Louise Penny: Kylmän kosketus

Louise Penny 2006. Englanninkielinen alkuteos Dead Cold. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 415 s. Sain kirjan kustantajalta. Kuva myös Bazarin.

Ajoitin Louise Pennyn ensimmäisen Three Pines -sarjan teoksen Kuolema kiitospäivänä kesälomareissuun ja uskon että kirjan lukeminen teki silloisesta matkakohteesta vielä ihanamman kuin mitä se ehkä olikaan! Tämän toisen teoksen sain kustantajalta viikkoa ennen syyslomareissua ja tiesin heti, että odotan sen aloittamista siihen saakka, että olen lomalla. Oikein kutkutti ihanasti kun tiesin, mitä oli tulossa!

Quebeciläinen rikoskomisario Armand Gamache saapuu jälleen pieneen Three Pinesin kylään. Tällä kertaa kylä on kauniisti lumen peittämä, mutta järven rannalla on curling-ottelun aikana tapettu nainen. Vastikään kylästä talon ostanut CC de Poitiers on kuollut. Tekotapa on vähintäänkin monimutkainen ja miten on mahdollista, ettei kukaan nähnyt mitään? Naisen kuolema ei aiheuta juurikaan surua, sillä tämän ilkeän ihmisen läheisyydessä ei ollut kenenkään hyvä olla, etenkään hänen tyttärensä.

Kuten arvata saattaa, surman taustalta löytyy salaisuuksia ja synkkiä tarinoita, paljon surua ja rakkaudenkaipuuta - mysteerejä, joiden kimpussa viisas ja empaattinen Armand Gamache on parhaimmillaan. CC:n lanseeraama hutera elämäntapaoppi uhkaa Three Pinesin oman hengellisen äidin asemaa, mutta onko sekään varsinainen syy rikokseen? Samaan aikaan Quebecin katujen joulukiireissä kuolee vanha nainen, jonka henkilöllisyys ratkeaa vasta kun Gamache saa tapauksen tutkittavakseen.

Talvinen kylä on pelkkää idylliä. Luonnonkaunis, pakkasen purema sijainti, vanhat talot ja sympaattiset asukkaat, tunnelmallinen joulunaika. Three Pines -sarjan ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat läsnä, mutta uusiinkiin tutustutaan. Armand Gamache on kylässä jo kuin kotonaan, vaikka arktiset olosuhteet asettavatkin haasteita. Toisiaan rakastavan kyläyhteisön lisäksi poliisit saavat nauttia joulunajan herkullisista antimista, lämmittävistä juomista ja takkatulesta. Valitettavasti Gamachella on kuitenkin omakin menneisyyden haamu, joka hänen on kohdattava ennen loppuratkaisua.

Ihana tietää, että sarjaa suomennetaan lisää. Takakansi nimittäin lupaa, että huhtikuussa 2020 ilmestyy kolmannen osan suomennos. Raimo Salminen on tehnyt hyvää työtä teoksille ominaisen lämminhenkisen tunnelman kääntämisessä. Toki teokset ovat muutakin, sillä eihän murhatarina etenisi pelkästään puuterilumen ja kuuman totin ansiosta. Tarinan juoni vetää ja dekkareille tyypillisiä käänteitä on riittävästi. Louise Pennyn kirjat ovat cozy crimea (ehkä jopa comfort crimea!) parhaimmillaan. Ihmettelen kaiken muun lisäksi sitä, miten tällainen elämänviisauksia ja mieltä rauhottavia ohjeita pursuava teksti saa kyynisemmänkin lukijan pauloihinsa. Imeliä nämä kirjat eivät onneksi missään nimessä ole. Hyvä että huhtikuuhun on kuitenkin matkaa, muuten voisin saada yliannostuksen söpöyttä!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Tuoreen teoksen arviot löytyvät myös blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Kirja vieköön!

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Patrioterna. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2019. 494 s. Lainasin kirjastosta, luin loput BookBeatistä.

On kuitenkin huomattava määrä ruotsalaisia, jotka haluavat joko tietoisesti tai tietämättään levittää sellaista mielikuvaa, että koko maa olisi hajoamaisillaan ja että meidän kimppuumme hyökättäisiin joka suunnalta. Etenkin sisältä käsin.

