Ville Hytönen: Johannes-Andreas. Romaani rakkauden synnistä; rikoksesta jumalaa ja sosialismia vastaan

Ville Hytönen 2022. Like. 328 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tositapahtumiin perustuva romaani sarjamurhaajasta oli epäilemättä syy, miksi laitoin kirjan varausjonoon. Lisäksi teoksen nimi ja kansi viittasivat johonkin ehkäpä uskonnolliseen, joten ajattelin sen olevan vähintäänkin mielenkiintoinen yhdistelmä. Ja niinhän se olikin.

Kaikki ne, jotka käyvät omaa polkuaan ilman Jumalaa, ovat onnellisia ihmisiä. Juuri vangittuna murhaajanakaan en ymmärtänyt, miten joku saattoi olla niin julma kuin isäni. En uskonut enää Jumalaan enkä Perkeleeseen. Enkä omiin vanhempiinikaan. Tunnistin kaiken valheeksi jo lapsena, kaiken sen, mitä minulle uskoteltiin totuutena elämästä. Heidän kuuntelemisensa oli minun elämäni suurin virhe. En löytänyt siksi etsimääni ja petyin koko ihmiskuntaan.

Johannes-Andreas kasvaa ankaran uskonnollisessa perheessä, jossa baptistipappi pahoinpitelee poikaansa ja äiti haukkuu lastaan. Poika pakenee kodin herjaavaa ilmapiiriä kaduille ja kolttosiin. Lapsuudenmaisemissa Viron maaseudulla kasvaa myös vapautta kaipaava Pille, tyttö joka on nuoresta lähtien ihastunut Johannes-Andreakseen ja myös uskovaisesta perheestä kotoisin. Monien vaiheiden, parisuhteiden, avioliittojen ja vankilareissujen kautta nuoret päätyvät yhteen. Heidän välillään on hankala riippuvuuden, alkoholin, väkivallan ja rakkauden sävyttämä suhde, jossa kummallakaan ei ole tilaa hengittää vapaasti.

Ennen kuin mennään päähenkilön rikoksiin, romaani kuvaa erinomaisella tavalla neuvosto-Viroa ja lähihistorian vuosikymmeniä. Mikrotason arjen kuvausta on ensin lasten, myöhemmin nuorten aikuisten näkökulmasta. Hytönen on paneutunut hyvin siihen, millaista asuminen on ollut, mitä töitä ihmiset ovat tehneet ja miten sosialismi on toiminut. Arjessa tulee hyvin esille vaikkapa se, mitä nykynäkökulmasta puuttuu, mitä ihmiset ovat syöneet tai millaista on ollut käydä ravintolassa. 

Kerronta vuorottelee nopealla tahdilla Johannes-Andreaksen ja Pillen välillä. Hytösen teksti on mielestäni tuurimaisen kömpelöä, mutta sen töksähtelevissä virkkeissä on oma viehätyksensä ja lyhyet kappaleet vievät tarinaa hyvin eteenpäin. Molempien kertojien nuoruus on hyvin levoton eikä myöhemmin heidän yhteiselonsakaan estä heitä tekemästä moraalisesti arveluttavia päätöksiä. Pille on itselleenkin arvoituksellisella tavalla riippuvainen miehen hyväksynnästä ja läsnäolosta, vaikka Johannes-Andreaksella on taipumusta hyväksikäyttöön, kontrolloimiseen ja väkivaltaan. Mies itse alkaa vähitellen elää sumuisessa mielikuvitusmaailmassa, jossa vuorottelevat sosialistiset haaveet, väkivaltafantasiat ja rötösten suunnittelu.

