Tuomo Jäntti. 2015. Talven hallava hevonen. Gummerus. 272 sivua. Arvostelukappale.
Jäntin esikoisteos on omaperäinen sukutarina, jota on maustettu maagisella
realismilla ja ripauksella kauhua. Kuten kansiliepeessä lisäksi kerrotaan,
teoksen hahmot kamppailevat perimmäisten pelkojensa kanssa. Pelot
ja sukupolvelta toiselle periytyvä pahoinvointi juontavat juurensa
1950-luvulla sattuneeseen tragediaan. Menneisyyden tapahtumiin viitataan
jo kirjan ensimmäisessä osassa, joka sijoittuu vuoteen 2019. Siitä
eteenpäin tarina kulkeekin takaperin loppuen sinne, mistä kaikki alkoi.
Vai alkoiko kuitenkaan? Mitä jos kaiken takana onkin jotain vielä
vanhempaa, ikuisempaa tai suurempaa, joka vaikuttaa nykypäivään saakka?
Mistä tuo hallava hevonen oikein tuli ja mitä se tarkoittaa?
Repaleisessa
suvussa rakastetaan, erotaan, petetään, kärsitään ja ollaan hiljaa.
Moni kuolee ennenaikaisesti. Suvun jäsenissä on niin arkisia,
arvoituksellisia kuin pahojakin. Kaikkia yhdistävä tekijä on
pelko. Menettämisen ja jätetyksi tulemisen pelko. Pahan periytymisen
pelko. Sekä mahdollisesti jotain, mistä vain vihjataan. Sukupolvesta
toiseen ihmisillä on pelätessään ja vihatessaan yliluonnollisia
kokemuksia. Taustalla vilahtaa suuri valkea hevonen, parvi sorsia tippuu
päälle tai raivoisa koira lähtee rymisten kohti. Yhtäkkiä on kirpeä
pakkanen.
Jäntin kertomuksissa asiat jäävät
ilmaan. Hahmot pohtivat, onko kyseessä uni vai todellisuus. Kuinka kauan
tässä menikään? Jotain hahmottamatonta käväisee mielessä, mutta oliko
se tästä maailmasta? Ehkä mieli järkkyi. Myös lukijalle jää samanlainen
olo. Juuri kun on saavuttamaisillaan selityksen asioille, ne jäävätkin
auki, eivätkä välttämättä saa selitystä seuraavastakaan tarinasta. Se
piti jännitystä yllä ja lisäsi mystisyyttä. Kirjalta puuttuu myös selkeä
lopetus, joka sitoisi alun tapahtumat menneisyyteen. Itse ainakin
jouduin puntaroimaan pitkään, mikä tämän yliluonnollisen selittäisi.
Onnistuiko se kirouksen poistava, hyvää tekevä polku sittenkään?
"Se että me olimme siellä, että meidän elämämme olivat kulkeneet niin
että olimme sinä kauniina loppukesän aamuna siellä, tarkoitti että
jotain hirvittävää oli tapahtunut, että mikään ei koskaan voisi enää
olla hyvin. Yritin ottaa tukea jostain, mutta olin kaukana kaikesta."
Osa
lukijoista onkin ehkä juuri siistä syystä pitänyt enemmän kirjan
alusta, osa puolestaan lopusta. Minulle kirjan alku oli hieman kömpelö,
mutta tarina parani vanhetessaan. Kaukaisempien vuosikymmenten mystisyys
oli kiehtovampaa ja hahmoista oli kiva rakentaa mielessään kokonaisuus.
Hahmoja tosin oli melko paljon, joten kudelman kokoon saaminen ei ollut
ihan helppoa. Kansiliepeen lupaama maaginen realismi on olennainen
tunnelmanluoja. Sen sijaan psykologiseksi kauhuksi tätä en ihan
mieltäisi. Suvun jäsenet kokivat sitä vuorollaan kyllä, mutta lukija ei
niinkään.
Jäntin esikoisteos on piristävän erilainen.
Muutaman viimeaikoina lukemani napakan arkis-humoristisen kirjan jälkeen
oli mukava uppoutua yliluonnollisempaan tarinaan. Ja kansi on aivan
ihana! Moni muukin on tämän jo lukenut, esimerkiksi Krista, Kaisa Reetta T., Annika K., Jonna, ja Satu.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Mainion kuuloinen kirja! En ole tänä vuonna lukenut yhtäkään esikoisteosta, mutta tämä voisi olla juuri sopiva! Menneisyyden pohtiminen on aina kiehtovaa ja maaginen realismi ihan parasta!
VastaaPoistaSuosittelen, tunnelmat jäävät kyllä mieleen!
PoistaMaaginen realismi puhuttelee minua erityisesti näin syksyllä. Tämä kuulostaa lupaavalta, pitää kokeilla vaikka tulevalla syyslomalla. :)
VastaaPoistaEnsinnäkin kirjan nimi on ihana. Toiseksi: en täysin vakuuttunut kokonaisuudesta mutta siitä vakuutuin, että mielelläni luen Jäntin kirjoittamaa tulevaisuudessakin. Toivottavasti jotain ilmaantuu.
VastaaPoistaSama täällä! Kokonaisuudessa oli vähän haparointia mutta odotan innolla millaista Jäntti kirjoittaa tulevaisuudessa.
PoistaTämä on jo lainattuna kirjastosta. Vaikuttaa ihan kiinnostavalta.
VastaaPoista