Naistenviikko: Sara Al Husaini: Huono tyttö

Sara Al Husaini 2023. Like. 285 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Hyvää naistenviikkoa! Blogini juhlii naistenviikkoa kirjoilla, joiden kirjoittajalla, päähenkilöllä tai kääntäjällä on tällä viikolla nimipäivä. Viikon aloittaa tämän aamun nimipäiväsankari Sara. Myöhemmin vuoronsa saavat eräs päähenkilö Jenny sekä kääntäjät Hanna, Kristiina ja Leena. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Sara Al Husainin omakohtainen esikoiskirja sai paljon huomiota viime syksynä ja minäkin kävin kuuntelemassa kirjailijan haastattelua Helsingin kirjamessuilla. Kirja oli syksyllä yksi eniten ladatuista e- ja äänikirjoista. Kirjan teemassa on paljon samaa kuin Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen teoksessa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. On maahanmuuttajataustainen tyttö, joka elää kahden kulttuurin ja kielen ristipaineessa. On perhe, joka haluaa varjella omalla tavallaan tytön kunniaa, mutta paine tekee yhdessä elämisestä raskasta. 

Al Husainin romaanin päähenkilö Saara matkustaa hieman epäillen perheensä kanssa Irakiin, jossa hänet pakkonaitetaan serkulle. Miehen motiivina on päästä perheenyhdistämisen avulla myöhemmin Suomeen. Saaran mielipiteitä ei oteta huomioon ja hän joutuu alistumaan perheiden päätökseen. Hän joutuu alistumaan myös aviomiehensä raiskattavaksi.

Kirjailija kuljettaa tarinaa eri vuosissa. On teini-ikäinen Saara, joka alkaa pohtia Irakin ja Suomen välisiä eroja, mutta joka edelleen rakastaa perhettään ja haluaa muistaa millainen Irak parhaimmillaan on: lämmin ilmasto, herkulliset ruoat, suuri suku ja ystävälliset ihmiset. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin on nuori aikuinen, joka haluaisi itse päättää, käyttääkö huivia ja kuunteleeko vanhempiensa tai isosiskonsa ohjeita. Suomessa Saara on edelleen maahanmuuttaja, vaikka hän hallitsee kielen täydellisesti ja on valmistumassa ammattiin. Vanhemmat eivät lakkaa kaipaamasta Irakiin, jossa käydessään Saara kokee aina vaan enemmän olevansa kauempana islamin ihanteista.

Al Husainin teos imaisee mukaansa hyvin nopeasti ja sitä on vaikea laskea käsistään. Se ei ole kaunokirjallisesti niitä kielellisesti viilatuimpia romaaneja, mutta hyvä puoli tekstin tyylissä on se, että suorasanaisuus tekee lukemisesta nopeaa ja vaivatonta. Rohkea ja rehellinen tyyli sopii erittäin hyvin teokseen, jonka ei ole tarkoitus kaunistella mitään, vaan päinvastoin tuoda asia lukijan tietoisuuteen mahdollisimman selkeästi. Nuorten väliset keskustelut tuovat tekstiin kivasti puhekielisyyttä ja monikielisiä aineksia.

Samoin kuin Ujunin ja Hirvosen teoksessa, tässäkin on tärkeintä, että lukija pääsee lähelle sitä ristiaallokkoa, jossa maahanmuuttajanuori elää. Muslimiperheet joutuvat kielen ja kulttuurin lisäksi tasapainottelemaan myös erilaisessa uskonnollisessa (tai uskonnottomassa) ilmastossa, minkä seurauksena kotimaan ihanteet voimistuvat ja ylikorostuvat. Vahvasti kantaaottava teos pohtii, mitkä ovat naisen oikeudet ja miksi niitä ei oteta huomioon. Saaran sukulaiset eivät Irakissa näe niitä samalla tavalla kuin Suomessa kasvanut Saara, joka tietää, mitä haluaa, mutta ei kovin helposti uskalla toimia, sillä uhkana on oman perheen hylkääminen ja yhteisön paheksunta. Kunniakysymykset kun johtavat usein väkivaltaan.