Tummasävyisestä tarinasta lisää blogeissa Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

Anna Kortelainen: Siemen

Anna Kortelainen 2016. Tammi. 454 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä on jo toinen Anna Kortelaisen teos, jonka olemme valinneet lukupiiriin luettavaksemme. Muutama vuosi sitten luimme elämäkerrallisen teoksen Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää, josta pidin kovasti. Siemen on romaani, mutta siitäkin näkee selvästi taidehistorioisija Kortelaisen tutkijapuolen. Romaani kertoo Ninasta, sukututkijasta, joka on saanut työkseen selvittää jatkosodan aikana kadonneen upseeri Luikan kohtalon.

Erityisen paljon kodin raunioilla kasvoi kaikenlaista triviaalia, jauhosavikka Chenopodium albumia, maitohorsma Chamaenerium angustifoliumia, yleinen peltovilla Senecio vulgarista sekä ketokeltto Crepis tectorumia. Raunioiden kuningaskasveja. Tunkeilijoita, roskaväkeä. Näistä juuri maitohorsman purppuraiset ja ketokelton keltaiset, korkealla keinuvat päät hallitsivat Viipurin kesäistä rauniomaisemaa ympäri kaupunkia. Purppuraa, keltaista, purppuraa, keltaista. Ne kukoistivat myös Luikan jalkojen juuressa. Hän keräsi kaikista näytteet. Hänen kätensä tärisivät.

Vuosisadan ensimmäisenä vuonna syntyneen Asser Luikan tehtävänä on vastata Kannaksella taistelevien joukkojen muonahuollosta. Hän saa siirron Helsingistä vanhaan kotikaupunkiinsa Viipuriin, jossa hän todistaa maiseman muuttuneen sitten lapsuusvuosien. Lapsesta asti mies on ollut luonnoltaan botanisti, hän on tutkinut maastoa, kerännyt herbaariota, perehtynyt kasveihin ja niiden ominaisuuksiin. Itsekseen viihtyvä Luikka kulkee nyt jälleen pitkin tuttuja katuja, poikkeaa joutomaille, takapihoille ja rannoille. Hän tutkii, millaisia kasveja puna-armeijan jalanjäljissä on Viipuriin kulkeutunut.

Nina Humina asuu osan vuodesta Viipurissa, jossa hänelle on kehittynyt pieni suomalaisverkosto ja jossa hänen on helpompi perehtyä sukututkimuksiin. Nuori nainen on vähitellen kotiutunut kaupunkiin, joka poikkeaa hälisevästä Helsingistä, on täynnä historian kerrostumia, kulttuureja ja monelta suunnalta tulleita ihmisiä. Viipurissa on kuitenkin myös jotain poistyöntävää, kuten kulkukoirat ja näiden Ninalle aiheuttama trauma. Luikan ja Ninan tarinat lomittuvat hennolla tavalla toisiinsa ja jotain samaakin heissä on. Ulkopuolisuutta, itsekseen viihtymistä, vaatimattomuutta. Heidän kauttaan Siemen on kertomus ennen kaikkea heille yhteisestä Viipurista ja sen vuosista sodan jaloissa.  

Romaanissa on paljon haikeutta ja kauneutta, tarina on ytimeltään kiehtova ja salaperäinen. Hyvät puolet jäävät kuitenkin valitettavasti valtavan tietomäärän jalkoihin. Minua väsytti lukea huikeaa määrää yksityiskohtia ensin sukututkimuksesta, sitten etenkin kasveista ja niiden kasvuympäristöistä. Eikä siinä, rakastan kasveja enkä yleensä kyllästy maiseman kuvaukseen, mutta tässä tietoa oli listamaisesti ripoteltuna aika paljon liikaa. Ja vähitellen mikä tahansa vastaan tuleva aihe käytiin hyvin perusteellisesti läpi, tietysti Luikan työ sodan palveluksessa mutta myös vaikkapa koirien ominaisuudet ihmisen parhaana ystävänä.