Tällaisessa todellisuudessa elää yläluokkainen Carl Cederhielm, joka on koonnut uskonsa tueksi muutaman luotettavan soturin. Heidän hyökkäystensä kohteena ovat ne ruotsalaiset tahot, jotka ovat muka puheillaan ja toimillaan mahdollistaneet islamisaation ja maahanmuuttajien tunkeutumisen kotimaahansa. Patrioottien iskujen kohteena ovat erityisesti tukholmalaiset toimittajat. He onnistuvat toteuttamaan myös mittavan pommi-iskun kaupungin ytimessä, josta syytetään irakilaissyntyistä taksinkuljettajaa.

Uudenlaiseen todellisuuteen törmää myös kymmenen vuotta maanpaossa piilotellut August Novak, kolmekymppinen henkivartija, joka saapuu Chilen huumekuvioista Tukholmaan. August löytää nuoruudenrakastettunsa Amandan, menestyneen toimittajan, jota patriootit vainoavat. Amandan nuori työtoveri Madeleine puolestaan hyödyntää häikäilemättömällä tavalla kollegoitaan matkalla kohti menestystä.

Engman näyttää, miten ruotsalainen yhteiskunta on muuttunut kymmenessä vuodessa, mutta kenen maailmassa me elämme? Medialla on suuri rooli mielikuvien ja maailmankuvan luomisessa, ja omaan asiaansa uskovat löytävät uskonsotureita sosiaalisen median puolelta. Patrioottien mielikuvissa Ruotsi elää miehitysvallan alla ja heidän tehtävänään on puolustaa oikeuksiaan. Engman osoittaa kuitenkin taitavasti, miten heidän maailmansa voi olla vainoharhainen ja vääristynyt.

Patriootit on hyvin ajan hermolla: toimittajien kohtaama viha ja uhka näkyvät meilläkin, maahanmuuttokeskustelu on hyvin polarisoitunutta ja huoli sosiaalisen median vaikutuksesta yksinäisiin tai kaltoinkohdeltuihin on aiheellinen. Teoksen kaltaiset tapahtumat voisivat teoriassa olla mahdollisia. Vihapuhe voi muuttua todeksi.

Engmannin jännittävässä ja hyvin koukuttavassa esikoisromaanissa on pieniä yksityiskohtia, jotka hieman horjuttivat sen muuten niin laadukasta kerrontaa ja tarinaa. August Novakin hahmosta kasvaa ratkaiseva, mutta hänen rakkauselämänsä ei valitettavasti oikein tuntunut uskottavalta. Kuvaus hänen elämästään Chilessä oli mielenkiintoinen ja yhtä lailla jännittävä, mutta sen merkitys kokonaisuuden kannalta jäi minusta irralliseksi. Upeasti kirjoitettua trilleriä ovat sen sijaan irakilaisen Ibrahim Chamsain ja tämän tyttären kokema vääryys tai vaikkapa isänmaan asialla olevien miesten kokema sotatila. Tätä teosta oli vaikea laskea käsistä, ja kiitos kännykän ihmeellisen maailman, minun ei tarvinnut jättää kirjaa kesken lomamatkan vuoksi (en olisi ottanut kirjaston kirjaa mukaani), vaan pystyin jatkamaan lukemista e-kirjapalvelun avulla!

Lue, mitä mieltä näissä blogeissa oltiin: Luettua elämää, Kirsin kirjanurkka, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirjan nimessä ei todellakaan ole mitään vikaa, mutten pidä siitä, minkälaisia mielleyhtymiä sana patriootti nykyaikana kantaa mukanaan, kun isänmaallisuus voisi olla jotain kaunistakin.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist 2014. Ruotsinkielinen alkuteos Kunskapens frukt. Suomentanut Helena Kulmala. Sammakko 2018. 141 sivua. Arvostelukappale.

