Taiteilijaromaanihaaste: oma koontini

Tuijata-blogista löytyi syyskuussa mielenkiintoinen haaste lukea taiteilijoista ja taiteesta kertovia romaaneja. Viime vuonna ilmestyikin runsaasti aiheeseen sopivia teoksia, niin fiktiivisiä kuin elämänkerrallisiakin. Sama trendi on tuntunut jatkuvan tänäkin vuonna. Oli siis helppoa lähteä mukaan ja päätinkin, että luen tähän haasteeseen nimenomaan näitä tuoreita romaaneja. Haaste-emännän ohje kuuluu näin: Postaa ainakin yhdestä romaanista, jossa taiteilijuus, taiteilija tai taide on keskeistä. Taiteilija voi olla fiktiivinen tai faktisesti taiteillut. Mikä tahansa taideala käy.  

Lukemani kirjat ovat:
1. Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
2. Jessie Burton: Muusa
3. Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
4. Kati Tervo: Iltalaulaja 
5. Pirkko Soininen: Ellen

Linkeistä pääsee lukemaan varsinaisen postaukseni kirjoista, mutta lisään tähän ajatuksia, joita kirjat nyt herättävät. Härkösen Valomerkki ei meinannut lähteä vetämään ja hetken mietinkin, josko jätän sen kesken, mutta loppujen lopuksi teema - masentunut kirjailija - olikin se, mikä kannatteli ja josta kiinnostuin. Lisääplussaa Härkösen nasevasta dialogista ja ajankohtaisista, naiseuteen liittyvistä nostoista.

Jessie Burton oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Muusa liikkuu kahdella aikatasolla, joita yhdistää sukulaisuus ja maalaukset. Kirjassa parasta oli rakkaus taiteeseen ja taiteen tekemiseen, hurmaava Andalusia ja muut kiehtovat yksityiskohdat. Pientä miinusta olivat kuitenkin pinnallisiksi jääneet henkilöhahmot ja hieman liian kimurantit motiivit, mutta niistäkin huolimatta romaani onnistui aiheuttamaan ajoittaista ahmimista.

Ahokumpu on esikoiskirjailija, jonka pieni romaani kertoo pakkomielteisestä työnteosta, mielenhauraudesta, musiikista ja perhosista. Herkkävireinen romaani on ehjä ja sopusointuinen kokonaisuus, jonka rakenteessa on piristäviä yksityiskohtia. 

Ellen Thesleff on päässyt romaanihahmoksi kahteen tuoreeseen teokseen. Tervon Iltalaulajassa eletään viimeistä kesää Muroleen huvilalla Taimi-piian kanssa: hehkuva kesä, järvi ja rakkaus maalaamiseen, Ellenin muistot ja Taimin haaveet. Tämän jälkeen oli mielenkiintoista lukea, millä tavalla Pirkko Soininen avaa Thesleffin Firenzen-vuosia. Päiväkirjaromaanin keskiössä on rakkaus Firenzeen ja mieleeni on jäänyt myös Ellenin ja tämän siskon vahva side. Molemmat Ellen-romaanit luovat kuvaa itsenäisestä, aikaansa edellä olevasta rämäpäästä, joka elää taide edellä eikä anna minkään estää sen tekemistä. Upea Ellen!

Kiitos emännälle haasteesta, johon osallistuminen antoi paljon! Taiteen tai sen tekemisen määrä vaihteli romaaneissa kovasti, mutta kaikkia yhdistävä tekijä oli jonkinlainen antautuminen ja omistautuminen taiteelle. Vahvan intohimon kanssa käsikädessä näyttää usein kulkevan hauras mieli ja pelko siitä, miten rahat riittävät. Etenkin naistaiteilijan on (edelleen) todistettava oikeuttaan itsensä toteuttamiseen, eikä taiteilijan arki ole niin loistokasta kuin heidän tuotoksensa.