Upeasta esikoisromaanista myös blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet sekä Kirjojen kuisketta. 

Frida Skybäck: Lukupiiri maailman laidalla

Frida Skybäck 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Bokklubben vid världens ände. Suomentanut Annamari Typpö. WSOY 2022. Pokkarissa 387 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kesäinen tarina olikin enemmän mysteeritarina kuin sellainen kirjojen ympärille sijoittuva ihmissuhdetarina, jota odotin, eikä siinä mitään. Viihdyin oikein hyvin tämän seurassa. Vinkin tästä poimin Kirjasähkökäyrä-blogista. Sijoitan tämän Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 18: Kirjan kannessa tai nimessä on koru.

Joku lähettää amerikkalaiselle Patricialle tämän 32 vuotta aikaisemmin kadonneen pikkusiskon korun Ruotsista. Siskosten sukujuuret äidin puolelta ovat Etelä-Ruotsissa ja Madeleine-sisko lähti sinne 20-vuotiaana vapaakirkon töihin. Hän kuitenkin katosi parin kuukauden kuluttua eikä häntä löydetty koskaan. Patricia ei ole antanut itsensä luopua toivosta, että Madeleinen kohtalosta löytyisi tiedonjyvä, ja niinpä hän lähtee käymään pienessä Ljusskärin kylässä meren rannalla.

Patricia majoittuu Ljusskärin ainoaan hotelliin, Monas Bed & Breakfast & Booksiin, ja tutustuu siellä ihastuttavaan rouvakolmikkoon, jotka päättävät aloittaa hotellissa lukupiirin. Hotellissa auttaa kesän ajan Erika, joka on pienen Lina-tyttärensä kanssa tullut auttamaan hotellin omistajaa, äitiään Monaa, joka Erikan mielestä paiskii ihan liikaa töitä eikä ymmärrä, miten paljon remonttia vanha talo kaipaisi. Mona ystävineen osallistuu kyläjuhliin, joka teettää paljon lisätöitä, mutta tuo onneksi vanhalle hotellille uusia asiakkaita ja mainetta.

Samaan aikaan Patricia kyselee kyläläisiltä, mitä he muistavat hänen siskostaan ja tämän katoamisesta. Käy ilmi, että alkuun turvalliselta vaikuttava vapaakirkon seurakunta jäsenineen on ollutkin turvattomampi ja piilottelee salaisuuksia pastorin tekemisistä. Madeleine oli saanut seurakunnasta hyvän ystävän ja tutustunut pastorin poikaan Jonakseen, mutta joutui tekemään vaikean päätöksen vain pari kuukautta saapumisensa jälkeen. Nyt 32 vuotta myöhemmin Jonas on tullut takaisin kylään asuttuaan vuosia ulkomailla. Hän tapaa pitkästä aikaa Erikan, joka muistelee heidän lyhyttä seurusteluaan teinivuosina.

Patricia ei meinaa saada millään lisää tietoa siskonsa katoamisesta, mutta lähtöpäivänä paljastuukin jotain ihan yllättävän läheltä. Mitä seurakunnassa tapahtui 1980-luvun lopulla, kuka siitä uskaltaa vihdoin kertoa, ja kuka on ollut salailun takana kaikki nämä vuodet? Loppuratkaisun päivänä merenrantakylään iskee myrsky ja pieni Lina on vaarassa, mutta loppu on tietysti onnellinen ja Patricia saa rauhan sielulleen.

Otan osan sanoistani takaisin, sillä ihmissuhderomaanihan tämä ehdottomasti on, mutta kirjojen osuus jäi hyvin ohueksi. Kylätapahtumaan suunnitellessa niistä keskustellaan hieman, mutta varsinaista lukupiiritoimintaa tässä ei ole nimeksikään. Ihan dekkarikaan tämä ei ole, sillä poliisitutkintaa ei ole lainkaan, vaan mysteeriä selvitellään ihan kyläläisten voimin. Tarina on vetävä ja Ljusskärin hahmot hyvin rakennettuja, suloisesta ympäristöstä puhumattakaan. Hyvänmielen kirjallisuutta, joka pikkuisen nostaa kyyneltä silmäkulmaan lopuksi. 

