Pekka Hiltunen: Varo minua

Pekka Hiltunen. WSOY. 447 sivua. Oma ostos.

(Muuten, tässä vuoden viimeinen Hyllynlämmittäjäni. Ihan kaikkia kahtatoista en saanut aikaiseksi lukea, mutta yhdeksänkin on ihan kelpo saldo. Linkin takana lisää kommentteja haasteesta.)

Minulle valkeni vasta lukiessani tätä teosta, että se onkin jonkin sarjan kolmas osa. Tunsin itseni hieman pöljäksi, sillä vaikka tekstissä ei varsinaisesti viitattu aikaisempiin tapahtumiin, oli ihan selvää, että edes yhden aiemman teoksen lukemisesta olisi ollut apua. Etenkin alku sai minut hieman hämmennyksiin. Oltiin keskellä jotain, mihin en ihan päässyt sisään. Suosittelen siis, että jos aiot lukea Lontooseen sijoittuvaa Studio-sarjaa (Vilpittömästi sinun, Sysipimeä, Varo minua), aloita alusta. Studio-sarjasta lisää blogeissa Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä ja Kirsin kirjanurkka.

Muuten täytyy sanoa, että Hiltunen kirjoittaa hyvää dekkaria/jännäriä. Studio viittaa ryhmään, jonka toiminnan tarkoituksena on puuttua rikolliseen toimintaan. He eivät ole poliiseja, he pysyvät piilossa, eikä heidän toimintaansa ole kovin helppoa tutkia. Eräs etsivä Gerrish on kuitenkin saanut jonkinlaista haisua, joten suomalaisen Lia Pajalan on otettava hetken pesäero organisaatioon. Päivätyökseen sanomalehden grafiikkaa työstävä Lia joutuu myrskynsilmään myös töissä. Hänen arvomaailmansa ei hyväksy ihan kaikkea myynnin edistämiseksi.

Studion johtajalla Marilla - suomalaissyntyinen hänkin - on menneisyydessä kipukohtia, jotka tekevät hänestä etäisen, mutta työssään kunnianhimoisen ja taitavan. Lontoon laitoja terrorisoi KFM (Killing for money) -niminen jengi, joka laajenee muiden kustannuksella. Jengin tapa kostaa mokaajille on legendaarinen ja pelätty. Poliisit ovat täysin avuttomia heidän edessään, mutta onko Studiolla mahdollisuuksia vaikuttaa katujen tasapainoon?

Romaanissa oli minun makuuni hieman liikaa aineksia, mikä varmaankin selittyy sillä että kyseessä on sarjan kolmas osa. Kertymää on. On Studio ja sen työstämä jengivakoilu, katujen huumebisnekset, kaunat rikostutkijaa kohtaan (en ihan ymmärtänyt miksi) ja lööppien metsästys. Tavallaan keskiöön nousee kuitenkin Lian menneisyyden aave, joka saapuu Lontooseen ja piinaa naista järkyttävällä tavalla. Samaan aikaan perehdytään harhautusmielessä Gerrishin harrastukseen, Wrenin suunnittelmiin kirkkoihin. Välillä viitataan Marin persoonaan ja naisten väliseen vuorovaikutukseen. Eikä siinä, rakastan Lontoota (ihan tuli ikävä!) ja sen kirkkoja, mutta olin välillä pudota kärryiltä.

Tyypilliseksi jännäriksi teoksen tekevät monetkin seikat, mutta mielenkiintoista on se, ettei hyvän ja pahan taistelu ole tässä ihan mustavalkoista. Ja kuten aikaisemmissakin lukemissani Hiltusen teoksissa, naiset pääsevät esiin ja päähenkilöiksi. Vahva suositus Hiltusen teoksille Onni ja ISO! Hieman harmittelen nyt sitä, etten aloittanut Studio-sarjaa oikeasta kirjasta. En kuitenkaan usko, että palaan takaisin päin.

Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimies 2014. Gummerus. 191 sivua.

