10.10.2016

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländer. 2016. Kolme syytä elää. Atena. 344 sivua.

Voi näitä hienoja esikoisia! Tänä vuonna on ollut ilo lukea niin vahvoja tekstejä, että sopii vain toivoa, etteivät nämä kirjailijanalut jätä kirjoittamista tähän, vaan jatkavat aina vaan. Lifländerille Kolme syytä elää on ensimmäinen romaani, vaikka kokenut kirjoittaja onkin. Harrastuneisuus näkyy ja tuntuu tekstissä, se on upean ilmaisuvoimaista ja samalla kevyttä, hengittävää. Lifländerin lauseissa on alakuloista kauneutta, muttei liikaa. Hahmojensa mukana elävä kieli on välillä napakkaa tai kiihkeää ja tarpeen vaatiessa myös sameaa ja utuista.

Kun istun keittiön pöydän ääressä ja olen juomatta aamukahvia, teeskentelen, että mitään ei ole tapahtunut vaikka on tapahtunut kaikki.

On vuosi 1958. Helmi on ollut Laurinsa kanssa naimisissa kuusi vuotta. He ovat toistensa silmäterät, sillä lasta ei ole tullut. Laurilla on työnsä konttorissa ja Helmi odottaa häntä iltaisin kotiin. Helmillä on Volvonsa, jolla pääsee irti huoneista, selvittämään tunteita. Sillä Vaikka Laurilla on Helmi, hänellä on myös Kerttu, sihteerinsä. Vain vähän aikaa, eikä mitenkään vakavasti, mutta Helmi tietää ja se tieto kantaa loppuun saakka. Kun Kerttu sitten menee naimisiin ja muuttaa Ruotsiin, elämä asettuu uomiinsa, kunnes 50 vuotta myöhemmin Kerttu istuu Helmin pöytään kahvilassa.

Kaksi vanhaa naista, jotka molemmat ovat kulkeneet toistensa ajatuksissa läpi nämä vuodet. Heidän välissään mies, jota molemmat ovat rakastaneet. Tai ehkä Lauri ei kuitenkaan ollut se, joka oli välissä, ehkä se oli pikemminkin Kerttu joka oli Laurin ja Helmin välissä, sanomattomana totuutena. Lauri ei koskaan tiennyt, että Helmi tiesi, ja kun hän sen kuuli, ei hän enää hengittänyt. Vuonna 1958 Helmi päätti valita näin, sillä häpeä ja pettymys estivät häntä valitsemasta toisin. Olihan Lauri kuitenkin lopulta valinnut hänet ja pitänyt loppuun saakka kuin kukkaa kämmenellään.

Ei ole ketään, joka kuulisi rukoukset ja tämän minä kannan lopun elämääni, tämän minä joudun kantamaan, että Lauri olisi vielä, jos olisin pitänyt suuni kiinni.

Kolme syytä elää käy läpi kahden naisen elämänmittaista ajatusten kehää. Kehällä on yhteinen alku ja yhteinen loppu. Valinnoilla on ollut seurauksensa, mutta aina ei ole mahdollista valita, vaikka vaihtoehtoja olisikin. Ja kun ikää tulee, pitkään piilossa pidetyt sanat saattavat päästä suusta, vaikkei niin olisi valinnut, ja silläkin on seurauksensa. Helmin ja Kertun romaani käsittelee valintojen lisäksi rakkautta, pitkää parisuhdetta ja ikääntymisen tuomaa yksinäisyyttä. Sekä sitä, mitä kuuluu sanoa ääneen, vai kuuluuko. Pitkän, jo vanhan tarinan rinnalla kulkee alakerrassa asuvan Tomin lyhyempi elämä ja tarina, mutta samat kysymykset. Avioeron vuoksi uutta elämänvaihetta aloitteleva mies pohtii samoin yksinäisyyttä, mutta ennen kaikkea suhdetta tyttäreensä ja avioliittoonsa. Vaikka Tomi ja tyttärensä Kia pysyttelevätkin romaanissa sivuosassa, on heillä tärkeä rooli, kun tarinat yhtyvät ja saavat lopussa toiveikkaan sävyn.

Sävyltään romaani on tosiaan hieman alakuloinen, vaikka etenkin ympäristö ja pienet yksityiskohdat tuovat siihen valoa. Minäkertojana Helmi hallitsee tarinaa ja värittää sen omanlaisekseen. Sillä vaikka Helmi on pidättyväinen ja hienotunteinen, hänen sisällään on vahvoja tunteita ja paljon kysymyksiä. Kirosanat ja itkun saa todistaa vain rakas, hymykuoppainen, helmenharmaa Volvo. Helmin muistot ja rakkaus Lauriin herättivät minussakin paljon vahvoja tunteita. Kuten jo alussa totesin, Lifländerin kieli taipuu upealla tavalla murtuneen mielen sumuiseksi virraksi tai ikääntyneen mielen epäselväksi puuroksi, mutta kirkastuu heti, kun päähenkilöiden mukana siirrytään nuoruuteen ja vuoteen 1958. Maailma on muuttunut 50 vuodessa paljon ja sekin näkyy tekstissä harkitulla tavalla. Volvot muuttuvat, koteja puretaan, Ruotsiin lähdetään työn perässä, muttei kotiuduta vaan tullaan takaisin. Pitkän elämän aikana kotiin saattaa kertyä liikaa tavaraa ja muistoja.

Kirjasta ovat raportoineet myös mm. Tuija, Leena, Arja ja Katri.
P. S. Kirjailija on muuten jo vuosia pitänyt kirjoittamisaiheista blogia nimellä Rooibos!

5 kommenttia:

  1. Se on totta, että tänä vuonna on ilmestynyt useita hienoja esikoisia! Lifländerhän on kirjoittanut aika paljonkin ja sen kyllä huomaa, kun teksti on näin hiottua.

    VastaaPoista
  2. Bongasin tämän BookBeatista ja pistin sieltä jonoon, kunhan ensin saan muutaman muun upean teoksen alta pois niin ihan varmasti tämän kimppuun. Sen verran kehuja tästä lukenut! :)

    VastaaPoista
  3. Tää on lukulistalla! Kuulostaa kirjalta, joka täytyy saada käsiin vielä tänä vuonna, ja ylipäänsä teos vaikuttaa sopivalta syksyiseen hiljaisuuteen. Hieno arvio! <3

    VastaaPoista
  4. Hyvältä kuulostaa, tosiaankin. Kirjan surumielisyys välittyy hienosti bloggauksestasi. ❤ Pitäisi heti päästä lukemaan.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteista! ❤ Saapa nähdä, millaisia esikoisia HS nostaa lavalle kirjamessuilla kuun lopussa :)

    VastaaPoista