Pähkäilin kovasti, minkä ihmeen kirjan löydän Helmet-haasteen kohtaan 15: Kirjassa käsitellään jotakin tabua, kunnes vasta nyt hoksasin, että lipastoni kirjapinossa on odottanut vuoroaan jo talvesta saakka Liv Strömquistin sarjakuvateos Kielletty hedelmä, joka todellakin käsittelee tabua: "naisen sukupuolielintä" ja muitakin siihen liittyviä teemoja, kuten kuukautisia ja PMS-oireita.

Aiemmin keväällä lukemani Prinssi Charlesin tunne (Strömquist 2010) osoittautui feministisen raikkaaksi tutkielmaksi rakkaudesta, parisuhteesta ja sukupuolten välisistä eroista. Kielletyssä hedelmässä on taustalla paljon samaa, eli pyrkimys romuttaa niitä vahvoja myyttejä, joita naisiin ja naiseuteen ja etenkin sukupuolten välisiin (oletettuihin) eroihin liitetään. Strömquist osoittaa perusteellisella tavalla, miten nämä ovat pääosin miesten konstruoimia ja miten kulttuurimme representoi jatkuvasti itsestäänselvänä pitämiämme "totuuksia". Juurikin siksi tällaiset teokset avaavat silmiä ja mikä parasta, ihanan rempseällä ja humoristisella tavalla.

Strömquistin laaja aineisto kattaa mm. kuvia muinaisista patsaista, kreikkalaisia myyttejä, hindujumalattaria, amerikkalaisyrittäjiä - mutta ennen kaikkea niitä lukuisia setäjoukkoja vuosisatojen varrelta, jotka ovat hatarin perustein muodostaneet hassuja (oikeasti: raivostuttavia) teorioita naisten mielialoista, kuukautisvuodoista tai vaikkapa klitoriksesta. On mielenkiintoista oppia, miten eri tavalla muinaiset kulttuurit ovat nähneet nämä asiat verrattuna patriarkaattiin joka myöhemmin alkoi muokata ajatusmaailmaamme. Naisen ruumiinjäseniin ja seksuaalisuuteen liitetty häpeä, syyllisyys ja epäpuhtaus ovat järkyttävän syvällä ajattelussamme - tarkkailepa vaikka kuukautissidemainoksia kun niitä seuraavan kerran näet!

Kielletty hedelmä on teoksena myös visuaalisesti hyvin samankaltainen kuin Prinssi Charlesin tunne - tai siis toisinpäin, sillä tämä oli ensin. Kuvamaailma on runsas ja ihanan monipuolinen, tekstauksessa vaihtelevat fontit ja koot; punainen väri on tarkoituksellisen huomiotaherättävä. Typerää ajattelua, oli siihen sorruttu nyt tai vuosisatoja sitten, morkataan ja sille vinoillaan rohkeasti niin että välillä on pakko nauraa sekä itse typeryydelle että Strömquistin sarkasmille.

Suuri suositus! Lue lisää blogeista Luettua elämää, Yöpöydän kirjat ja Kirja vieköön! Lukuhaasteissa tämä sopii Helmetin lisäksi Bookish Tea Party -blogin Lukemattomiin naisiin. Kiitos Sammakolle arvostelukappaleesta!

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen 2010. Englanninkielinen alkuteos Freedom. Suomentanut Raimo Salminen. Siltala 2013. Pokkarissa 634 s. Sain kirjan ystävältä.

Franzenin romaani pursuaa ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin paljon asiaa ja tarinaa, että suosittelen käyttämään aloitukseen runsaasti aikaa ja keskittymistä. Jos ajatuksen antaa herpaantua, tippuu kärryiltä jo muutaman rivin aikana. Tahti rauhoittuu välillä lyhyiksi hetkiksi, mutta minulta kesti poikkeuksellisen pitkään saada teoksesta sellainen ote, että pystyin välillä edes nauttimaan siitä. Vapaus antaa lopulta aika paljonkin, mutta ihan helpolla se ei lukijaansa päästä.