Lupasin alkuvuodesta lukea hyllyihini jumittuneita teoksia ja listasin niitä Hyllynlämmittäjä-haastetta varten kaksitoista. Yksi kirjoista oli elokuvaohjaajana ja käsikirjoittajana paremmin tunnetun Elias Koskimiehen omakohtainen romaani Ihmepoika. Kirja on jostain syystä aina livennyt otteestani, mutta nyt ei ollut mitään tekosyytä jättää kirjaa enää lämmittämään hyllypaikkaansa. Ja hyvä niin, sillä nautin kovasti yläasteikäisen, identiteettiään etsivän nobodyn seurasta 1980-luvun lopun Pohjois-Pohjanmaalla.

Romaanin kylää ei ole nimetty eikä ole tarvekaan, mutta mielessäni sijoitin sen kuntaan, josta tiedän kirjailijan olevan kotoisin. Asuin itse naapurikunnassa ja tunnistan romaanin teinimaailmasta aineksia, joiden kanssa minäkin painin juuri samoina vuosina. Ihmepojan kaveripiiri koostuu herkullisen karikatyyrisistä ja silti hyvin realistisista hahmoista. Pillurallia ajetaan jopa traktorilla, hajukuuset tuoksuvat, karvanopat heiluvat ja 14-vuotiailla on hirveä halu kokeilla toisiaan ja muitakin nautintoja. Vuonna 1988 ei ole kännyköitä, joten nuoret kirjoittelevat toisilleen ahkerasti ja kerääntyvät autiotaloille. Haparoivat parisuhteet ovat ihan sekaisin, joko himosta tai kostonhimosta, näyttämisenhalusta tai säälistä.

Ihmepoika ei tunnu enää oikein kuuluvansa joukkoon. Hän ei halua ajautua siihen tulevaisuuteen, jossa tytöt saavat lapsia liian nuorina joko koviksille tai pesäpalloilijoille. Hän haluaa pois kylästä, haaveilee löytävänsä uuden perheen kiertävästä sirkuksesta ja jättävänsä Suomen New Yorkin ja Madonnan tähden. Ihmepojalla on vilkas mielikuvitusmaailma ja vähitellen onneksi myös rohkeutta. Pojan maailman kokee romahduksen isän sairastuttua. Murrosikää värittää hämmennys ja ehkä surukin, mutta ennen kaikkea raivo ja viha, jota hän ei osaa näyttää. Mistään ei tietenkään puhuta mitään, eikä hän osaa avautua kavereillekaan silloin harvoin kun näitä näkee.

Koskimiehen romaani osaa olla reteä ja huvittava, mutta myös koskettava ja realistinen samaan aikaan. Koskimies muistaa juuri oikeat sanonnat ja ilmaisut, jotka sopivat kylän nuorison tai vaikkapa hänen mummunsa suuhun kuin nenä päähän! Aivo sulaa! Ihmepoika saa nauramaan, hän on ironinen, totinen ja dramaattinen. Teos yhdistää toimivalla tavalla taakse jäävää lapsuutta, luopumista, sekopäisyyttä, teinien vahvoja tunteita ja muista erottuvan nuoren unelmia, yksinäisyyttäkin.

Minut on jätetty yksin. Mutta pian kaikki huomaavat minut! Ja se mitä minulla on suunnitelmissa, olisi vielä hirmuisempaa kuin Romanian kansannousu. Minun suunnitelmani tulisi loksauttamaan tanhuajien ja pesäpallosankareiden leuat niin etteivät ne koskaan palautuisi paikoilleen. Tämä olisi minun kostoni jokaiselle. Ja varsinkin isälle.

Postaukset näissäkin blogeissa: Reader, why did I marry him?, Ullan luetut, Rakkaudesta kirjoihin ja Mari A.

Mitä luin Yhdysvallat-lukuhaasteeseen?