Koontipostaus Tuijatan sivuilla julkaistaan toukokuun ensimmäisenä päivänä. Hauskaa vappua!

Tampereen Työväen Teatteri: Tytöt 1918

Kuva: http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/tytot-1918

Tytöt 1918 sai kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa 25.1.2018, noin sata vuotta sisällissodan alkamisesta. Musikaalin on nähnyt jo yli 20 000 katsojaa ja suurproduktiolle on luvattu lisäesityksiä ensi syksylle. Tytöt perustuu Anneli Kannon romaaniin Veriruusut, joka kertoo Valkeakosken ja Tampereen tehtaantytöistä kevään 1918 tapahtumien keskellä. Teatteriin teoksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Sirkku Peltola. Sanoittaja Heikki Salo ja säveltäjä Eeva Kontu ovat vastanneet musikaalin upeista lauluista. Kolmikon työnjälkeä sain viimeksi ihailla niinikään TTT:n lavalla LauriViita 1949 -musiikkinäytelmässä.

Nuoret tytöt työskentelevät Tampereen puuvillatehtaissa kuten niin moni menneinä vuosikymmeninä. Venäjän vallankumous sysää liikkeelle myös Suomen työväestön ja Tampereen tehtaiden köyhät ovat kapinassa mukana. Miesten ohella myös naiset haluavat parempaa toimeentuloa, työoloja ja elämää. Osa heistä on valmis pukeutumaan housuihin ja tarttumaan aseisiin asian puolesta, kun valkoisen armeijan lahtarit lähestyvät kaupunkia. Tytöt ovat kuitenkin sodankin keskellä tavallisia nuoria naisia arkisine ajatuksineen ja romanttisine haaveineen. He rakastuvat, unelmoivat häistä ja tukevat toisiaan. Niin Veriruusuissa kuin teatterin lavallakin tytöt ovat rohkeita ja innostuvat aatteesta, joka antaa voimaa niin köyhälle työväestölle kuin naisillekin.

Romaanin tapahtumat on helppo tunnistaa Tytöissä, mutta tietysti tiivistämistä on jouduttu tekemään ja esimerkiksi Valkeakoski on tapahtumapaikkana jätetty kokonaan pois. Toisaalta Valkeakosken Sigrid ja hänen perheensä ovat päässeet lavalle ja sopivat tamperelaisten sekaan hyvin luontevasti. Tämä olikin hyvä ratkaisu, sillä Sigridin kohtalo oli yksi mieleenpainuvimmista. Lavalla tapahtumat etenevät romaanin lukeneelle hyvin odotettavalla tavalla, mutta tarina toimii varmasti muidenkin näkökulmasta. Jos romaani herätti voimakkaita tunteita, ei niiltä voinut välttyä teatterissakaan. Väkevä musiikki, voimakkaat liikkeet ja laulujen sanoitus aiheuttivat kylmiä väreitä heti alkuminuuteilta lähtien.

Musiikki oli hieno yhdistelmä rockmaista rytmiä, aatteellista tahtia, rapin jytkettä ja melodisempia osioita. Näytelmän äänimaisema oli muutenkin jykevä. Aseelliset yhteenotot säikäyttivät ja pommit tulivat lähelle. Produktion naiset ovat saaneet erityiskiitosta niin näyttelmisestä kuin laulutaidoistaankin, eikä syyttä. Päähenkilöiden äänet kajahtivat salissa toinen toistaan upeammin, niin yksin kuin kuoroissakin. Lauluissa nostettiin kuuluviin työväenaatteen lisäksi myös muita naisen silloiseen asemaan ja elämään liittyviä tärkeitä teemoja. Maininnan arvoinen on musiikin, laulun ja näyttelemisen lisäksi myös produktion lavastus. Tampereen keskustan vanhat rakennukset, puuvillatehtaan salit, Aaltosen kenkätehtaan varasto, sodan runtelema maisema, teloituskuoppa, Tammelan puutalot, talvinen puisto. Lavastus toi tapahtumat karmivan lähelle, melkein kuin osaksi omaa arkea. Punainen väri ja vanhat propagandajulisteet muistuttivat aatteesta. 