Ihan viimeiset sivut olivat melkeinpä romaanin parasta antia, kun Luikka kuvailee hartaudella harrastuksensa luonnetta tapaamalleen naiselle. Samalla Luikan ja Ninan välille löytyy yllättävä yhteys. Jotain odotinkin jo kirjan alussa, mutta ehdin unohtaa odotukseni. Viipuri oli osuva miljöö romaanille, jonka teemoista löytyy ikiaikaisia ja jälleen tänäkin päivänä ajankohtaisia teemoja, kuten pakolaisuutta, koti-ikävää ja juurettomuutta. Muutenkin koin oppivani paljon Viipurin historiasta ja sotavuosista hieman uudenlaisesta näkökulmasta. 

Kirjasta riittää varmasti paljon keskusteltavaa lukupiirissä tammikuussa. Teoksesta on kirjoittanut myös Leena Lumi blogissaan.

Ragnar Jónasson: Sumu

Ragnar Jónasson 2017. Islanninkielinen alkuteos Mistur. Käännetty englanninkielisestä teoksesta The Mist. Suomentaja Oona Nyström. Tammi 2022. 262 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hulda Hermannsdóttir -trilogian kolmas osa sijoittuu 1980-luvun lopulle. Sarjassa onkin poikkeuksellista se, että se etenee ajassa taaksepäin. Ensimmäisessä osassa Pimeys rikostutkija Hulda on jäämässä eläkkeelle, ja toisessa osassa Saari eletään pääosin vuotta 1997. Nyt Sumussa nelikymppinen Hulda läpikäy elämänsä pahinta aikakautta, josta sarjan aiemmat osat lukeneet jotain jo tietävätkin. Teokset toimivat kuitenkin ihan hyvin myös itsenäisinä, ja ne voi lukea toisinkin päin.

Hänen ajatuksensa vaeltelivat. Sumu oli jälleen laskeutunut, ja oli vaikea erottaa, mikä oli totta ja mikä kuvitelmaa. Että hän vihasi talvea. Miksi lumimyrskyn oli pitänyt puhjeta kaikista päivistä juuri jouluaattona?

Teoksen nimi viittaa toisaalta Huldan omaan sumuun ja valtavaan traumaan, mutta toisaalta myös islantilaiseen talveen ja sankan lumimyräkän läpinäkymättömyyteen. Alkuvuodesta 1988 itäislantilaiselta, hyvin syrjäiseltä maatilalta löytyy useampi ruumis. Hulda on päättänyt palata töihin, mutta miten hän selviää uusista tragedioista ja surmista, kun oman kodin järkyttävästä joulusta on vasta hetki aikaa? 

Kun arkku laskettiin maahan sinä armottoman kylmänä päivänä, Huldan kyyneleet sulattivat lumen hänen jalkojensa juuresta ja tuuli ulvoi yhtä lohduttomasti kuin hänkin sisimmässään.

Lumimyrsky luo tapahtumille klaustrofobisen tunnelman. Lumen saartaman maatilan ovelle kolkutetaan aatonaattona. Pariskunta Erla ja Einar avaavat oven miehelle, joka on eksynyt. He tarjoavat tälle lämmintä syötävää ja huoneen yöksi, mutta Erlassa mies herättää epäilyksen. Kuuleeko hän miehen kulkevan yöllä heidän talossa kuin jotain etsien vai onko Erla peloissaan vain liian vainoharhainen? Molemminpuolinen epäilys aiheuttaa kaaoksen, joka Huldan on myöhemmin ratkaistava.

Aikaisemmin syksyllä lukion päättänyt Unnur päättää pitää välivuoden ja reissata ympäri Islantia. Hän pitää harvakseltaan yhteyttä kotiinsa, mutta vanhemmat huolestuvat silti kun mitään ei kuulu. Tapaus on Huldan työpöydällä syksyn ajan eikä tyttöä vaan löydy. Huldan kotona jouluvalmisteluihin vaikuttaa 13-tyttären Dimman sulkeutuneisuus. Tytär linnottautuu huoneeseensa eikä viihdy vanhempiensa seurassa. Hulda haluaisi valmistella perinteisen joulun tai vaan nauttia pyhistä kauniissa talossaan perheenjäsentensä seurassa, mutta huomaa itsekin viihtyvänsä paremmin töissä kuin kotona. Naisen on tehtävä tuplamäärä töitä tullakseen huomatuksi miehisellä alalla. Silti kotona on jotain, mitä hän pakenee, syy ei ole pelkästään työssä ja työyhteisön asenteissa.