Lukupino-blogi haastoi vuodenvaihteessa lukemaan yhdysvaltalaista tai Yhdysvaltoihin sijoittuvaa kirjallisuutta vuonna 2018, sillä maa on teemana lokakuun kirjamessuilla Helsingissä. Minun lukulistallani oli alkuvuodesta kymmenkunta amerikkalaisteosta, joten ilmoittauduin mukaan. Pääasia on tietysti lukeminen, mutta haasteen kotisivuilta löytyy 15 kohdan lisähaaste ahkerimmille, jota olen yrittänyt lukiessani täyttää. Ihan en siinä onnistunut, mutta esittelen kirjani joka tapauksessa tuon Lukupinon laatiman listan mukaan. Osa teoksista jäi kriteerien ulkopuolellekin - kovin suunnitelmallinen kun en näiden haasteiden kanssa ole - mutta kaiken kaikkiaan olen oikein tyytyväinen 16 teoksen saldooni. Otan aina tällaiset haasteen säännöt hyvin rennosti, eivätkä kaikki alla luettelemani kirjat sijoitu ihan kokonaan Yhdysvaltoihin. Kiitos Lukupinolle innostavasta haasteesta!

Kuva: Joey Csunyo (Unsplash)

1. Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja
Gillian Flynn: Teräviä esineitä
Jännäri, jossa painitaan perhesuhteiden ja makaaberien tapahtumien kanssa. Kirja ei saanut minulta kovin paljon kehuja, mutta poisti pienoisen lukujumin, joten plussaa siitä.

2. Musiikki osana kirjaa
-

3. Beat-sukupolven kirja
-

4. Alkuperäiskansat osana kirjaa
Virpi Pöyhönen: Doe
Ahdistusta ja näköalattomuutta pölyisessä pikkukaupungissa. Mielenkiintoinen, utuinen, painostavakin tunnelma ja lukukokemus.

5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena
Mohsin Hamid: Exit West
Sodan jaloista salaperäisten ovien kautta länteen. Hieman maagista realismia keskelle polttavia aiheita ja vaikeita päätöksiä.

6. New Yorkiin sijoittuva kirja
R. J. Palacio: Ihme
Suhtauduin alkuun nihkeästä lastenkirjaan, mutta jossain vaiheessa täytyi todeta, että se olikin hirmuisen hyvä ja aikuisenkin ajatuksia ravisteleva. Opettavainen.

7. Pulitzer-palkittu
-

8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Nuortenkirjallisuutta joka kasvattaa aikuistakin. Ravisuttava, todellinen, ikuisen ajankohtainen teos, joka kaikkien pitäisi lukea.

9. Sukupolvikuvaus
Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Berlinin novellit ovat parhaimmillaan taitavia, kiehtovia ja Berlinin kieli on ihanan konstailematonta.

10. Kirja poliitikosta
-

11. Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Äidin ja tyttären suhteesta, köyhän lapsuuden jättämistä arvista, kohtaamisista ja elämästä, New Yorkistakin.

12. Orjuuteen liittyvä aihe
Cecilia Samartin: Kirottu kauneus
Ihmiskauppa, lapsiin ja naisiin kohdistuva hyväksikäyttö, ja mielivaltaiset syyt niiden taustalla ovat tämän jännittävän romaanin teemoja.

13. Kirja jossa ollaan matkalla Amerikkaan
NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Mieleenpainuvat teos, niin ikään matka kurjista oloista länteen. Kerronta ja dialogit ovat loistavaa kamaa!

14. Ei-amerikkalaisen kirjailjan teos
Ian McEwan: Polte
Tästäkin kirjasta vain osa sijoittuu Yhdysvaltoihin. Nobel-voittajan mielenmaisema ja hedonismi ovat pääosassa tarinassa, joka sekä herättää myötähäpeää että yllättää älykkyydellään, kuten kaikki McEwanin teokset.

15. Klassikko

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Suhteeni klassikoihin ei ole mutkaton, mutta tämä onnistui viemään sydämeni! Hurmaava!

Muita Yhdysvallat-haasteeseen lukemiani teoksia kriteerien ulkopuolelta:

Tess Gerritsen: Tappava salaisuus

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Will Eisner: Talo Bronxissa
Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita 
Anne Tyler: Äkäpussi

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

Gin Phillips 2017. Englanninkielinen alkuteos Fierce Kingdom. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. S&S. 303 sivua.

Trilleri, josta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa. Joten jos yhtään epäilyttää, älä lue postaustani tätä pidemmälle. Yritän kirjoittaa kertomatta liikaa.