Ihminen kasvaa hitaammin kuin tappaja. 

kuva: http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/tytot-1918

 

Tytöt 1918 on yksi parhaimpia näkemiäni ja kuulemiani esityksiä. Näytelmästä vastaava kokoonpano todellakin tietää mitä tekee, ja toivon kovasti että TTT:n rahoitukseen liittyvistä ikävistä uutisista ei tarvitse enää kuulla jatkossa. Teoksen nettisivuilta löytyy lisätietoja tekijöistä, näyttelijöistä ja tulevista esitysajoista. Menkää katsomaan!

Elly Griffiths: Januksen kivi

Elly Griffiths 2010. Englanninkielinen alkuteos The Janus Stone. Suomentanut Anna Lönnroth. Tammi 2017. 335 sivua.

Ihastuin kovasti Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien ensimmäiseen teokseen, Risteyskohtiin, parisen viikkoa sitten ja halusin lukea heti lisää. Teosten maailma pyörii arkeologian, vanhojen luiden, muinaisten uskomusten ja karun marskimaan maisemissa. Loistava yhdistelmä, sillä minun on vaikea vastustaa dekkaria, jonka teemat ovat näin mielenkiintoisia. Januksen kivessä perehdytään rikostutkintaan, joka vie ajatukset muinaisten roomalaisten jumaliin, kynnysten ja oviaukkojen suojelijoihin sekä katoliseen lastenkotiin ja sen asukkaisiin.

Arkeologi Ruth Galloway on jälleen avainroolissa, niin tutkijana kuin uhkausten kohteenakin. Ruthin elämä on heittänyt häränpyllyä sitten edellisen romaanin, eikä selvyyttä monimutkaisiin kuvioihin oikein tule vieläkään. Naisella on salaisuus, jota hän ei ole valmis paljastamaan vielä, ainakaan rikoskomisario Harry Nelsonille. Risteyskohdista tuttu Cathbad on samoin mukana ja uskon hänen pysyvän Ruthin ystävänä jatkossakin. Tällä kertaa Ruthin rakas marskimaa, itäisen Englannin karu rannikkoalue, ei kuitenkaan ole niin keskeinen miljöö kuin aloituskirjassa. Tapahtumat sijoittuvat kaivauksille, jotka häiritsevät vanhan rakennuskompleksin entisöintitöitä Norwichissa.

Kuuluvatko oviaukon alapuolelta löytyvät lapsen luut pienelle tytölle, joka katosi isoveljensä kanssa lastenkodista 1960-luvulla? Vai kuuluvatko ne Annabellelle, joka kuoli sairauteen 1950-luvun alussa? Kuka oli pieni Bernadette ja mitä tekemistä hänellä on rakennustöitä johtavan Spensin perheen kanssa? Millä tavalla kuolema liittyy roomalaisten uskomuksiin ja tapoihin, vai löytyvätkö syylliset kuitenkin katolisesta yhteisöstä?

Ehkä ihastumiseni ensimmäiseen teokseen oli liian voimakas, sillä tämä ei vakuuttanut samalla tavalla. Ruth Galloway on toki tervetullut sankari: urheilullisten, ylikauniiden suorittajanaisten tilalle saapunut hieman ylipainoinen, itsestään epävarma, huonokuntoinen Ruth on ihanan tavallinen ja uskottava. Uskottava ei kuitenkaan ollut itse tarina tai juonenkehittely. Motiivit ja teemat olivat tällä kertaa hieman liian kaukaahaettuja, samoin se miksi uhkausten kohteeksi oli valikoitunut harmiton arkeologi. Ruthin henkilökohtainen elämä sen sijaan ei jättänyt minua vielä rauhaan, vaan saatan joutua lukemaan kolmannenkin osan, joka kuulemma suomennetaan vielä tänä vuonna!