Ragnar Jónasson on kehitellyt juonen, josta lukija pääsee hiljalleen kärryille, mutta joka silti yllättää. Taitavaa teoksessa on myös se, miten tiiviinä kirjailija pitää kerronnan. Tarinassa ei ole mitään ylimääräistä, vaan se on napakka ja hyvin kasassa. Olen pitänyt kovasti sarjan kaikista osista, mutta tämä on ehdottomasti vaikuttavin. Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjoja hyllystäni sekä Lukutuulia.

Maggie O'Farrell: Hamnet

Maggie O'Farrell 2020. Englanninkielinen alkuteos Hamnet. Suomentanut Arja Kantele. S&S 2022. 382 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hamlet on maailmankuulu näytelmä, mutta mitä tapahtui näytelmäkirjailijan perheessä 1500-luvun viimeisinä vuosina? Pieni poika on yksin kotona pahasti sairastuneen kaksoissiskonsa kanssa ja lähtee hädissään etsimään äitiään, mummoaan, tätiään, isosiskoaan. Mihin ihmeeseen kaikki ovat kadonneet? Rutto on saavuttanut pienen Stratfordin kaupungin, ja pojalla on syytä olla huolissaan.

Rutto on ehättänyt hänen kotiinsa. Se on painanut merkkinsä hänen lapsensa kaulalle.

Hamnet on sydäntäsärkevä tarina parisuhteesta, perheestä, sisarten välisisistä suhteista ja surusta, kun yksi parvesta kuolee. Toistakymmentävuotta ennen kuin pieni Hamnet hätääntyy, hänen vanhempansa tapaavat maalaistalon pihalla. Nuori latinanopettaja rakastuu erikoiseen, luonnossa viihtyvään tyttöön. Vastoin heidän perheidensä tahtoa nämä kaksi perustavat perheen hanskatekijä-isän tuiman katseen alle. Isän kiukku pusertaa nuoren miehen ahtaalle ja hän lähtee vaimonsa kannustamana Lontooseen. Siellä hänen nimestään tulee maailmankuulu.

Kotona Stratfordissa lasten äiti parantaa rohdoillaan asiakkaita ja sopeutuu appivanhempien maailmaan, onhan hänellä kolme suloista lasta. Vasta kun rutto saavuttaa heidän kotinsa, Agnesin maailma suistuu raiteiltaan ja hetkeksi kaikki muu saa jäädä. Suhde Lontoossa viihtyvään aviomieheen väljähtyy, ja vaikka elintasokin nousee, ei hän pysty unohtamaan lastaan. Pystyykö isäkään? Mikä onkaan Hamletin merkitys isän surutyössä?

Tule, ilmesty, ole kiltti, hän anelee äänettömästi. Edes tämän kerran, etten olisi näin yksin maailmassa. Kun vaihdoit osia, kävin minun sijalleni, jäin henkiin, mutta olen ollut pelkkä puolikas. Ole kiltti ja ilmesty, vaikkei sitten nähtäisi enää milloinkaan.

Romaanissa on kauniin herkkä kerronta, joka viipyilee tunnelmissa, hajuissa, yksityiskohdissa ja äänissä. Se kuvaa elävällä tavalla maaseudun raikkautta ja kasvillisuuden monipuolisuutta, Agnesin rakkautta luontoa kohtaan, mutta ihan yhtä lailla se maalaa tarkan kuvan pikkukaupungin vilinästä, nahkurin työstä, pyykinpesusta, yrttihauteista kuin myös Lontoon ahtaudesta ja kuvottavista hajuista. Mielenkiintoista on myös se, millä tavalla maailma on vällillä joko seisahtunut ja paikoillaanpysyvä tai mahdollisuuksia ja uutta täynnä. Miten rohkeus ja rakkaus avaavat ovia. Kerronnassa on myös sopivalla tavalla jotain hieman vanhanaikaista.