Vapaus on tarina perheestä ja ihmissuhteista, lapsuuden vaikutuksista ja oman elämän rakentamisesta. Se on paljon muutakin, mutta tästä nyt ensin. Keskeisimmät henkilöt, Walter ja Patty Berglund, löytävät toisensa nuorina ja ovat pitkään avioliitossa, saavat kaksi lasta. Elämä saattaa välillä näyttää ulospäin idylliseltä, mutta intohimot, ideologiat, ahkeruus tai tekemisen puute, rakkauden nälkä ja erimielisyydet ajavat heitä erilleen. Walterin paras ystävä, muusikko Richard Katz näyttelee merkittävää roolia molempien elämässä. Lasten aikuistuessa suhteet ja tasapaino muuttuu, siinä missä toinen löysi itsensä jo nuorena, toinen etsii itseään pitkään, eikä katkeruuksilta vältytä.

Walterin vahva, idealistinen halu suojella luontoa hivuttautuu vähitellen muiden teemojen rinnalle. Se nivoutuu politiikkaan, valtapeleihin, rahaan ja ennen kaikkea nuoreen Lalithaan, jonka merkitys miehen elämässä on varsin suuri jonkin aikaa. Raha ja kunnianhimo - tai sen puute - pyörittävät omia varsin amerikkalaisia kuvioitaan, ja näkyvät mm. perheen pojan Joeyn riskialttiissa sotkuissa, Walterin ideologisissa myönnytyksissä, Pattyn perheen varallisuudessa tai vaikkapa Richardin kivikkoisessa menestyksessä. Vapaus tehdä ja toteuttaa itseään, amerikkalainen yksilönvapaus, lintujen vapaus muuttaa ja pesiä rauhassa - romaanin nimi toistuu useissa teemoissa pitkin matkaa.

Rakkaus on ehkä kuitenkin teemoista vahvin, niin perheenjäsenten välillä, parisuhteissa kuin intohimossa omaan asiaankin. Franzen kuvaa sitä teini-iän himon, fyysisen riippuvuuden, keski-ikän kompromissien, uutuudenviehätyksen ja pitkäikäisten siteidenkin kautta. Rakkaus on kaunista ja kestävää, mutta myös fyysistä, repivää ja kostonhimoista. Vapaus antaa ihmisten olla keskenään täysin erilaisia, vailla yhteisymmärrystä, vailla kykyä tulla toimeen, mutta erilaisin kytköksin kiinni toisissaan kuitenkin. Se näyttää, miten ihminen voi muuttua ja ottaa vaikutteita, ja miten sitä on mahdotonta ennustaa. Lukijakin saattaa ensialkuun ihastua johonkin romaanin hahmoista, tuntea välillä häntä kohtaan vahvaa vastenmielisyyttä, mutta koko ajan ymmärtäen, sillä piirteet ovat pääosin hyvin inhimillisiä ja tuttuja.

Nyt, kirjan luettuani, en tiedä johtuuko tyytyväisyyteni siitä että romaani olisi sittenkin ollut aika hieno, vai siitä, että sain sen luettua. Oli miten oli, on kiva että kirja herättää tunteita suuntaan jos toiseenkin. Tuskastumisen ja suoranaisen turhautumisen voitti lopulta jokin hento punainen lanka, jonka löysin. Uskon, että tämä kirja herättää lukupiirissämme keskustelua enemmän kuin moni muu! Kirjasta lisää blogeissa Lumiomena, Nannan kirjakimara ja Järjellä ja tunteella.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolu 2016. Otava. 112 s. Lainasin kirjastosta.

Koe on ne muut ihmiset. Miksi se, miten haluan ihmisyyttäni toteuttaa, on jonkun bussin puheenaihe.

Kesän jälkeen Peetu täyttää kahdeksantoista ja pääsee korjausleikkaukseen. Korjausprosessi on kestänyt jo muutamia vuosia, mutta kaikki eivät ole pysyneet muutoksessa mukana. Peetun perheessä kipuillaan muutenkin ja tuntuu, että yhteiset hetket ovat aina yhtä räjähdysalttiita. On rakkautta, paljonkin, mutta on myös pettymyksiä, pahaa mieltä ja epäoikeudenmukaisuutta. On keskenään niin erilaisia temperamentteja. Valtava huoli siitä, murentaako muutos kaiken entisen.