Lisää näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi ja Luetut.net. Sijoitan tämän Helmetin haasteessa kohtaan 11: Kirjassa käy hyvin (päähenkilöille!).

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Pauliina Rauhala 2018. Synninkantajat. Gummerus. 367 sivua.

Pauliina Rauhalan keskustelua herättäneen Taivaslaulun (Gummerus 2013) jälkeen on odotetettu, mistä Rauhala kirjoittaa seuraavaksi. Kirjailija itse oli ajatellut, ettei kirjoittaisi enää vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta jäljellä oli aihe, jota hänen oli vielä käsiteltävä. Niin syntyi romaani, joka palaa Pohjois-Pohjanmaan lakeuksille Joen ja Meren yhtymäkohtaan, Kylään ja yhteisöön 1970-luvun lopulle. Yhtymäkohtia Taivaslauluun on, mutta jatko-osana tätä ei muuten voi pitää.

Kirjoitin blogissani Taivaslaulusta muun muassa näin. Taivaslaulu on rohkea kertomus ja avautuminen kipeästä, vaietusta, yhteisön sisäisestä asiasta. --- [Se] on monella tavalla myös voimakas, ihailua herättävä rakkaustarina.  --- Luonnon pienet ihmeet ovat läsnä lähes jokaisella rivillä, lasten ilossa, pihapuissa, vaimon hiuksissa, miehen silmäkulmassa ja vaikkapa pannukakuissa. Synninkantajat tunnistaa Rauhalan teokseksi juuri samoista piirteistä. Tietysti kipeästä ja vaietusta aiheesta, mutta myös rakkaudesta ja uskomattoman kauniista kerronnasta, jossa luonto on hyvin keskeinen miljöönä, vertauskuvana ja vaikkapa rakkauden kohteena.

Aaron ei ole ihan tavallinen kymmenvuotias, mutta - tai ehkä juuri siksi - hän on loistava minäkertoja. Aaronin tapa rekisteröidä rakkaittensa tekemiset ja mielenliikkeet on yhtä tarkka kuin hänen tapansa punnita uskonasioita, sääntöjä tai muita oppimiaan asioita. Aaron on yhtäältä vapaamielisen Aliisa-mummon, toisaalta vanhoillislestadiolaisen yhteisön saarnamiehen, Taisto-papan, rakastama ja kasvattama lapsi, joka imee vaikutteita, näkee ja kuulee enemmän kuin mitä hän ehkä pystyy täysin käsittelemään mietteliäässä mielessään.

Aaronin vanhemmat pysyvät sivussa tarinassa, jota vievät pojan lisäksi eteenpäin Aliisa, Taisto ja Auroora, Aliisan tytär. Molemmat naiset kohtaavat yhä tiukentuvien sääntöjen kuristuksen. Auroora on rakastunut maalliseen mieheen, mutta taipuu jättämään tämän. Ei kuitenkaan unohtamaan. Aliisa on elänyt aina omasta mielestään tasapainossa yhteisön vaatimusten ja omannäköisen uskonsa kanssa, mutta ajat ovat vaikeat, eikä hän välty vainolta. Siinä missä Taisto edustaa jyrkkää ja julmaa linjaa, tarinan naiset pitävät kiinni lempeydestä, sallivuudesta ja maalaisjärjestä. Tämän vastakkainasettelun kautta käsitellään muun muassa yhteisön sisäisiä hoitokokouksia, tilaisuuksia, joissa on mahdollisuus palata ruotuun ja saada syntinsä anteeksi.