Jokiranta, Juntti, Ruohonen ja Räinä: Metsä meidän jälkeemme

Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä 2019. Like. 271 s. Lainasin kirjastosta.

Valitsin vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan mukaan haasteisiini, sillä se sopii Helmetissä kohtaan 15: Kirjalla on vähintään 3 tekijää. Se sopii myös Pohjoiseen lukuhaasteen kohtaan 4. Pohjois-Suomessa asuvan tietokirjailijan kirja. Kirjoittajista ainakin Jenni Räinä asuu Oulussa. 

Opin todella paljon tästä teoksesta! En juurikaan tiedä metsätaloudesta ja metsänhoidosta mitään enkä ole koskaan omistanut metsää. Tunnistan kuitenkin itsestäni ja aikaisemmista sukupolvista tietyn ajattelutavan, joka selittyy pitkälti sillä voimakkaalla metsäpolitiikalla, jota 1900-luvulla ajettiin. Metsät nähtiin ennen kaikkea tulonlähteenä, minkä seurauksena niitä hakattiin valtavia määriä. Hakkaustavoissa olisi kuitenkin vaihtoehtoja ja osa niistä antaa puuston kasvaa rauhassa vanhaksi, mutta avohakkuiden vuosikymmenien myötä Suomen metsät ovat nuorentuneet, tasapäistyneet ja köyhtyneet.

Teos valaisee monesta eri näkökulmasta, millä tavalla ihmisen harjoittama metsätalous jättää jälkensä metsiin. Miten se vaikuttaa kasvistoon, eläinkuntaan, ilmastoon ja järviin. Kirjasta googlailemalla törmäsin myös näkemyksiin, joiden mukaan kirja ajaa omaa näkemystään, eivätkä kaikki professoritkaan jaa kirjan kirjoittajien näkemystä. Niin tai näin, kiistakysymyksiä on ollut aina paljon, eikä niitä ole vieläkään ratkaistu. Tässä teoksessa on monipuolinen katsaus aiheeseen joka tapauksessa.

Kirjassa on mukavasti tapausesimerkkejä eri puolilta Suomea, eniten ehkä Lapista. Metsissä kuljetaan yrittäjien, metsästäjien, tutkijoiden, metsänomistajien, luonnonsuojelijoiden ja metsäammattilaisten kanssa. Mielenkiintoisimpia ovat ne, jotka ovat nuorena omaksuneet isiensä arvomaailman ja näkevätkin asiat nyt ihan eri tavoin. Tai ne sitkeät ihmispetäjät, jotka ovat soittaneet suutaan metsien puolesta jo 1970-luvulta saakka periksi antamatta. 

Alkuun kirjassa esitellään oikein vanhaa sammaleista metsää ja kaikkea mitä olemme jo menettäneet, Suomen vanhimpia puita ja 1800-luvun romanttisia eräkirjoja, muinaisia polkuja ja kirkkaita metsäjärviä. Sen jälkeen käydään käsiksi soiden ojitukseen, punkkien ja hirvikärpästen leviämisen syihin, helmipöllön vähenemiseen ja riekonmetsästyksen haasteisiin. Lopuksi teos pohtii, millä eri tavoin metsistä voisi saada elannon kaatamatta puita niin paljon. Onhan siellä valtavasti marjoja, sieniä ja esimerkiksi japanilaisten himoitsemaa kääpää.