Agnesilla on kyky nähdä tulevaa ja sisälle ihmisen sydämeen. Häntä ei katsota aina hyvällä, eikä moni voi ymmärtää mitä nuoret näkevät toisissaan. Sitä Agnes ei kuitenkaan ymmärrä, että häneltä viedään lapsi. Hamnet onkin ennen kaikkea kertomus surusta, äidin surusta, mutta myös kaksosen surusta, kun toinen puoli on poissa. Se on kiehtova tarina siitä, mitä kuuluisan näytelmäkirjailijan lapselle on ehkä tapahtunut ja miten suru on vaikuttanut tämän perheeseen ja uraan. Hamnet ei kuitenkaan ole kertomus tästä kuuluisasta urasta, vaan tragediasta, ihmisten välisistä siteistä, yhteen kasvamisesta, vahvoista siteistä ja ehdottomasta rakkaudesta.

Agnes on särkynyt, murentunut, hajalla. Mahtaako hän jonakin kauniina päivänä löytää jostakin nurkasta oman jalkansa, maasta käsivarren, lattialta käden? Kehnosti on käynyt myös tyttärille. --- kyynelten vuo ei näytä ensinkään ehtyvän.

O'Farrell on kirjoittanut teoksen juuri ennen kuin korona levisi maailmalla, ja silti hänen kuvauksensa taudin kulkeutumisesta laivan mukana Englantiin on niin osuva ja ajankohtainen. Upeasta teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Tuijata.

Arttu Tuominen: Häväistyt

Arttu Tuominen 2022. WSOY. 396 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minulla ei ole kovin laajaa kuvaa kotimaisesta dekkaritarjonnasta, mutta veikkaan että Tuominen on yksi parhaista. Hänen Delta-sarjansa on edennyt nyt neljänteen osaan ja lujaa menee edelleen. Teoksissa Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt liikutaan Porissa ja sen lähiympäristössä. Päähenkilöt ovat komisario Jari Paloviidan tiimi, Henrik Oksman ja Linda Toivonen, ja teoksissa näistä kolmesta jokainen pääsee vuorollaan osaksi dekkareiden tapahtumia. Jokaisen henkilökohtaista elämää myös ruoditaan vuorollaan, joten he tulevat vähitellen lukijalle hyvin tutuiksi. Olinkin jo ehtinyt odottaa, milloin Linda siirtyy pääosaan. Nyt oli hänen vuoronsa.

Lindalla on 13-vuotias tytär Linnea ja siksi hänestä tuntuu poikkeuksellisen pahalta tutkia samanikäisen Lauran väkivaltaista kuolemaa. Tämän teoksen teema on siis varsin ikävä - jos se dekkareissa on koskaan muuta - ja Tuomisella on tapana tarttua ajankohtaisiin aiheisiin ja ilmiöihin. Tällä kertaa teemana on nuoriin tyttöihin kohdistuva kosiskelu netissä, kuvien ja tietojen levittäminen sekä pahimmassa tapauksessa seksuaalinen hyväksikäyttö. Porissa tällainen tapaus on mennyt vieläkin pidemmälle, ja Lindan mieleen nousee pahoja muistoja hänen omasta nuoruudestaan.

Linda yritti vastata, mutta sanat pakenivat, eikä hän löytänyt ainoatakaan, joka olisi sopinut tilanteeseen. Hän tunsi, että oli jo menettänyt tyttärensä. Heidän väliinsä oli avautunut jo niin iso kuilu, etteivät he koskaan voisi kuroa sitä umpeen. Ja pahinta oli, ettei hän ollut edes huomannut mitään kuilua olleenkaan.