Joan ja hänen nelivuotias poikansa Lincoln viettävät usein aikaa eläintarhassa (siksi kuvan nalle!). Siellä on eläimiä, jotka jaksavat aina kiehtoa, siellä on paikkoja, joissa on kiva levätä ja leikkiä omia mielikuvitusleikkejä, olla hieman maailmalta piilossa. Eläintarha on paikka, josta molemmat nauttivat. Tämän retken jälkeen molempien mieli saattaa kuitenkin muuttua, sillä juuri ennen kuin tarha suljetaan, Joan näkee jotain, mikä saa hänet juoksemaan takaisin alueen varjoihin, oikeasti piiloon.

Seuraavan neljän tunnin ajan Joan tekee kaikkensa, jotta he kaksi pysyisivät näkymättömissä. Lähes koko sen ajan hän tuntee poikansa painon kylkeään vasten, sillä hän ei pysty päästämään irti. Lincoln on puhelias ja leikkisä lapsi, mutta äänet ovat nyt pahinta mitä voi olla. Askeleet eivät saa rahista liikaa, eikä kännykän valo saa paljastaa heidän paikkaansa pimenevässä illassa. Piileskely muuttuu tuntien edetessä paoksi, eikä lopulta voi tietää, tulevatko luodit hyvien vai pahojen aseista.

Intensiivinen jännäri ammentaa kauhunsekaisesta pelosta ja paosta, mutta myös äidin ja lapsen välisestä fyysisestä ja henkisestä yhteydestä, joka on niin kaunis ja särötön, että sen vuoksi on valmis tekemään kaikkensa. Phillips kuvaa hyvin lapsen mielikuvitusmaailmaa, sen säännöttömyyttä ja voimaa. Miten hyvin Joan onkaan läsnä lapsensa maailmassa ja miten hän pystyy ennakoimaan Lincolnin ajatuksenjuoksun ja tarpeet. Kansiliepeen mukaan perhe ja läheisyys ovat teemoina Phillipsin aikaisemmissakin teoksissa. Tämä on hänen ensimmäinen trillerinsä.

Niin kuin me olisimme kauniita on vetävä ja koukuttava juuri sellaisella tavalla kuin osaa odottaakin. Sen kerronnassa on kuitenkin jotain - ehkä pientä kömpelyyttä? - jonka vuoksi en nosta sitä ihan samantasoiseksi trilleriksi kuin vaikkapa Clare Mackintoshin viimeaikaiset menestysteokset (esimerkiksi tämä). Vahvuutena pidän kuitenkin sitä, miten Phillips pystyy rakentamaan kokonaisen romaanin muutaman tunnin mittaisesta piinasta. Joanin ajatukset harhautuvat välillä luonnollisesti arkeen, hänen omaan lapsuuteensa ja Lincolnin lyhyeen elämään, ja lyhyitä lukuja saavat myös pari muuta pakenijaa. Paikoitellen avataan myös niitä syitä ja hahmoja, joiden vuoksi he piileksivät. Terrorin syyt jäävät loppujen lopuksi aika vähälle analysoinnille, eikä se ehkä olekaan tämän teoksen pointti. Kenestä vaan voi tulla mitä vaan. Äidin ja lapsen välinen läheisyys ja suhde on tarinan merkityksellisin tekijä. Me todellakin olemme kauniita, vaikkeivat kaikki siihen uskokaan.

Lisää näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Oksan hyllyltä ja Kirjarouvan elämää. Tässä viimeinen teos, jolla osallistun Yhdysvallat-lukuhaasteeseen.

Arvostus - valmentava kirja esimiehille

Minna Kurttila, Taina Laane, Kirsi Saukkola ja Tiina Tranberg. 2010. PRO Tammi. 143 sivua.

Luin tämän kirjan osana opintojani ja kirjabloggaajana lupauduin tietysti myös kirjoittamaan siitä! Myönnän heti alkuun, että asenteeni alan kirjallisuutta kohtaan oli alkuun ristiriitainen: tietysti tiesin, että niistä voi parhaimmillaan löytää työkaluja omaan työhön, mutta toisaalta odotin tylsiä lukuhetkiä. Niitä ei kuitenkaan tullut!

