräkkäin, eikä järvi riitä loputtomiin. Muinaiselta sateentekokalliolta on löydetty mittaamattoman arvokkaita seinämaalauksia, jotka museovirasto päättää suojata. Sadetta ei kalliolla enää tehdä. Bengt tietää, ettei se ole kuivuuden oikea syy, mutta on pitkään alueella asuneena halukas kunnioittamaan seudun uskomuksia ja vanhoja tapoja. Se miten monin tavoin valkoisen eurooppalaisen tavat ja elinkeinot törmäävät murrosvaiheessa elävän Afrikan kanssa, aiheuttaa ristiriitoja niin paikallisväestössä, politiikassa kuin Bengtissäkin.

Lundbergin romaanissa on periaatteessa hirvittävän mielenkiintoinen teema. Esihistoria, seudun esi-isät ja heidän kulttuurinsa on kiehtovaa luettavaa. Samoin kuivan seudun kamppailu luonnonvoimien kanssa vielä nykypäivänäkin, ja se miten vanhat uskomukset ovat edelleen pinnan alla. Yhteentörmäyksistä, tieteen ja taikauskon välisistä ristiriidoista olisi saanut mielenkiintoisen teoksen. Jotain tästä romaanista jäi kuitenkin puuttumaan. Oraan osuus oli hieman nykyaikaa parempi.

Niin Oraan kuin Bengtinkin ajassa sivuttiin historiallisten ja kulttuuristen teemojen lisäksi ihmissuhteita ja rakastumista. Etenkin Bengtin osiossa tämä tuntui päälleliimatulta, enkä muutenkaan ollut ihastunut hahmokuvaukseen tai hahmojen väliseen kommunikointiin. Pysyminen kalliomaalausten, kuivuuden tai vaikkapa kahden eri maailman välisen törmäysen teemoissa olisi riittänyt minulle hyvin.

Romaanista myös näissä blogeissa: Jorman lukunurkka, Mummo matkalla ja Cillan kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa Sade sopii kohtaan 31: Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla. Seinäjoen lukuhaasteessa tämä tosiaan sopii kohtaan 14: Ajalle ennen vuotta 1500 sijoittuva kirja. PopSugar Reading Challenge: A book published in the 20th century. Osallistun kirjalla myös Scifi-haasteeseen, sillä Sateessa on hieman rinnakkaistodellisuutta ja fantasiaa.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri 2015. Ruotsinkielinen alkuteos Allt jag inte minns. Suomentanut Tarja Lipponen. WSOY/Johnny Kniga 2016. Pokkarissa 291 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

August-palkinnon vuonna 2015 voittanut romaani keskittyy nuoreen Samueliin, joka menehtyy auto-onnettomuudessa. Hänen tarinaansa alkaa koota kirjailija, joka pysyttelee nimettömänä. Hän on itse tavannut Samuelin vain ohimennen, joten hän haastattelee ja lähestyy sähköpostitse Samuelin läheisiä: äitiä, Pantteria, Vandadia, Laidea ja isoäitiä.

Kertojina keskiöön nousevat vähitellen Samuelin kämppis ja ystävä Vandad sekä vajaan vuoden ajan suhteessa Samuelin kanssa ollut Laide. Samuelista ja tämän viimeisestä elinvuodesta muodostuu vähitellen kuva, mutta sen kertojina kukaan ei taida olla täysin luotettava. Ja voisiko ollakaan? Muistot eivät ole aina faktoja. Tapahtumia vääristävät omat tunnetilamme ja tulkintamme, sanomatta jätetyt lauseet ja se miten lauseet on sanottu. Omat odotuksemme toisen suhteen saattavat muuttaa tulkintaamme hänestä ja hänen tarkoitusperistään.

Jos kuva tapahtumista ja Samuelista häilyy, niin on myös hänen ystäviensä laita. Kumpi maksoi toisen puolesta, kumpi vedätti ja kumpi piti toisen puolta? Oliko se Samuel vai Vandad? Mikä heidän suhteensa kaiken kaikkiaan oli? Näytti siltä kun Samuel vetäisi Vandadia puoleensa, mutta Laide olikin se joka sai Samuelin pauloihinsa. Kun lukija kuvittelee muodostaneensa Samuelin ystävästä kuvan mielessään, toinen kertoja romuttikin sen saman tien. Nuorten keskinäiset arvot törmäsivät välillä, he ottivat toisiinsa etäisyyttä ja sitten taas lähentyivät. Kuten Samuel aina kysyi, mitä rakkaus on, miten se määritellään.

Samuelia määrittelee ainakin se, miten kovasti hänellä on tarve kerryttää Kokemuspankkia, tarve muistaa ja tulla muistetuksi. Samuelin hahmo on hyvin lapsekas ja lapsellinen, eivätkä moni muukaan hänen lähipiiristään herätä minussa sympatioita - ehkä syy on ikäerossa, ehkä minun ei tarvitsisikaan pitää heistä. Khemiri rakentaa kuitenkin hahmoja, joissa on tunnistettavia piirteitä ja jotain hyvin nykyaikaista. Heidän ratkaisunsa ovat hyvin ymmärrettäviä, heidän kokemuksissaan on paljon tuttua ja koettua. Nuoret aikuiset hakevat identiteettiään ja osaansa maailmassa. Sympaattisin suhde on Samuelin ja isoäidin välillä.