Jo nuorena alkoholista mielihyvää hakenut Linda uppoutuu työhön ja riitelee teinityttärensä kanssa. Liian usein hän palkitsee itseään tai rentoutuu vodkapaukun kanssa, eikä hahmota kaikkea sitä, mille Linnea altistuu. Surmattu Laura ei ole ainoa, jota porilainen mies viettelee viesteillään, eikä ilmeisesti ensimmäinenkään, sillä tutkimuksissaan Linda pääsee mahdollisen sarjamurhaajan jäljille. Kadonneita, häväistyjä tyttöjä on ollut Suomessa muitakin; poliisit eri piireissä eivät vain ole hoksanneet yhdistää tapauksia toisiinsa.

Varsinaista dekkarijuonta värittävät kivasti tyttöjen katoamisiin tai surmiin liittyvät lehtileikkeet 2000-luvulta. Niiden lisäksi keskustelussa on naispoliisin tappama, tyttöjä hyväksikäyttänyt mies. Linda pohtii itsekin, mihin kaikkeen olisi tai on ollut valmis suojellakseen tyttöjä tai kostaakseen heidän puolestaan. Pystyykö hän tälläkään kertaa ampumaan ohi? Kauniilla Lindalla olisi ollut lähes 30 vuotta aikaisemmin mahdollisuus ponnistaa maailmankuuluksi malliksi, mutta työmatka Milanoon pilasi haaveet, jätti ikuiset arvet ja antoi syyn kouluttautua poliisiksi.

Hieman kömpelön alun jälkeen tämäkin Delta-sarjan osa lähti pian hurjaan vetoon enkä malttanut laskea sitä käsistäni. Tuominen osaa totisesti koukuttaa lukijan. Hän paneutuu kussakin teoksessaan teemoihin perusteellisesti syyllistymättä kuitenkaan luentoon. Ihmissuhteet ovat kompleksisia, päähenkilöistä paljastuu vähitellen yhä enemmän mehukkaita yksityiskohtia, ja nytkin on päivänselvää, että haluan tietää, miten Linda ja Linnea selviävät koettelemuksista tai miten Jari Paloviidan perhe-elämälle käy. Sarjasta huolimatta uskon että teokset toimivat oikein hyvin myös itsenäisinä teoksina.

Tästä osasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Luetut.

Anna Englund: Lautapalttoo

Anna Englund 2022. Siltala. 227 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Törmäsin Anna Englundin haastatteluun Turun kirjamessuilla ja laitoin hänen teoksensa heti kirjaston varausjonoon. Se kannatti, sillä esikoisromaani osoittautui hyvin virkistäväksi, mielenkiintoiseksi ja vetäväksi. Se on romaani kuolemasta ja rajoja uhmaavasta rakkaudesta 1930-luvulla. 

Elena on miniänä pohjalaisessa talossa, jossa rakennetaan ruumisarkkuja, lautapalttoita. Kun asiakkaaksi saapuu helsinkiläinen Lydia, Elenan ei ole enää ennallaan. Naiset tapaavat toisiaan hetken aikaa, ja kun Lydia lähtee takaisin Helsinkiin, Elena keksii rohkeasti keinon lähteä viikoksi tämän luokse. Pienellä paikkakunnalla elämänsä asuneelle naiselle pääkaupunki on kiehtova seikkailu, jossa Lydian läheiset ovat arvoituksellisia ja hieman pelottaviakin. 

Oliko hulluksi tuleminen tällaista, karkumatka lähes tuntemattoman luokse? Kummallinen voima oli saanut hänet velehtelemaan ja salailemaan, tekemään asioita joita hän ei olisi uskonut tekevänsä, toimimaan välittämättä seurauksista, ja hän tiesi että se oli väärin, kaikilla tavoilla väärin.