Teos koostuu seitsemästä avaimesta eli luvusta. Kukin luku käsittelee esimiehelle, tiimityöskentelylle ja samalla myös työntekijälle merkityksellisiä teemoja yhteisen toiminnan parantamiseksi. Ajatuksena pitkin kirjaa on itsetuntemuksen ja oman tiimin tuntemisen voima. Vahvuuksien löytämisen kautta kehittyvät vuorovaikutus, arvostus ja luottamus. Näiden myötä tiimitoiminta nousee huippuunsa, jokainen saa olla tähti ja rakkaus työtä kohtaan pääsee esille.

Kirjan anti ei ole pelkkää vahvuuksien hehkutusta, vaan se opastaa myös vaikeiden tilanteiden, konfliktien ja haastavien persoonien kohtaamiseen. Se ei onneksi käsittele oppikirjamaisesti sinänsä tärkeitä, mutta aika usein toistuvia teemoja, kuten organisaation visioita, strategioita eikä missioita, vaan keskittyy arjen kannalta keskeisten pelisääntöjen, tunnetaitojen ja vuorovaikutusen merkityksiin. Eli asioihin, joista on hyötyä muuallakin kuin töissä - minä ainakin sovelsin lukemaani heti myös kotioloihin!

Tekstien lisäksi kirjassa on runsaasti erilaisia harjoituksia ja työkaluja. Ja näitä onkin itse asiassa niin paljon, että nyt jälkeenpäin huomaan niiden jäävän tekstiä paremmin mieleeni. Niistä moni onkin niin hyödyllistä kamaa, etten voi olla ottamatta muistiinpanovälineitä esiin. Tehtävien avulla esimies voi vaikkapa kerryttää omaa karismaansa, koota täydellistä kehityskeskustelun runkoa tai teettää alaisillaan työpaikan Walk of Fame -posterin. Luvut sisältävät myös kokoavia listoja esimerkiksi luottamuksen tai arvostuksen osatekijöistä.

Johtajuus näkyy teoksessa hyvin nykyaikaisella tavalla, esimies on osa tiimiä, eikä millään tavalla valmis itsekään. Kirja muistuttaa hyvinkin pehmeiden arvojen voimasta, kuten rakkaus, arvostus ja hiljainen tieto. Se kannustaa harjoittamaan mindfullnessia säännöllisesti, pitämään itsestään huolta ja rentoutumaan luonnossa. Tällaista luettavaa soisin kenelle tahansa tiimissä työskentelevälle!

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki 2018. Otava. 447 sivua plus kuvat. Oma ostos. 

Kankimäen esikoisteos, Asioita jotka saavat sydämeen lyömään nopeammin, ihastutti muutamia vuosia sitten. Kirjailija oli tehnyt teosta varten paljon tutkimustyötä ja lopputulos oli ihana sekoitus romaania, historiaa, tietokirjallisuutta ja matkakertomuksia. Saman tyyppinen kokonaisuus on tämäkin tuore Naiset joita ajattelen öisin. Siinä missä esikoisteos sukelsi Kiotoon ja tuhannen vuoden takaiseen hoviin ja naiseen nimeltään Sei Shōnagon, tämä toinen kirja on pyrkimys perehtyä useampaan uskomattomaan, aikansa rajoja rikkoneeseen naiseen. Kankimäen "yönaisia" ovat mm. maailmanmatkaajat Karen Blixen, Isabella Bird ja Ida Pheiffer, sekä renesanssi- ja barokkitaiteen uranuurtajanaiset Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi.

Upea teos! Kirjan tarinat ovat kiehtovia monella tavalla. Ensimmäisen puoliskon tutkimusmatkaajien kautta lukijalle avautuu 1800-luvun Eurooppa ja sen ulkopuolinen maailma. Naisten kautta hahmottuu 1800-luvun ajatusmaailma, luokkayhteiskunta ja sen asenteet, eurooppalaiset arvot, naisen asema ja arki. Karen Blixenin kohtaamassa Afrikassa kaikki on äärimmäistä: fantastinen luonto, kertakaikkinen köyhyys, valkoisten hulluus. Vaikka Blixen on itse osa riistoa ja valkoista valtaa, täytyy samaan aikaan ihailla sitä sinniä ja intohimoa, jolla hän pärjää vaikeissa olosuhteissa. Blixenin tarina on tutumpi kuin Kankimäen muiden maailmaa kiertäneiden itsenäisten, omapäisten ja rohkeiden naisten: Isabella, Ida ja Mary - te teitte keski-ikäisten, elämäänsä kyllästyneiden naisten irtiottoja sataviisikymmentä vuotta ennen kuin niistä tuli muotia.