1970-luvun lopusta romaanissa kirjoittaa Aleksi, Taivaslaulusta tuttu perheenisä, joka on opettajantyöstään vapaalla ja yrittää kirjoittaa sukunsa tarinaa kirjaksi. Aleksin matkakertomus menneeseen on raskas ja hän tuntee katoavansa arjesta ja perheeltään, pysyykö mielikään ihan kasassa. Tutkimusmatka vie hänet toisaalta vaiettuun suruun, mutta myös pyrkimykseen ymmärtää fanaattisuutta, yhteisöjen paineita, sisäänpäinkääntyneisyyttä ja ideologioita, jotka näkyvät muuallakin kuin uskonyhteisöissä. Aleksin kirjoitusprosessin kautta Rauhala nostaa lestadiolaisuuden piirteitä yleisemmälle tasolle ja keskustelee aiheista, jotka tuntuvat maailmanhistoriassa hyvinkin toistuvilta.

Ei tämä ainutkertaista ole, Aliisa totesi, eikä jumalallista vaan perin juurin inhimillistä. Suurimmat idealistit ja hartaimmat uskovaiset saavat aikaan puhdistukset ja sodat. Muut ottavat rauhallisemmin, pystyvät sietämään erilaisuutta ja ymmärtävät että yhteistyö toimii paremmin kuin pakko.

Entäpäs se luonto ja Rauhalan kieli? Jaksaisin viipyä linnuissa ja veden liikkeissä ikuisesti. Taisto on sitkeän perfektionisti puutarhassa ja lintujen ruokkijana, joten linnut tunkevat hänen kieleensäkin. Hän esimerkiksi kuvaa yhdellä sivulla Aliisaa sanoin ylpeä kuikka, se itsepäinen merimetso, kolho koppelo. Metsässä ja meren rannassa rauhoittuu Aliisakin, kun taas Aaron on Joki-poika. Luonnon kiertokulku ja kevään eteneminen toimivat romaanissa niin näyttämönä kuin metaforanakin, tuovat kerrontaan tarpeen mukaan rauhaa ja draamaa, väkeviä tunteita ja jopa kuolemaa.

Nenäliinapaketti oli hyvä olla mukana junassa, jossa luin kirjan viimeisen kolmanneksen. Jos juna olisi ollut vähemmän täysi, olisin varmaan antanut itseni kyynelehtiä enemmänkin, niin raastavaa on lukea lempeistä ihmisistä, joiden on valittava kahden tärkeän, kahden rakkauden välillä ja nähdä se etenkin lapsen silmin. Taisto-pappa kuulutti illalla mikrofoniin, että Aliisa-mummi ei ole enää Jumalan lapsi vaan Saatanan lapsi. Pappa kuulutti, vaikka minä huusin, ettei saa, ja vaikka hän kuuli, että huusin. En ymmärrä, miten smmoisen jälkeen voi kävellä seurapaikan keittiöön kahville ja pullalle, miten palata kotiin ja lukea Kalevaa, miten käydä nukkumaan peiton alle ja saada unen päästä kiinni.

Jos kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana ehdin ajatella, että romaanista puuttuu kaipaamani väkevyys, sitä totisesti sain aimo annoksen tarinan ja kevään edetessä. Synninkantajissa on useita tasoja ja esimerkiksi rakkauden teemasta voisi kirjoittaa ihan oman blogipostauksensa, mutta totean siitä nyt vain, että sitäkin käsitellään jälleen niin pakahduttavalla ja monipuolisella tavalla, että huh huh. Synninkantajista myös näissä blogeissa: Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjoihin kadonnut. Helmetin  haasteessa tämä sopii kohtaan 5: Kirja sijoittuu vuosikymmenelle jolla synnyit ja Goodreadsissä kohtaan 33.

Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen 2018. Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 189 sivua. 