Kunnioitus metsää kohtaan kasvoi entisestään tämän luettuani. Välillä olo oli aika surullinen ja suorastaan masentunut, sillä niin paljon olemme jo menettäneet. Saatan itse vielä kuulla hömötiaisen laulavan lähimetsässämme, mutta hyvin harvinaiseksi sekin pieni lintu on käynyt. Pihallamme käy suloisia valkohäntäkauriita, mutta niiden leviäminen onkin eräänlainen haitta ja seurausta rajusta metsäpolitiikasta. Naapurustossani on suojeltuja, monimuotoisia ja suorastaan mystisiä metsäkaistaleita järven rannassa, kun taas kauempana kaupungista metsää kaadetaan surutta pois kirjojani ja sanomalehtiäni varten. Miten voimme koskaan löytää tasapainon kulutuksemme ja luonnon monimuotoisuuden kesken?

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan 1981. Englanninkielinen alkuteos The Comfort of Strangers. Suomentanut Marja Alopaeus. Otava 2010. 138 s.

Kiitos työkaverilleni Taunolle kirjan lainasta! Olen lukenut nyt Ian McEwanin seitsemästätoista romaanista kymmenen. Kuudelle vuosikymmenelle ulottuvan kirjailijauran varrelle mahtuu hyvin monenlaisia romaaneja, joista Sovitus on varmaankin kuuluisin. Viimeisin romaani Opetukset tuntui varmanpäälle kirjoitetulta ja taakse päin katsovalta, kun taas uran alkupäästä tämä Vieraan turva onkin jotain ihan muuta.

Mary ja hänen miehensä Colin viettävät lomaa Venetsiassa. He tutustuvat velvollisuudentuntoisesti kirkkoihin, museoihin ja palatseihin ja etsivät kaupungin kujilta mieluisia ravintoloita. Seitsemän vuoden seurustelun aikana intohimo on muuttunut turvalliseksi toveruudeksi, mutta kun he tapaavat pimeällä kujalla Robertin, kaikki muuttuu.

Ensin Robert kertoo makaaberin yksityiskohdan lapsuudestaan ja suhteestaan siskoihinsa sekä vaimonsa Carolinen tapaamisesta. Mary ja Colin kutsutaan Robertin palatsiin kylään, jossa yksityiskohdat ihastuttavat ja viini virtaa. Pariskunta löytää itsensä nukkumasta kadulta ja viettää aamun etsien epätoivoisesti jotain juotavaa. Robert vie heidät nukkumaan takaisin palatsiinsa ja kun he lähtevät, kivuliaasti liikkuva Caroline yrittää viestittää heille jotain.

Ahdistava mielikuva Robertista ja Carolinesta saa Maryn ja Colinin välisen intohimon syttymään. He viettävät seuraavat päivät hotellissaan sängyssä, nauttivat toistensa läheisyydestä ja käyvät kaupungilla vain syömässä. Tuntuu, etteivät he saa toisistaan tarpeekseen. Eräänä päivänä he lähtevät uimarannalle ja sieltä palattuaan päättävät poiketa katsomassa mitä Robertille ja Carolinelle kuuluu. Ajatus jostakin vaarallisesta tai väärästä ei ole jättänyt heitä rauhaan.

Viimeistään tässä kohtaa romaani muuttuu trilleriksi, vaikka omituisia väreitä ja epämukavuutta on ollut aistittavissa alusta saakka. Luimme lukupiirissä muutama kuukausi sitten niin ikään Italiaan sijoittuvan Aila Meriluodon Sisar vesi, veli tuli -romaanin, jossa oli hetkittäin jotain samaa. Väkivallan uhkaa, varjoisia kujia ja mahdollisesti pimeässä väijyviä miehiä, kohtauksia joihin ajaudutaan väistämättä. Muuten kaksi ihan erilaista teosta, mutta Italia ja tämä hetkittäinen tunnelma niitä yhdisti. 

Täytyy sanoa, että hieman omituinen oli tämä romaani. McEwanilla on muitakin romaaneja, joissa vainosta tai päähänpinttymästä tulee uhkaava tunnelma, kuten Ikuinen rakkaus tai Polte, tai romaaneja, joissa jännitys koostuu muista elementeistä, kuten Makeannälkä, mutta niitä olen pitänyt lähes mestarillisina teoksina, kun taas Vieraan turvaa ihmettelen. Lisäksi pienen romaanin kieli tuntui vanhahtavalta, ehkä jopa liian tarkkaan punotulta. Pitäisi ehkä lukea lisää kirjailijan varhaistuotantoa.

