11.12.2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkonen. 2016. Eurooppalaiset unet. WSOY. 178 sivua.

Eurooppalaiset unet olisi saanut olla Finlandia-palkintospekuloinneissa vahvemmin esillä. Voittaja oli minulle hyvin mieleinen, mutta jos olisin lukenut Puikkosen teoksen aikaisemmin, olisin liputtanut hänen puolestaan. Eurooppalaiset unet on jotain, mitä harvemmin tulee vastaan. Sillä ei ole alkua, sillä ei ole loppua. Se on taidokas kudelma keskenään hyvin erilaisista ihmisistä ja tapahtumista, hyvin erilaisissa oloissa ja todellisuuksissa, silti samassa Euroopassa.

Me ollaan osa, me ollaan yhtä lailla keskellä.

Unenomaisessa romaanissa on mahdollisuus tapahtua mitä vaan. Se on muistikuvia ja välähdyksiä viime vuosikymmenten Euroopasta. Hahmot Albaniasta Ruotsiin, Turusta Lontooseen nivoutuvat vähitellen toisiinsa ja luovat maailmasta jatkumon, jossa suuntaa on vaikea ennustaa, mutta jollaisen joku on aloittanut. Episodiromaani yhdistelee lähihistorian faktaa tarinoihin, jotka risteävät toistensa kanssa ajallisesti, paikallisesti ja ideologisesti.

Omassa todellisuudessaan elää rekkakuski Toma, joka ottaa kyytiin ruotsalaisen Johanneksen. Miesten tiet erkanevat, myöhemmin palataan rampaantuvaan perheenisä-Johannekseen, joka näkee silmillään syvemmälle kuin muut. Erilaista todellisuutta elää somalipakolainen Fadumo, joka tuodaan pakettiauton tavaratilassa kylmään Suomeen. Hän kouluttautuu hierojaksi ja saa asiakkaakseen Johanneksen. Fadumon tyttärestä, Immistä, kasvaa kansainvälisesti menestyvä kirjoittaja, todellisuuden muokkaaja. 1990-luvun Kosovossa paetaan metsään ja jalkapallo-otteluihin. Yksi pakenijoista päätyy vuosikymmeniä myöhemmin samaan työpaikkaan Immin kanssa Lontooseen. Yksi vaikuttavimmista tarinoista on kuitenkin se, missä Berliinin muuri erottaa perheenjäsenet toisistaan 28 vuoden ajaksi. Kun yksin itäpuolelle jäänyt äiti pääsee tyttärensä luokse länteen, on vaikea pidätellä kyyneleitä.

Berliinin muurin  ja Kosovon sodan lisäksi Eurooppalaiset unet kahlaa Lech Walesan uran alkuvaiheiden ja Eyjafjallajökullin purkauksen kautta vuoteen 2027, dystooppiseen Eurooppaan, jossa pelkomme luonnonkatastrofeista, valvonnasta, bioteknologiasta ja sosiaalisen median vallasta ovat tulleet toteen. Viimeisin episodi on toinen, mikä vaikutti minuun vahvasti. Maailma on täynnä itsekkyyttä, kovuutta, opportunismia ja kiusaamista, mutta Immin elämässä tulevaisuudessa välkähtää lupaus valosta, mahdollisuuksista, joiden ansiosta teos päättyy kauniin toiveikkaalla tavalla. Puikkosen romaanin yhteiskuntakriittisyys on samaan aikaan ajankohtaista ja ajatonta, ja vaikka se koostuu episodeista, se näyttää että historiankulku on jatkumoa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

On myös niin ettei yhtään voi tietää mitä tapahtuu. Jos jokin alkaa niin se voi lähteä mihin suuntaan tahansa, ei sitä kukaan hallitse.

Alkuun minulla oli - ei vaikeuksia, jotain muuta, ehkä omaa kömpelyyttä - päästä kelkkaan, mikä saattoi johtua osittain siitä, että Puikkosella on omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Se hyödyntää puhekielisyyttä, hahmojen välisiä persoonallisuuseroja, eikä selittele lukijalle mitään. Mahdolliset aukot on täytettävä itse. Ja vaikka alkuun kompuroinkin, tällaista tyyliä arvostan kovasti! En halua, että ajatukseni kirjoitetaan valmiiksi täyteläisillä virkkeillä. Haluan tehdä ajatustyöni itse ja juuri siihen Puikkonen antaa mahdollisuuden.

Teos on huomattu myös blogeissa Kirja vieköön!, Kujerruksia, Kannesta kanteen ja Reader, why did I marry him?

11 kommenttia:

  1. Oi, oi tämä oli niin hieno ja taitava, ei helppo vaan haasteellinen. Pidin enemmän kuin Viikilästä, toki hieno sekin. Bloggauksesi vei taas kirjan tunnelmiin - kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitta! Tässä on teos, jonka voisi joskus lukea uudestaan.

      Poista
  2. Minä pidin tästä todella paljon, ja mielelläni olisin kirjan Finlandia-voittajana peräti nähnyt - vaikka Akvarellitkin on minusta hyvä. Kovasti toivon tälle lisää lukijoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällainen teos tosiaan ansaitsisi enemmän huomiota.

      Poista
  3. Hyvä Kaisa! Todella hienosti kuvaat Puikkosen kirjaa. Minullekin tuo Berliini-hommeli oli sellainen jysäys, että suorastaan halvaannuin hetkeksi. Mahtavan hieno teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Omppu! Pysäyttäviä kohtia oli monia, upeaa :)

      Poista
  4. Ihanaa, että pidit! Tämä oli oma suosikkini F-ehdokkaista ja voi kun toivon, että tätä vielä luetaan ja tästä vielä puhutaan paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää yrittää itse promotoida mahdollisimman paljon! ;)

      Poista
  5. Luin hiljattain Viikilän ja vaikka kirja toki oli kaunis, ei se tuntunut olevan mun kuppini teetä. Sen sijaan Puikkosta olen tässä harkinnut, mutta luulen että Tommi tarttuu siihen ennen mua :D
    Tiia

    VastaaPoista
  6. Tää on kyllä yksi vuoden parhaimmista lukuelämyksistä ja on yhä vahvasti mielessä. Totta tuo, että lukiessa nauttii siitä, että ajatustyön saa tehdä itse.

    VastaaPoista