Ihan käsittämätöntä on mm. se, miten nämä naiset pääsivät toteuttamaan itseään ja unelmiaan, rämpivät pitkin sademetsiä, vuorenrinteitä ja aavikoita, mutta pitivät mielessään luokkansa odottaman säädyllisyyden vaatimuksen ja sen kuvan, joka naisesta tuli olla:

Mieti nyt itsekin: ratsastat ympäri Kalliovuoria silmäpuolen lainsuojattoman seurassa, raahaudut lavantaudissa Siinain autiomaan halki beduiinien kanssa, myöhemmin tarvot 42 päivää jäätävässä lumituiskussa Persian vuoristossa, olet uskomattoman rohkea, sitkeä ja kaiken lisäksi reilusti yli neljänkymmenen, loppuvaiheessa jopa yli kuudenkymmenen - miksi sinua kiinnostaa kissan hännän vertaa, mitä muut sinusta ajattelevat? Pitäkööt säädyllisyytensä! Pukeudu housuihin jos huvittaa!

Teoksen ote on luonnollisesti vahvan feministinen ja Kankimäki haluaa nostaa tietoisuuteemme sen, miten naisia mitätöitiin vielä senkin jälkeen, kun heistä oli tullut maailmankuuluja tai alansa ensimmäisä. Historia on ollut pitkään miesten historiaa:

---mutta edes saksalaiset tai itävaltalaiset ystäväni eivät ole koskaan kuulleetkaan hänestä - tästä rajoja rikkoneesta, kansainvälisiä bestselereistä kirjoittaneesta, kuninkaallisia mitalein palkitusta keski-ikäisestä naisihmisestä, jonka mukaan on nimetty yksi merikotilo ja muuan madagaskarilainen sammkko.

Maailmaa kiertäneiden naisten jälkeen teos siirtyy renesanssitaiteen pariin. Kankimäki löytää kuin löytääkin muutaman sinnikkään naismaalarin, jotka ovat valloittaneet neroudellaan, teknisellä taituruudellaan ja kaupankäyntikyvyillään aikana, jolloin naisten rooli oli olla joko synnyttäjä, nunna tai prostituoitu. Nämä esikuvalliset naiset takoivat mainetta ja vähän rahaakin, mutta lapsia syntyi heillekin. Hekin olivat osaamisestaan huolimatta riippuvaisia miehistä, isistään, aviomiehistään ja mesenaateistaan. Ehkä töihin saattoi kuitenkin upottaa vihjeitä naisen elämän karseuksista, kuten miesten ainaisesta kähminnästä tai ulkonäköpaineista. Ja ehkäpä hän halusi samalla antaa katsojille opetuksen siitä, mitä naiset voivat ja eivät voineet tehdä. Tässä saatana. Katsokaa mihin nainen pystyy. 

Kaiken muun vahvan ja voimaannuttavan (kyllä, käytän tätä vihaamaani sanaa!) lisäksi lukija saa nautiskella (vielä) koskemattoman luonnon kauniista kuvauksesta:

Alexandra rakasti näitä Tiibetin karuja aroja ja rinteitä, vuorten huimaavia huippuja, ikuista lunta, avaraa taivasta, horisontin sokaisevaa valoa, autioita ja vihreydestä paljaita tasankoja, mielikuvituksellisen muotoisten kivien kaaosta ja hiljaisuutta jossa vain tuuli lauloi.