Adania Shibli: Sivuseikka

Adania Shibli 2017. Arabiankielinen alkuteos تفصيل ثانوي , Tafṣīl Ṯānawī. Otava 2024. Suomentanut Sampsa Peltonen.

Kirjailija olisi ollut suomentaja Sampsa Peltosen haastateltavana Helsinki Litissä toukokuussa, mutta en valitettavasti päässyt sinne. Teoksesta on tullut ajankohtainen sen jälkeen kun Israelin ja Palestiinan välinen sota syttyi - tosin asetelma taitaa valitettavasti olla ikuisen ajankohtainen. Sodan syttymisen vuoksi peruttiin myös tilaisuus Frankfurtin kirjamessuilla, jossa palestiinalainen Adania Shibli olisi palkittu. Silloin viimeistään teoksesta tuli politiikan pelinappula. 

Pieni romaani koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa sijoittuu vuoden 1949 elokuulle eteläisen Israelin autiomaahan lähelle Egyptin rajaa pian sen jälkeen kun Israelin valtio on perustettu ja Israel on vallannut tilaa Palestiinalta. Aavikolla on varuskunta ja sen johdossa mies, jota hämähäkki puree yöllä. Purema tulehtuu, mies on kipeä ja tärisee, häntä huimaa ja kuumekin nousee, mutta hän yrittää pitää varuskunnan johdossaan. Hänen sotilaansa ottavat vangiksi beduiinitytön, jonka he myöhemmin raiskaavat ja tappavat.

Nykyajassa on nainen, joka tajuaa, että beduiinityttö on kuollut päivälleen 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä. Hän alkaa etsiä tietoa tytöstä ja tämän kohtalosta valtiossa, jonka kartat ovat tyystin erilaiset kuin ennen ja jossa tiesulut tekevät matkustamisesta haastavaa. Häntä stressaavat ja hermostuttavat tarkastuspisteet ja dokumentit, joita pisteillä täytyy näyttää. On alueita jonne on rajattu pääsy ja alueita, jonne ei suositella matkustettavan. Vanhojen Palestiinan karttojen ja nykyisten Israelin karttojen välinen huimaava ero alleviivaa kadotettuja ja hävitettyjä kyliä ja asuinalueita.

Etenkin ensimmäinen osa on hyvin vähäeleinen ja etäännyttävän tunteeton. Välillä teksti on piinallisen tarkkaa ja kerronta hidasta, kun mies järjestelee tavaroitaan huolellisesti tai kertoja kuvailee ympäristön yksityiskohtia. Toisessa osassa naisen hermostuneisuus ja jännitys luo omanlaisensa tunnelman. Kahden aikatason tarinoissa on myös mielenkiintoisia yhtymäkohtia. Mies vapisee infektion vuoksi, nainen stressistä ja pelosta. Mies on piinallisen järjestelmällinen, kun taas nainen korostaa omaa huolimattomuuttaan. Molemmissa tarinoissa taustalla räksyttää koira. 

Teos tuo Israelin ja Palestiinan välisen lähihistorian askeleen lähemmäksi kuin lehtiuutiset. Se on aiheuttanut Saksassa skandaalin, sillä se kuvaa israelilaissotilaat raakalaisiksi ja koska palkinnonjakotilaisuuden peruminen nähtiin Israelin puolustamisena. Romaani on rohkea ja juuri sellainen, jota tarvitaan palestiinalaisten äänten kuulemiseksi. Lisää blogeissa Jorman lukunurkka ja Kirsin Book Club. 

Kerstin Ekman: Suden jälki

Kerstin Ekman 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Löpa varg. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2022.