Helsingissä Elena pystyy kuitenkin tunnustamaan itselleenkin tunteensa toista naista kohtaan, eikä kaupungissa tarvitse piilotella rakkautta, jota ei kaikkialla hyväksyttäisi. Pohjanmaalla pienessä kaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja juorut lähtevät hyvin helposti liikkeelle. Elenan tiedetään jo viettäneen joutilasta aikaa kahvilassa, eikä hänen puolisonsakaan hyväksy pitkään venyviä iltoja Lydian kanssa. Helsingin-viikon jälkeen kirjeenvaihto naisten välillä lakkaa yhtäkkiä. Elena hukuttaa surunsa ja ikävänsä työntekoon.

Romaani kuvaa hyvin aikakauden asenneilmapiiriä, etenkin maalaispaikkakunnan ja Helsingin välistä kuilua. Junamatkan päässä on kuin toinen maailma - toki tähän teokseen siitä on rajattu vain pieni vauras, kultturelli ja avoimesti ajatteleva osa. Pohjanmaalla tunteita osoitetaan vähemmän ja ihmisen on ansaittava arvostuksensa kovalla työnteolla. Englund tuo tunneköyhään ilmapiiriin uuden ulottuvuuden ja näkökulman erillisen kertojan muistoilla, jotka paljastavat Elenan lisäksi toisenkin naisen, jonka on pitänyt salata intohimonsa kohteen. Yllättäen tämä nainen on se, joka auttaa Elenaa eteenpäin ja pakottaa tekemään ratkaisun tulevaisuuden suhteen.

Myös aikakauden arkiset yksityiskohdat on hyvin taitavasti kuvattu. Pohjalainen koti verstaineen ja ompelimoineen on hyvin helppo kuvitella mielessään, ja Elenan kävelyretket meren rannalle suorastaan tuntee ihollaan. Helsingin tunnelma on hyvin erilainen uusine makuineen, tuoksuineen ja kiireineen. Pidin kovasti myös keskipohjalaisesta murteesta, jonka Englund on kirjoittanut sujuvaksi osaksi dialogia ja ajatuksia. Siinä oli paljon itsellenikin tuttua, mutta myös vanhoja murrepiirteitä joista en tiennytkään.

Arvostan kovasti Englundin esille nostamaa teemaa, jota on edelleenkin kirjallisuudessa kuvattu varsin vähän, vaikkei naisten välinen rakkaus ole enää kriminalisoitua. Kirjailija kuvaa Elenan ja Lydian suhdetta hyvin kauniilla ja luontevalla tavalla. Olen kompaktien romaanien ystävä ja siksi tässäkin teoksessa nostan hattua tavalle, jolla Englund on pystynyt rajaamaan aiheensa ja pitämään kokonaisuuden selkeänä ja napakkana. Esikoisteoksessa on kaikki olennainen eikä mitään ylimääräistä, ja kansikin on upea.

Romaanista myös blogeissa Lukutuulia ja Amman lukuhetki.

Tampereen kirjafestareilla

Tampereen kirjafestarit järjestettiin nyt toista kertaa. Tunnelma on mielestäni hyvin erilainen kuin Turun ja Helsingin messukeskuksissa järjestettävät kirjamessut. Osaltaan viehättävää tunnelmaa luo kaunis Tampere-talo, sen isot ikkunat ja monet kerrokset, toisaalta eräänlainen pienuus. En tiedä yhtään kävijämääristä, mutta tungosta ei juurikaan ollut ja lavojen luona ja saleissa oli yleensä hyvin tilaa.

Poikkeuksena tänään sunnuntaina Maestro-salissa pidetty keskustelu tamperelaisrockista, joka veti salin ylitäyteen. Aiheesta kirjoittanut (Manserock jäi soimaan) Jari Korkki keskusteli Juha Torvisen ja Pate Mustajärven kanssa. Samalla esiteltiin Mustajärven elämänkerrallinen teos Tohtori Mustajärvi, otaksun sekä Torvisen teos Vasenkätisen päiväkirja. Erittäin hauska keskustelu oli myös hyvin avartava, sillä taiteilijat kertoivat kiehtovia yksityiskohtia uransa varrelta, Tampereen kulttuurielämästä vuosien varrelta ja verrattain pienistä ympyröistä, joissa manserockiksi kutsuttu ilmiö on päässyt kehittymään.