Naiset joita ajattelen öisin ihastuttaa monipuolisuudellaan ja sellainen on myös kirjan rakenne, jossa Kankimäki hyödyntää kirjelappusia, listoja ja kuvia. Kunkin yönaisen oman luvun jälkeen on luettelo asioista, joita näiltä naisilta voi oppia (teki mieli tehdä muistiinpanoja ja ottaa alleviivaustussi esiin!). Teksti on kertovaa, keskustelevaa, humoristista, reflektoivaa, unelmoivaa... kirjaa on riemullista lukea. Se on täynnä naisenergiaa, kauneutta, intohimoa ja sellaisia historian yksityiskohtia, jotka tekevät kirjasta elävän ja kiehtovan. Lukeminen tekee olosta ihmeen seesteisen ja onnellisen. Kirjailija keskustelee yönaistensa kanssa, lähettää heille viestejä ja kirjeitä menneisyyteen. Teos on yönaisten lisäksi myös matka kirjailijaan itseensä ja hänen kirjailijan-identiteettiinsä, ja kaikkeen siihen, mitä unelmiensa perässä kulkeva keski-ikäinen nainen vain voi kohdata.

Lisää näissä blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön! ja Kirsin kirjanurkka. Kiitos lukupiiri- ja blogiystävälle Sarille, joka valitsi kirjan seuraavaan lukupiiriimme - tästä riittää keskusteltavaa! 

Riika Ruottinen: Unestani heräsin

Riika Ruottinen 2018. Unestani heräsin. Runoja aitojen väleistä.

Nämä tuttujen ihmisten hengentuotteet jaksavat aina vain jännittää. Mitä jos en ymmärrä niitä? Mitä jos en osaa lukea niitä oikealla tavalla (jos sellaista edes on), mitä jos tulkitsen lukemaani liikaa tuntemani kautta? Mitä jos en osaa kirjoittaa teoksista tarpeeksi fiksusti? Oululaisen Riika Ruottisen teoksesta postaamiseen liittyy vielä sekin hermostuttava seikka, etten ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut runoista. En ole kovin monta runoteosta elämäni aikana edes lukenut!

Unestani heräsin on kaihoisa, paikkaansa hakevan kirjoittajan tuotos. Ajatuksista ja kokonaisuuksista voi lukea läpi useita vuosia. Nämä runot ovat kypsyneet hitaasti, ja vaikka useissa kohdin kyse onkin hetkistä ja välähdyksistä, ne peilaavat elämää pidemmältä matkalta. Runoista huokuu vahvoja tunteita, mutta kokonaisuus on ilmava ja kevyt, paikoitellen tulisempi, mutta pääosin herkkä.

Tässä parhaita paloja:

Lasinsiruina tuikkivat hangen reunat

kun kuutamo niihin heijastaa

ja ulkona tuoksuu jo maa.

(runosta Näitä valoja minä rakastan)

En kysynyt lupaa heidän jumaliltaan

enkä koskaan kadottanut

hyvää tahtoani.

Kenen vuoksi olisin pahoillani? 

(runosta Hengitys)

Teemat kumpuavat hyvin henkilökohtaisista kokemuksista, näin ainakin minä luin niitä. Runojen ääni kokee itsensä usein ulkopuoliseksi, eikä löydä aikuisten maailmasta paikkaansa tai sellaista olemusta, jota aikuistelta odotetaan. Rinnalla kulkee lapsi ja ihmetys tämän maailmasta. Somemaailman sokerikuorrutetut elämät saavat ansaitsemansa, ironisen osansa. Luonto yksityiskohtineen on vahvasti läsnä lähes jokaisella sivulla ja sen ihmeet ovatkin usein niitä kauneimpia hetkiä.

Vapauden, juurettomuuden tai levottomuuden tunne leimaa monia runonpätkiä. Runojen minän on vaikea löytää oikeaa osoitetta tai sopivaa tilaa, tarve kulkea on suuri. Tässä oli ehkä se pinta, johon minun oli lukijana helpointa tarttua. Sää- ja luontohavaintojen lisäksi. Tyyli vaihtelee, mutta ääni on yhtenäinen. Entisenä oululaisena tunnistin runoista vanhan, rakkaan kotikaupunkini, mutta voi olla että vain oletin!

Riika Ruottisen runoteos on kaunis niin sisältä kuin ulkoakin. Hänen mietteistään voi lukea samannimisestä blogista Unestani heräsin. Hannan kirjokansi on niinikään postannut tuoreesta teoksesta. Onnea Riikalle!