Hurjan hyvin ajan hengessä on tämä romaani, ja miten hienoa, että asennemuutos lähtee 70 vuotta täyttävästä metsästäjästä. Ulf päättää lähteä piipahtamaan metsästysmajalleen eli vanhalle asuntovaunulleen syntymäpäivänsä aamuna. Siellä on oma rauha hengittää ja katsella metsää. On keskitalvi ja hän näkee lumessa suuren suden jäljet. Odottaminen palkitaan, sillä pian hän näkee komean suden. Kokemus on jotain mistä hän ei pysty kertomaan edes vaimolleen.

Suden kohtaaminen vaikuttaa pitkän linjan metsästäjän asenteeseen ja metsäsuhteeseen. Metsästysseuran puheenjohtajan on myönnettävä itselleen, ettei nauti enää tappamisesta. Hän alkaa kyseenalaistamaan sen, mitä hän on harrastanut 12-vuotiaasta lähtien. Ulf kaivaa esiin muistivihkonsa, joihin hän on tallentanut jokaisen kaatonsa ja metsästyskokemuksensa lapsesta saakka. Hän huomaa, että muistoja on huomattavasti enemmän kuin muistiinpanoja.

Ulfin sydän on sairas ja voimat ovat ehtymässä. Metsästysseuran puheenjohtajuus siirtyy nuoremmalla ja valitettavasti fanaattisemmalle metsästäjälle. Ulfin uudelle asenteelle nauretaan ja hän päättää ottaa etäisyyttä porukkaan. Pitkään metsänhoidon parissa työskennellyt eläkeläinen alkaa kyseenalaistaa metsästyksen lisäksi myös metsänhoidon taloudellisen näkökulman. Hän ymmärtää nyt metsän jatkuvan köyhtymisen ja luontokadon, kun lintujen laulu vähenee. 

Ulf on ajatuksissaan paljon menneisyydessä ja on itsekin siksi hämillään asennemuutoksestaan. Romaani on aika selkeä kannanotto ja sen keskiössä Ulf on ikään kuin ruumiillistuma siitä siirtymästä, jota tarvitsemme luonnon hyväksikäytöstä sen suojelemiseksi. On kirjailijalta hieno ratkaisu, että omatunto on kirjoitettu 70-vuotiaan sydämeen ja sieluun, eikä nuoremman sukupolven edustajan puheisiin tai politiikkaan. Ekman näyttää samalla, miten vaikeaa vanhoja tapoja on kyseenalaistaa etenkin alueella, jossa metsä ja metsästäminen ovat elanto. 

Romaanissa on myös sympaattista arkea kahden 70-vuotiaan suhteessa ja avioliitossa, vanhenemisen ja sairastumisten äärellä. Avioparin välinen sanailu ja kiinnostus kieleen ja kirjallisuuteen tuovat terävän lisän romaaniin. Kovin monta hahmoa pienessä teoksessa ei edes ole, mutta niistä läheisimpiä Ulfille ovat koirat. Hänen kanssaan yhtä matkaa vanhenee ensimmäinen kanssakulkija, mutta uudestakin ehditään riemuita. 

Luonnon läheisyyttä ja rikosmysteeriä on myös Ekmanin palkitussa teoksessa Tapahtui veden äärellä vuodelta 1993. Suden jäljessä rikos on ensin sivuosassa eikä Ulf ole ensin varma onko se edes tutkimisen arvoinen. Lopulta sen laajuus paljastaa surullisen esimerkin vanhoillisista asenteista ja nuoruuden hölmöilyistä. Arvostetusta romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata ja Lumiomena. 

Patricia G. Bertényi: Kaikki ovat sokeita

Patricia G. Bertényi 2024. Tammi. 431 s. Luin BookBeatista.

En olekaan aikaisemmin kuullut tällaisesta kirjailijasta! Unkarilaissyntyinen turkulainen Bertényi on kirjoittanut jo yhden jännärisarjan. Kaikki ovat sokeita sijoittuu sairaalamaailmaan, ja aloittaa uuden sarjan. Bertényi tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itsekin (monien muiden alojen lisäksi) sairaanhoitaja. Tätä sarjaa luen varmasti jatkossa lisääkin.