Isän kanssa Peetu pääsee kymmenen purjelennon sarjalle. Kymmenen yhteistä hetkeä taivaalla, jossa on helpompi puhua tunteista, salaisuuksista ja arvista, joita kummallakin on. Myös hieman tulevaisuudesta, joka on epävarma, mutta toivoa täynnä. Purjelennoista muodostuu vähitellen metafora vapaudelle, aikuistumiselle ja muutokselle, jonka suuntaa ei enää muuteta.

Kone nousee korkeammalle kuin koskaan. Lähestytään sallitun lentokorkeuden ylärajaa. En ole varma lentääkö kone eteenpäin vai peruuttavatko pitkevät meitä vastaan.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on kipeänkaunista luettavaa. Pieni romaani, jonka lukeminen tuntuu syvällä ja raastaa vereslihalle, vaikkei itsellä olisi mitään Peetun kokemuksiin vastaavaakaan. Kolun teksti on näennäisen kevyttä, kuin purjelento parhaimmillaan, kappaleet ja virkkeet lyhyitä, mutta sisältö on painavaa ja latautunutta. Niin kieli kuin tematiikka tuovat mieleen Selja Ahavan vuotta myöhemmin julkaistun Ennen kuin mieheni katoaa. Transsukupuolisuutta käsitellään niin ikään nuortenromaanissa, Marja Björkin Pojassa (2013).

Kuten minussakin, koneessa on kohtia, joihin se ei halua koskettavan, jotta se voi lentää.

Olen monesti kehunut, että lukuhaasteiden ansiosta tulee tartuttua teoksiin, joita ei ehkä muuten niin huomaisi. Tai no, huomata on väärä sana, tämäkin kirja on ollut paljon esillä blogimaailmassa. Lukupäätökseen vaikutti kuitenkin vasta se, että Helmetin haasteeseen piti hakea teosta, jossa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö (46). Ja nuorille suunnattua kirjallisuutta on terveellistä lukea välillä, niistä pystyy nauttimaan täysillä keski-ikäinenkin, joka yllättäen löysi Peetun isästä paljon itseään. Lisäksi tämän romaanin kaltaisista teoksista saa varmasti vahvistusta sille teorialle, että kaunokirjallisuuden lukeminen tekee ihmisestä empaattisemman. Oppii niin paljon ihmisyydestä.

Olen valmis eteenpäin. Olen lentänyt niin kauan, olen jättänyt taivaalle niin monta surua ja kysymustä, ettei minussa ole pelkoa enää.

Kirjasta lisää näistä blogeista: Kirjanurkkaus, Järjellä ja tunteella sekä Yöpöydän kirjat. Elämänmuutosromaani sopii hyvin The Bookish Tea Party -blogin Lukemattomat naiset -haasteeseen.

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alex Michaelides 2019. Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient. Suomentanut Antti Autio. Gummerus. 454 s. Lainasin kirjastosta.

Tässä teos, joka on rikkonut maailmanennätyksen, sillä sen kustannusoikeudet on myyty yli 40 maahan jo ennen sen julkaisua. Voisi siis olettaa, että kyseessä on mestarillinen trilleri, page turner, joka pesee aikaisemmat myyntimenestykset. Ja näin kirjan kansissakin luvataankin.

Hiljainen potilas on todellakin vetävä, ja luin sen niin nopeasti kuin minulla vain oli aikaa. Samalla se aukaisi hienoista lukujumia, jota pitkäveteisempi romaani on viime viikkoina aiheuttanut. Koukuttava, mutta muuten en voi sanoa pitäväni teosta mitenkään erityisen mestarillisena tai kekseliäänä. Pieni päännyrjäytys tapahtuu kirjan loppupäässä, mutta sehän kuuluu asiaan. Ja tällä kertaa osasin sitä odottaakin. Olen lukenut menestystrillereitä, jotka ovat yllättäneet minut ihan kympillä - tämä ei siihen pystynyt.