Lauantain kohokohta oli Aamulehden Tulenkantaja-palkinnonjakotilaisuus. Edolla olivat Merja Mäen historiallinen romaani Ennen lintuja, Noora Wallinkosken yhteiskunnallinen romaani Koneen pelko, Aino Louhen sarjakuvaromaani Tähtienvälinen avaruus, Satu Rämön kuuluisa Hildur-dekkari sekä Riku Siivosen esikoisromaani Kaikki isäni tavarat. Ehdokkaista Siivonen ei ollut paikalla, kun muut keskustelivat Tulenkantaja-palkinnon kriteereistä, mm. siitä millaiset kansainvälistymismahdollisuudet ehdokasteoksilla voisi olla. Rämön ja Mäen teokset ovatkin jo saaneet kansainvälisiä sopimuksia. Aiheesta kertoi myös kirjailija Emmi Itäranta, joka valitsi voittajan. Keskenään muuten hyvin erilaisia teoksia näytti yhdistävän luopumisen ja menettämisen teema. Onnea Merja Mäelle voitosta! Upeasta romaanista myös tässä blogissa, kuten myös Hildurista. Wallinkosken romaani odottaa kirjaston varausjonossa.

Tänään aloitin päivän kuuntelemalla Juha Hurmetta ja hänen tuoreinta teostaan Tiu tau tilhi. Monipuolisesti suomalaista mielenmaisemaa ja suomalaisuutta ruotiva teos vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja samalla tavalla lennokkaalta kuin vaikkapa Niemi. Hurme on selvittänyt lastenlaulun taustoja ja kiitänyt niiden mukana 1800-luvun aatteisiin, tutkijapiireihin, suomalaisuuden rakennuspalikoihin ja 1900-luvun kristillis-nationalistiseen ajatteluun. Tämä teos pitää hankkia omaksi.

Jäin samaan saliin istumaan, sillä minua kiinnosti kovasti myös toimittaja Annastiina Heikkilän romaanin Vapaus valita kohtalonsa teemat. Ranskaan sijoittuva teos ruotii kolonialismin perintöä Ranskassa, epätasa-arvoa ja algerialaisten kohtelua, mutta on myös vahvasti kahden naisen ystävyydestä kertova teos. Yhteiskunnallinen keskustelu luokista ja maahanmuuttajista on nyt noussut Ranskassa pinnalle. Googlasin keitä ovat harkit, ja ostin romaanin omakseni.

 

Sorsapuistosalissa haastateltiin Elina Hirvosta ja Ujuni Ahmedia heidän yhteisen teoksen tiimoilta. Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on Ahmedin rohkea avaus siitä, miltä tuntuu edustaa ryhmää, jonka kohtaamasta väkivallasta vaietaan. Suomalainen tasa-arvokeskustelu ei tavoita somalityttöjä, heitä ei yhteiskunta kuule. Ahmed kertoi yhteisön merkityksestä ja paineesta, siitä miten väkivaltaa perustellaan uskonnolla ja siitä, miten sensitiivisyyden nimissä ympäröivä yhteiskunta on hiljaa, ikään kuin se olisi syy olla puuttumatta tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Keskustelu oli niin vaikuttava ja esimerkit niin koskettavia, että ostin tämänkin kirjan heti samantien itselleni. Tästä teemasta on nyt aika puhua.

Kiitos Tampereen kirjafestareiden järjestäjille! Nämä messut osuvat mitä parhaimaan aikaan - joululahjakassien kanssa oli kiva palata kotiin.