Olipa kiva lukea lähes peräkkäin kaksi tuoretta teosta taiteilija Ellen Thesleffistä. Fiktiivisiä molemmat, mutta yhtymäkohtia on ja molemmista tunnistaa sen saman periksiantamattoman oman tiensä kulkijan, naisen joka puski eteenpäin miesten maailmassa. Siinä missä Kati Tervon Iltalaulaja kertoo Thesleffin viimeisestä kesästä Muroleessa, Ellen on kokoelma fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä Firenzen vuosilta.

Kirkontornit nojaavat tuuleen, puut piirtyvät taivasta vasten ja aurinko kumartuu vuorien taakse, viivytellen, kuin ihmiset juhlissa, joista eivät malttaisi lähteä.

Firenze oli Thesleffille koti, muusa ja ystävä. Se oli inspiraation lähde monille muillekin taiteilijoille, mutta tuskin monikaan on viettänyt siellä niin monta talvea kuin Ellen. Hänellä oli siellä mukanaan välillä iso osa perheestä, siskoja ja äiti, veljet kävivät kylässä ja taiteilijaystäviä tavattiin ravintola Lapissa. Gerda-siskon kanssa Ellen taisi lopulta asua suurimman osan ajastaan, sillä kumpikaan ei mennyt naimisiin. Ellen tarvitsi yksinoloa eikä varmasti ollut ihan helpoin asuinkumppani, mutta perhe ymmärsi taiteilijan tarpeet. Apurahat mahdollistivat taiteentekemisen, ja merkittävä rooli oli myös vanhemmilla, jotka olivat alusta pitäen uskoneet tyttärensä taiteellisiin lahjoihin ja kannustaneet omalle tielleen, paheksuvista sukulaisista tai yhteiskunnasta huolimatta.

Kaikki on taistelua, kauneuskin. Kun maalaa, on unohdettava kaikki, ei silloin voi ajatella vastaanottajia, odotuksia, perhettä, sitä että maha kurnii, että edelliset maalaukset teilattiin arvosteluissa. Taide ei ole tapa hakea hyväksyntää. Taide on totuus.

Molemmat lukemani romaanit maalaavat kuvan Ellenistä, joka uskaltaa rohkeasti olla oma itsensä, hieman rämäpää, joka pukee halutessaan housut jalkaansa ja ajaa tukkansa lyhyeksi, väittelee miesten kanssa ja tekee kaikkensa jotta saa maalata. Millään muulla ei ole väliä. Ellen ajautuu työnsä kanssa usein sellaiseen flow-tilaan, että hän unohtaa syödä, eikä siihen aina oikein ole rahaakaan. Firenzessä Ellen myös rakastaa englantilaista teatteritaiteilija Gordon Craigia, jolla tosin on muitakin naisia. Jos Gordon järisyttää hänen tunteitaan, niin tekee myös kaikki se taide ja kauneus, joka on Firenzessä jokapäiväistä.

Ei se, että jäljentää todellisuutta, sitä mitä näkee, ole parempaa kuin se, että maalaa tunnetta, sitä mitä tuntee nähdessään jotain.

Romaanit Ellen Thesleffistä luovat uskoa ja tekevät kamalan hyvän olon. Naisessa on jotain uskomattoman ihailtavaa. Siksi käytän tämän romaanin Helmetin haastekohtaan 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Molemmat Ellen-romaanit tuovat arkeen pientä juhlaa ja luksusta, sillä niiden lyhyet päiväkirjamerkinnöt tai luvut ovat kuin kevyitä mutta merkityksistä painavia siveltimenvetoja. Ellenin rakkaus sekä taiteeseen että Firenzeen ja Muroleeseen nostavat arjen yläpuolelle. Vaikka kovasti Ellenistä nautinkin, olisin kaivannut viimeisiin vuosikymmeniin lisää täytettä, lisää yhteiskunnallista draamaa, lisää niitä hitaita hetkiä nuoruuden Firenzessä, sillä ihan kuin kirjan lopussa olisi ollut turhan kiire saada romaani kansiin ja päästä vuoteen 1939. 