No, mistä tämä trilleri kertoo? Muutama vuotta aikaisemmin taidemaalari Alicia Berenson pääsee lehtiotsikoihin ampumalla tuoliin sidottua aviomiestään viidesti kasvoihin. Alician istuessa tuomiotaan oikeuspsykiatrisessa laitoksessa hänen tapauksestaan alkaa kiinnostua psykoterapeutti Theo Faber. Alicia ei ole puhunut tappoyön jälkeen sanaakaan, mutta Theo on vakuuttunut, että hänen hoitokeinonsa auttavat naista puhumaan ja kertomaan, mitä oikeasti tapahtui.

Tapauksen taustalla on kaksi parisuhdetta, syvää rakkautta ja intohimoa, mutta valitettavasti myös petosta ja valheita. Romaanin psykologinen ote ei ole pelkästään jännitystä, vaan niin Alicia kuin Theokin läpikäyvät menneisyyttään, lapsuuttaan ja parisuhteitaan perusteellisesti läpi: miten menetykset ja hylkäämiset ovat vaikuttaneet aikuisuuden tekoihin. Tässä romaanissa tapauksia eivät tutki poliisit, vaan sinnikäs, petoksen sumentama terapeutti, jonka menetelmät ovat vähintäänkin epäuskottavia.

Michaelidesin kerronta on sekoitus onnistuneita tunteiden, aikatasojen ja syy-seuraussuhteiden sekoituksia - eli lukijan harhauttamista, pisteet siitä. Kerronnassa on kuitenkin myös jotain hieman kömpelöä, eivätkä hahmojen minä-muotoiset äänet eronneet toisistaan tarpeeksi. Toisaalta sen voi myös tulkita tahalliseksi, sillä - kuten ainakin Theon käyttämään terapiamuotoon kuuluu - potilaan ja kuuntelijan tunteet voivat todellakin kietoutua toisiinsa.

Virkistävä lukukokemus kuitenkin, pienestä narinasta huolimatta! Lukujonossa on toinenkin tuore trilleri, mutta ehkä keskityn nyt taas muutaman päivän siihen hitaammin etenevään, paksuun romaaniin. Tästä kirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Luetut, Kirjakaapin kummitus ja Leena Lumi.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie 2009. Englanninkielinen alkuteos Half of a Yellow Sun. Suomentanut Sari Karhulahti. Otavan Seven-pokkarissa 608 s. Oma ostos.

Olen näköjään lukenut Chimamanda Ngozi Adichien teoksia hassussa järjestyksessä, mutta se ei lainkaan vähennä läpimurtoteoksen Puolikas keltaista aurinkoa hohtoa. Kolmesta lukemastani teoksesta Kotiinpalaajilla on erityinen asema, sillä se oli ensimmäinen adichieni (linkissä novellikokoelma Huominen on liian kaukana), mutta toisaalta tämänkertaisessa teoksessa on piirteitä, joiden vuoksi se tulee jäämään mieleni lokeroihin perustavammanlaatuisella, merkittävämmällä tavalla. Olisihan tämä nyt herranen aika pitänyt lukea jo aikaisemmin!

Kun Nigeria itsenäistyi vuonna 1960, se oli niin hajanainen, että pysyi hädin tuskin koossa.

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960-luvun Nigeriaan. Vuosikymmenen alku on toiveikasta aikaa, maa kehittyy ja igbot haaveilevat irtautumisesta, Biafran valtiosta. Tuloerot ovat toki valtavat, mutta maaseudullakin on ruokaa. Iso-Britannian vaikutus on läsnä etenkin koulutettujen ja yliopistossa työskentelevien arjessa ja ideoissa, niin myös vauraan perheen tyttären Olannan ja tämän miesystävän Odenigbon. Kuten niin monissa hyvin toimeentulevien kodeissa, heilläkin on palvelijanaan maalaispoika, Ugwu.

Ugwusta tuntui, että hänen päässään oli jokin kummallinen ja musertavan raskas paino. Muutokset syöksyivät suoraan häntä päin, eikä hän kyennyt millään hidastamaan niiden vauhtia.