Pienistä kertomuksista ja muistoista rakentuva kokonaisuus jättää paljon auki, mutta se myös herättää kiinnostusta ja saa lukemaan lisää. Mikä on onnettomuuteen johtava tapahtumakulku ja onko joku jota siitä voi syyttää? Mikä loppujen lopuksi on muistoa, Samuelin persoonaa ja mikä kirjailijan luomaa fiktiota? Kaikki se mitä en muista rakentuu poikkeuksellisella tavalla, joka ei ole lukijalle ihan helpoimmasta päästä. Ajankohdat ja näkökulmat risteävät, laahaavat perässä tai juoksevat edellä. Siinä mielessä se on lukukokemuksena piristävän erilainen, herättävä ja rohkea. Hahmoihin tai itse tarinaan en kuitenkaan ollut kovin ihastunut.

Identiteetin ja muistamisen lisäksi Khemirin romaanissa on monia yhteiskunnallisia teemoja, kuten maahanmuuttajuus, yksinäisyys ja työttömyys. Pidin kuitenkin Khemirin teoksesta Isän säännöt enemmän, vaikka Kaikki se mitä en muista saikin aikoinaan enemmän median ja lukijoiden huomiota. Mielenkiintoista, että vasta lukemastani Myrsky nousee paratiisista -teoksesta sen sijaan tuli hieman mieleeni Isän säännöt, vaikka hyvin erilaisia ovatkin. Ehkä mielleyhtyvät liittyvät enemmän kirjailijoiden taustoihin; molempien isä on nimittäin muuttanut Afrikasta Ruotsiin.

Romaanista myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Leena Lumi ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 22: Kirjassa on epäluotettava kertoja. PopSugar Reading Challenge: A book with a main character in their 20's.

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista

Johannes Anyuru 2012. Ruotsinkielinen alkuteos En storm kom från paradiset. Suomentanut Outi Menna. Schildts & Söderströms 2014. 249 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ruotsalainen Johannes Anyuru kertoo isänsä vuosista nuorena miehenä keskellä Afrikan poliittista myllerrystä 1970-luvun alussa. Ugandalainen nuorimies P pääsee opiskelijaksi Kreikkaan Helleenien lentosotakouluun. Hän menestyy opinnoissaan, pääsee lentämään, voittaa urheilukilpailut. Kreikan-vuosien aikana keskisen Afrikan poliittinen tasapaino muuttuu. Idi Amin on kaapannut vallan Ugandassa ja naapurivaltiot ovat varuillaan. Kun P suuntaa töihin Sambiaan, hänet viedäänkin kuulusteluihin ja vankilaan, lopulta pakolaisleirille Tansaniaan.

Anyuru kertoo historiasta, josta en ole paljonkaan tiennyt aikaisemmin. Idi Amin on nimenä tuttu, mutta Afrikan politiikka ei edelleenkään, 50 vuotta myöhemmin, yllä etusivujen otsikoihin. Siirtomaavaltojen jättämät jännitteet, heimojen kokemat vääryydet - P:n kokema mielivaltainen ja epäluulojen leimaama vankeusaika kuvaa hyvin sitä sekasortoa, jossa monet Afrikan maat ovat pitkään olleet. Nuoren miehen lapsuus ilman äitiä, väkivaltaisen isoveljen kanssa ei sekään ole ollut onnellinen. Silti P:llä on omat unelmansa lentää ja toteuttaa itseään.

Ankarissa olosuhteissa P kärsii niin fyysisesti kuin henkisesti. Vankileiriltä haetaan miehiä sotaan Okellon kapinallisjoukkoihin öisin. Ehtiikö P tehdä mitään ennen kuin heidät kuljetetaan rintamalle? Hänen mukanaan kulkee ylellisiä vaatteita Roomasta, joilla hän käy tarvittaessa kauppaa. Jossain vaiheessa on parasta hylätä valokuvat, joissa hän poseeraa lentäjän uniformussa. Juokseminen vie hänet pitkälle, kohti rautatietä ja vapautta.

P:n muistoissa vuorottelevat lapsuus, juoksu ruohikossa, vanhemman veljen Johnin kirjeet, kreikkalainen tyttöystävä K, laivamatka Roomaan ja monivaiheinen pako. Vasta romaanin puolessa välissä paljastuu, että hänen tarinaansa kirjoittaa hänen poikansa Ruotsissa. Loppuvaiheessa kertomukseen sekoittuu kirjailijan suhde isäänsä, välähdyksiä tämän avioliitosta ja vuosista Ruotsista, identiteetin vaikutuksesta kirjailijaan itseensä. Onko hän kotoisin sieltä mistä hänen isänsä on kotoisin, vai onko hän kotoisin tästä ja nyt, isänsä kuoleman lähestymisestä.