Osallistun Ellenillä Tuijatan taiteilijaromaanihaasteeseen. Goodreadsin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 50: A book with a warm atmosphere (centered on family etc.). Kirjasta lisää blogeissa Luettua elämää, Lumiomena ja Leena Lumi.

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Elly Griffiths 2009. Englanninkielinen alkuteos The Crossing Places. Suomentanut Anna Lönnroth. Tammi 2017. 305 sivua.

Elly Griffithsin dekkarit ovat olleet melko hyvin esillä kirjakaupoissa viime aikoina ja kieltämättä ne ovat kutkuttaneet minunkin uteliaisuuttani - dekkarien ystävä kun olen. Leena Lumin postaus Risteyskohdista olikin sitten se viimeinen pisara. Kirja oli ihan pakko laittaa varaukseen. Kun tällä viikolla sain teoksen kirjastosta, se osui ihan täydelliseen saumaan. Edellinen kirja jumittaa ja kaipasin työpäivien väliin jotain toimivampaa.

Ruth Galloway, joka ymmärtääkseni jatkaa tutkimuksia poliisin apuna muissakin Griffithsin kirjoissa, on arkeologi ja yliopiston tutkija. Romaani sijoittuu Itä-Englannin marskimaille, hiekan ja suon sekaiselle vuorovesialueelle, jonka kupeessa Ruth asuu pienessä mökissään. Vaikeakulkuinen alue osaa olla vaarallinen, joten mikäpä sen parempi miljöö haudatuille ruumiille ja vuosi(satoj)a vanhoille mysteereille. Veden, taivaan ja maan maaginen yhdistelmä on vetänyt aina puoleensa druideja ja muinaisia rituaaleja, joten on vain luonnollista, että suossa hyvin säilyneitä ruumiita löytyy yhä.

Miten Norfolkin rannikkoon liittyy kymmenen vuotta sitten kadonnut pikkutyttö? Entäpä uskontoa, runoutta ja uhkauksia uhkuvat kirjeet, joita rikoskomisario Harry Nelson on saanut tytön katoamisesta lähtien. Tutkimukset nytkähtävät uudelleen liikkeelle, kun toinenkin tyttö katoaa ja Ruth löytää marskimailta tutkittavaa. Muinainen paalukehä ja pengertie herättävät voimakkaita reaktioita muissakin kuin Ruthissa, jonka rooli poliisin apuna alkaa muuttua vaaralliseksi. Kehen hän voi luottaa?

Risteyskohdissa on paljon kiehtovia elementtejä. Rakastan arkeologiaa, ihanaa että se on valjastettu osaksi hyvää dekkarisarjaa. Luonto ympärillä on karua, mutta sopii hirveän hyvin dekkareihin. Samaan tapaan kuin vaikkapa Öölantiin sijoittuvissa Johan Theorinin jännäreissä. Romaanin päähenkilötkin tuntuvat miellyttäviltä ja heistä riittää varmasti luonnetta jatko-osiinkin. Poliisityön ja mysteerien ohella dekkarissa käydään läpi tietysti myös Ruthin henkilökohtaista elämää. Englantilaiseen tapaan hahmot ovat ihanan tavallisia. Ensialkuun alkoi kuitenkin hieman harmittaa, kun Griffiths kuvaa päähenkilöään Ruth Gallowayta tukevaksi, neljääkymmentä lähestyväksi naiseksi, jonka sinkkuus ja lapsettomuus - jotka siis ovat naisen oma valinta - aiheuttavat lähipiirissä reaktioita, joita ei tähän päivään oikein enää kaipaisi. Hyväntahtoista toki, mutta hieman ärsyttävää - ne reaktiot siis, ei todellakaan Ruth itse. No, onneksi siihen ei jääty vellomaan vaan mentiin reippaasti kohti jännitystä. Näitä luen varmasti jatkossa enemmänkin!