Vuosikymmenen lopulla tilanne on kaoottinen. Igbot ovat sodassa nigerialaisia vastaan, maa näkee nälkää ja ihmisiä vainotaan. Olannan ja Odenigbon pudotus hyvinvoinnista pakolaisleirille on järkyttävä, mutta vielä järkyttävämpiä kohtaloita näkee leirillä työskentelevä Olannan sisko Kainene. Kuolema, hajut, kauppasaarrot ja kvasiorkor - Adichie tuo hädän niin lähelle lukijaa kuin se vain on mahdollista. Poliittinen into ja toiveikkuus kestävät yllättävän pitkään, mutta ehkä igboille ei kerrota koko totuutta.

Puolikas keltaista aurinkoa oli minulle ainakin ennen kaikkea väkevä ajankuva, vaikka takakannessa ensimmäisenä määritelmänä on rakkausromaani. Ehkä se myy paremmin. Ajankuvana teos tuo hyvin esiin länsimaiden epäreilun siirtomaapolitiikan ja sen vaikutukset, Afrikan kulttuurien ja kielten keskinäisen värikkyyden ja rikkauden tai vaikkapa erot yliopistokaupungin ja maaseudun välillä. Saatika Biafran sodan ja nälänhädän! Länsimainen uutisointi, oppikirjat tai afrikkalaisen kirjallisuuden vähyys lukumarkkinoillamme ovat luoneet illuusion paljon todellisuutta homogeenisemmasta tai tuloeroiltaan tasaisen köyhästä mantereesta, millä ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Minulle Adichien teokset ovat paitsi loistavia romaaneja, myös äärettömän tärkeitä oppitunteja maailmasta. Välillä tuntuikin, että murrun lukemani ja oppimani alle, niin merkittävä oli sen vaikutus.

Ugwu pani hihattoman paitansa ylleen ja meni tarjoamaan apua niille, jotka kaivoivat pientä hautaa.

Rakkausromaanikin kirja tavallaan on, sillä onhan rakkaus ja rakkauden löytyminen merkittävä osa ihmisyyttä. Paksuun romaaniin mahtuu runsaasti niin Olannan kuin tämän siskonkin, englantilaisen Richardin ja Ugwunkin mietteitä, historiaa ja kokemuksia nuorena aikuisena ja rakkaudenkaipuussa. Haaveet ja tunteet pitävät sodan keskelläkin, vaikka sodalla on kaikki mahdollisuudet myös rikkoa ja hajottaa ihmissuhteita. Mielenkiintoisena pidän myös Olannan ja Kainenen välistä suhdetta, joka muuttuu hädän myötä ja väkevöittää romaanin loppua.

Sanat "muut eivät kerta kaikkiaan saa pysyä vaiti, kun me kuolemme" jäivät kaikumaan hänen korvissaan.

Niin Richardilla kuin Ugwullakin on kirjoittajan lahjoja ja halua kertoa maailmalle, miten asiat oikeasti ovat. Niinpä romaanin sekaan mahtuu lyhykäisiä otteita "toisesta teoksesta", jonka olisi suonut valmistua. Paksu tarina sisältää paljon mielenkiintoisia hahmoja ja kohtaamisia, arvoituksia ja intohimoa, toverillisuutta, solidaarisuutta ja rakkautta, mutta tietysti myös petosta, epävarmuutta ja julmuuttakin. Tarinan edetessä alkuun merkittävät hahmot saattavat menettää painoarvoaan vuosien myötä, kun taas toiset pysyvät tai kasvavat merkityksellisemmiksi. Ihana yksityiskohta tässä, kuten muissakin Adichien teoksissa, ovat igbonkieliset fraasit, joita mahtuu dialogeihin usein. Kiitos Sari Karhulahdelle sujuvasta käännöksestä! "Anyi ga-achota ya, kyllä me löydämme hänet", äiti vastasi.

Adichien romaanista pystyisi kirjoittamaan ihan loputtomiin, niin moninainen se on. Johonkin on kuitenkin lopetettava tämäkin postaus. Lue lisää blogeista Sallan lukupäiväkirja, Kannesta kanteen, Lumiomena ja Morren maailma. Kirja on Kirjahyllyn aarre ja Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 10: Rodullistetun kirjailijan kirja. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen (jonka linkkiä en valitettavasti saa toimimaan, mutta blogi on Bookish Tea Party) ja Naisten klassikkohaasteeseenkin se mielestäni sopii!