Kuusikymppinen unkarilaistaustainen Janka työskentelee Aboan yliopistosairaalan teho-osastolla laitosapulaisena. Hän on asunut Suomessa jo kolmekymmentä vuotta, mutta kokee itsensä edelleen maahanmuuttajaksi, ja sellaisena yhteiskunta häntä kohteleekin, sillä Jankalla olisi osaamista paljon muuhunkin. Laitosapulaisena hän on kuitenkin niin huomaamaton, että siivotessaan teho-osastoa hän pääsee kuulemaan ja näkemään paljon sellaista, joka ei hänelle kuuluisi.

Jankan lääketieteellisestä taustasta, uskomattoman hyvästä muistista ja kaiken näkevistä silmistä on hyötyä, kun teho-osaston hoitaja Dani alkaa pohtia, mikä on vialla kahden turkulaisjulkkiksen äkkikuolemissa. Janka haistaa jotain mikä herättää hänen epäilyksensä. Samoihin aikoihin kuuluisa oopperatähti kuolee yliajon seurauksena, eikä Janka pidä sitäkään onnettomuutena. Dani kärsii siskonsa menetyksestä eikä ole ihan oma itsensä, mutta on hyvä työssään ja liittoutuu Jankan kanssa tapausten selvittämiseksi. Totinen ja yksinäinen Dani saa äitimäisestä Jankasta ystävän, jota ei tiennyt kaipaavansakaan. 

Parivaljakko löytää kontaktiensa ja sairaalan arkiston avulla lisää epäselviä tapauksia vuosien ajalta. He alkavat epäillä työtovereitaan viimeistään siinä vaiheessa, kun yksi näistäkin kuolee. Sairaalatyön ulkopuolella Janka siivoaa rikkaan poptähden Aydanin asuntoa. Janka esittelee tälle Danin ottamia upeita valokuvia ja Aydan palkkaa Danin ottamaan itsestään kuvia. Nuorten naisten välille kehkeytyy vähitellen orastavaa ihastumista, mutta kaikki jää auki sarjan seuraavaa osaa varten. Uskon että samat hahmot ovat mukana siinäkin.

Alkuun minusta tuntui, että teoksessa on ihan liikaa lääketieteellisiä yksityiskohtia ja että teho-osaston työtä kuvaillaan liiankin tarkkaan, mutta sitten se alkoi onneksi kiehtoa ja pidin sitä virkistävänä vaihteluna. Taisin jopa oppia pari uutta termiä. Dani on tarinassa se tyypillinen hahmo, jolla on ahdistuksensa ja mörkönsä. Janka taitaa kuitenkin tehdä hänen itsetunnolleen hyvää, ja toivottavasti myös Aydan, mutta nähtäväksi jää, miten nämä kaksi rikkinäistä nuorta aikuista vaikuttavat toisiinsa. 

Janka sen sijaan on ihanan raikas hahmo. Hänessä on paljon viisautta ja älykkyyttä, joita hän väläyttelee tarvittaessa. Töissä hänen on pysyteltävä näkymättömänä, sillä hän pelkää menneisyytensä vuoksi edelleen virkavaltaa ja liikaa näkyvyyttä. Janka on myös isoäitimäisen lempeä ja taikoo ihmeellisiä ruokia Danille lohduksi. Hänen miehensä Ákos toimii vartijana eikä hänestä paljon vielä kerrottu, mutta uskon että hänen hahmonsa kasvaa sarjan edetessä. Maahanmuuttajuus on tuotu esille ajankohtaisella tavalla, kun keskustellaan osaavien maahanmuuttajien potentiaalin hyödyntämättömyydestä. Myös Jankan kielelliset pohdinnat ovat kiva lisä. Kirjailija tietää varmasti, mistä puhuu. Pidin myös siitä, että Turku oli saanut vaihtoehtoisen nykyisyyden!

Aloitusdekkarista myös blogissa Lukutuulia.