Kirjasta lisää myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Yöpöydän kirjat ja Lukuneuvoja. Kuittaan tällä Helmetin haasteessa kohdan 3: Kirja aloittaa sarjan, ja Goodreadsin haasteessa kohdan 35: A book featuring a murder.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervo 2017. Iltalaulaja. Otava. 204 sivua.

Ellen Thesleff on päässyt päähenkilöksi viime aikoina useammassakin teoksessa. Hanna-Reetta Schreck kirjoitti viime vuonna Thesleffin elämästä ja taiteesta teoksessa Minä maalaan kuin jumala. Tämän vuoden alussa ilmestyi Pirkko Soinisen Ellen, päiväkirjaromaani taiteilijan vuosista Firenzestä. Sen aion lukea vielä kevään aikana. Kati Tervon Iltalaulaja sen sijaan matkaa Ellenin mukana Ruoveden Muroleelle ja viettää siellä kesän maalarin ja tämän Taimi-piian kanssa.

Thesleff on romaanissa jo 75-vuotias, kun hän saapuu rakkaaseen kesäpaikkaansa viimeistä kertaa vuonna 1945. Sota on periaatteessa jo takana, mutta kaikuu taustalla, kyläläisiä on kuollut eikä maa ole vielä toipunut. Ellen elää kuitenkin kesästä ja valosta, saa voimaa maalata ja olla huolehtimatta. Aurinko on hänen muusansa. Ympärillä kukoistava luonto, veneretket ja linnunlaulu luovat suloista tunnelmaa. Vanha nainen jaksaa ottaa tanssiaskelia ja iloita taiteesta, jota pensseli maalaa kankaalle.

Ei, en minä sinua hylkää, hän puhui maisemalle. Kuljet kanssani matkan, elähdytät aamuja, rauhoitat iltoja. Kun lähden, pakkaan sinut mukaan.

Maalaistyttö Taimi on ihaillut taiteilijaa salaa lapsesta saakka, eikä hänen äitinsä katso hyvällä sitä haihattelua ja haaveilua, jota Ellen ja taide Taimissa aiheuttavat. Ahdasmielinen äiti ja tuurijuoppo isä painavat nuoren tytön mieltä, mutta kesä Ellenin kanssa on ihmeellinen. Taimi soutaisi taiteilijan saareen maalaamaan vaikka tuhat kertaa, ettei yhteinen kesä vaan loppuisi. Ellen ei voi olla ihailematta Taimin nuoruudenhehkua ja niinpä tyttö päätyy hänen mallikseen.

Iltalaulajassa on kaunis ja herkkäkin tunnelma, joka ylistää lyhyttä kesää, aurinkoa ja taiteen voimaa. Tervon lyhyet lauseet tekevät kerronnasta napakkaa ja hieman se hyppeleekin levottomasti. Olisin kaivannut siihen ehkä lisää täytettä. Mutta levottomia taitavat olla romaanin naisetkin. Tervo on käyttänyt materiaalina muun muassa Thesleffin kirjeitä siskolleen Helsinkiin. Mielenkiintoista on seurata millä tavalla kaksi eri-ikäistä naista niin erilaisista taustoista tulevat toimeen, kommunikoivat ja elävät rinta rinnan. Valkonen talo, Casa Bianca, on se piste, jossa heidän elämänsä ja ajatusmaailmansakin risteävät. Molemmilla on sisko, joita he kaipaavat, toisella mahdollisuudet joihin hän ei usko, toisella Firenze ja kielet, joita toinen ei tavoita. Mielenkiintoisia ovat myös ajatukset naisen asemasta ja mahdollisuuksista vuosina, jolloin niin monia vielä määriteltiin miehen kautta.

Romaanista lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, Lukuneuvoja ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 28: 4 books linked by the 4 elements: Book #3 Water. Lisäksi osallistun tällä Tuijatan taiteilijaromaanihaasteeseen.