Rankoista aiheista ja jopa kafkamaisesta tunnelmasta huolimatta Myrsky nousee paratiisista osaa onneksi olla myös toiveikas, sillä ilman sitä olisi vaikea jaksaa eteenpäin. Anyuru vaihtelee kirjoitustapaa perinteisemmästä kerronnasta päiväkirjamaisiin tekstinpätkiin, jotka heijastavat hyvin tilanteen eskaloitumista, mielen pirstaloitumista tai matkaa eteenpäin. Minulla on lukematta Anyurun tuoreempi teos He hukkuvat äitiensä kyyneliin, joka voitti vuoden 2017 August-palkinnon, mutta tämän jälkeen laitan sen heti lukulistalleni. Täydet pisteet romaanille, joka opettaa uutta maailmasta, vetoaa syvälle tunteisiin, saa jännittämään ja jota on vaikea laskea käsistään.

Myös näissä blogeissa: Sivumerkkejä, Mari A:n kirjablogi ja Luettua. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 18: Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja, Seinäjoen lukuhaasteessa kohdan 24: 1970-luvulla sijoittuva teos, ja PopSugar Reading Challenge: A book with more than 20 letters in its title.

Karin Slaughter: Hyvä tytär

Karin Slaughter 2017. Englanninkielinen alkuteos The Good Daughter. Suomentanut Virpi Kuusela. HarperCollins 2018. Oma ostos. Pokkarissa 552 s.

Luin aikoinaan Karin Slaughterin Grant County -sarjan (vuosilta 2001 - 2007) kokonaan, mutta kun kirjailija vaihtoi sarjaa ja siirtyi Heartsdalen pikkukaupungista Atlantaan, jätin hänet vähitellen taakseni. Niihin aikoihin olin ehkä muutenkin jo kyllästynyt amerikkalaiseen dekkarigenreen. Sain tilalle skandinaaviset, britit ja ranskalaiset. Cosy crime sopii nykyminälleni paremmin, mutta pitkästä aikaa päätin kuitenkin antaa Slaughterille mahdollisuuden ja ostin synttärilahjarahoilla pokkarin.

Hyvä tytär ei edusta Slaughterin aikaisempia sarjoja, ellei sitten aloita uutta. Aineksia kiehtoviksi päähenkilöiksi olisi kyllä. Teoksessa on aikaisemmilta vuosilta paljon tuttua, kuten rikosten armoton raakuus, pienen paikkakunnan sisäiset välienselvittelyt ja pahansuopuus, sekä vahvojen naisten keinot selviytyä perhedraamoista. Tarina sijoittuu jälleen Georgian osavaltioon, tällä kertaa Pikevillen kaupunkiin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta aiemmin Quinnin perheen kotiin tunkeuduttiin, perheen äiti tapettiin ja tytär sai luodista päähänsä.

Nykyajassa hyökkäyksestä hengissä selvinnyt Charlie jatkaa isänsä jalanjäljissä. Isän maine puolustusasianajajana on kyseenalainen, mutta hänen tarkoituksensa on hyvä. Charlien elämä järkkyy uudelleen, kun 18-vuotias tyttö ampuu koulussa kaksi ihmistä. Charlie on yksi ensimmäisistä paikalla ja luulee nähneensä mitä tapahtui. Tietysti hänen isänsä ottaa ampujan puolustettavakseen. Enempää minun ei juonesta kannata kertoa, etten paljasta liikaa. Tarinassa on yllätyksiä ja yllättäviä käänteitä, ja Slaughter on kirjoittanut ne uskottavalla tavalla.

Kuten takakannessa luvataan, tämä Slaughterin jännäri on tunteikkaampi kuin ne joita luin silloin yli kymmenen vuotta sitten. Jännitystä tässä ei edes hirveästi ole, sillä Quinnin perheen kannalta pahin on tapahtunut jo silloin menneisyydessä, eikä heidän elämäänsä uhkaa tällä hetkellä mikään muu kuin perheen sisäinen tasapaino. Teoksen alku panostaa koulusurman läpikäyntiin ja taustoihin, mutta vähitellen se hiipuu taka-alalle. Ampumista suuremman painon saavat menneisyyden läpikäynti, Charlien ja muidenkin perheenjäsenten kokema syyllisyys, menetysten ja surun kanssa selviytyminen ja niiden aiheuttamat skismat. Pidin myös tarinan rakenteellisista ratkaisuista.

Hyvässä tyttäressä on genrelle ominaisia, ennustettavia piirteitä, mutta ei liikaa. Hienoa että Karin Slaughter on pysynyt luovana, eikä luota liikaa aikaisempien teosten myyntimenestykseen. Kirjasta lisää näissä blogeissa: Luetut, Lukulampun valossa, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja, ja PopSugar Reading Challenge: A book with a character with a vision impairment.