Hassan Blasim: Allah99

Hassan Blasim 2018. Suomentanut Sampsa Peltonen. WSOY 2019. 327 sivua. Lainasin kirjastosta.

Pakenin maasta, koska olin lopen uupunut alituisiin pettymyksiin, sortoon, köyhyyteen, sotiin ja siihen ettei yksilönvapauksille ollut alkuunkaan tilaa. Pakenin Bagdadin pätsistä Helsingin hankiin. Pakenin jotta aistini ja ruumiini pääsisivät vapaaksi vankeudesta ja ankeudesta. --- Minä kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Fantasiamaailmaan sukeltamalla lääkitsin vanhoja haavojani ja avasin monia uusia. 

Allah99 on Hassan Blasimin ensimmäinen romaani, eikä tietenkään ihan perusromaani. Voisin käyttää siitä samoja adjektiiveja, joita käytin neljä vuotta sitten hänen novellikokoelmastaan Irakin Purkkajeesus: taitava, älykäs ja rohkea. Novellien Irak on synkkä, kaoottinen ja absurdi; tarinat välillä järkyttävät. Kirjoittajan kielessä välkkyy surrealismi, lyyrisyys ja musta huumori.

Romaanissa on useita kertojanääniä. Keskiössä on Hassan "Minervanpöllö" Buma, Irakista Suomeen paennut eläinlääkäri-kirjoittaja. Hän saa apurahan kerääkseen haastatteluja uutta teostaan varten. Apurahat valuvat välillä yöllisiin rientoihin, kapakoissa virtaa olut ja tiukka viina, illanvietot päättyvät usein seksiin, mutta projekti etenee. Samalla Hassan käy kirjeenvaihtoa jonkun iäkkään kääntäjän kanssa, jonka sähköpostiviesteissä pohditaan kirjoittamisen haasteita ja siteerataan romanialaista ajattelijaa Emil Ciorania. Kirjeenvaihtoystävän henkilöllisyys paljastuu ihan romaanin lopussa.

Varmaan mikä tahansa maailmankolkka, joka vuosien ajan alktistuu järkyttäville väkivalta-aalloille, sairastuu ja hajoaa. Itseluottamuksen lisäksi sieltä katoaa myös sielu ja vastustuskyky.

Äänen saavat teoksessa myös ne joita Hassan haastattelee. Haastateltavat kertovat tarinoita, jotka paljastavat ruman arjen ja totuuden Irakista nyt ja menneinä vuosikymmeninä. Väliin mahtuu myös "Minervanpöllön" omia kokemuksia nuoruudesta, paosta ja elämästä Suomessa. Samoin kuin Irakin Purkkajeesus, tämänkin teoksen avulla välittyy raadollisia yksityiskohtia poliittisesti epävakaalta alueelta, jota ovat hallinneet niin sivistys ja kirjallisuus kuin diktaattorit, länsimaat ja uskonsodatkin. Tarinat ovat mielenkiintoisia, hauskojakin, mutta yhtä lailla toivottomuus ja murheet ovat niissä läsnä. Välillä tuntuu, että romaanin kertojatkin ovat iloisesti sekaisin, eikä ole väliä missä järjestyksessä asiat esitetään.

Näkisin, että Allah99 kumartaa vahvasti kirjallisen sivistyksen suuntaan. Etenkin kirjeenvaihdot, mutta monet tarinatkin osoittavat, miten valtavan paljon Hassan lukee ja muistaa lukemaansa, mikä rooli runoudella ja kirjallisuudella on ollut Irakissa ennen tuhoa ja kurimusta. Kirjallisten viittausten rinnalle kertomukset tykittävät hupaisaa, mutta hieman turtunuttakin dekadenttia elämää, humalaa ja seksiä.

Kirjallisuudessa ja kaikessa, mikä ei ole elämälle vierasta, tarvitaan vastakohtia, emmekä me pysty ymmärtämään emmekä nauttimaan kauneudesta, jollemme näe, mikä on rumaa.

Maahanmuutto ja pakolaisuus on tietysti vahva teema läpi kirjan. Siinä missä Hassan ruotii kotimaataan, osansa saavat myös länsimaat ja Suomikin. Kriittinen ote - oli kohteena mikä tahansa asia - on rehellistä ja silmiä avaavaa, ja sitä maustaa ilkikurisuus ja lakoninen huumori. Teksti on muutenkin melkoista pyörrettä. Kertomuksen keskiössä voi olla ihan yhtä hyvin vasemmistolainen isä tai siirtomaapolitiikka, kuin suomalainen tussu tai vaikkapa perinneruoan resepti. Kirjailija kehottaakin kokeilmaan erilaisia lukutapoja, romaanissa kun ei juoni ole se tärkein elementti.

Erityiskiitos pitää muistaa antaa suomentaja Sampsa Peltoselle, joka on kääntänyt teoksen suoraan arabiasta. Arabian kirjakieli on kaukana puhekielestä eikä sellaisenaan kai kenenkään äidinkieli. Kielen kääntäminen siten, että tekstissä heijastuu kirjailijan persoonallinen puhetapa, on ollut melkoinen tehtävä, mutta lopputulos on hyvin luonteva ja aidon oloinen.  

Allah99:stä myös blogeissa Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him? ja Annelin lukuvinkit. Kirjankansibingossa sijoitan tämän ruutuun "lempiväri" (violetti). Helmetin haasteessa tämä sopinee kohtaan 38: Jossain päin maailmaa kielletty kirja (oletan näin; korjatkaa jos olen väärässä).

Naistenviikko: Puolen vuoden kirjakatsaus -haaste

Kirjablogeissa on kulkenut viime aikoina haaste, jossa tehdään katsaus vuoden ensimmäiseen puoliskoon. Bongasin haasteen Kirjasähkökäyrän Mailta, mutta haasteeseen ovat osallistuneet myös mm. Unelmien aika, Yöpöydän kirjat ja Aukeamia. Naistenviikon kunniaksi muokkaan vastauksiani siten, että vastaan vain naisten kirjoittamilla tai naisista kertovilla teoksilla - jos se vain on mahdollista!

1. Mikä on paras kirja, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Goodreadsissa olen antanut viisi tähteä seuraaville teoksille: Katja Kärki: Jumala huone, Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne, Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää, Michael Cunningham: Tunnit, Elin Willows: Sisämaa, Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä, Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt sekä Kim Thúy: Ru.

Näistä parhaiksi nostan kaksi: Michael Cunninghamin klassikon Tunnit sekä Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt. Erpenbeckin teoksessa teemat ja niiden älykäs käsittely tekivät suuren vaikutuksen. 

2. Mikä on paras jatko-osa, jonka olet tähän mennessä lukenut?

En ole näköjään lukenut kuin kaksi jatko-osaa tänä vuonna. Niistä paremmaksi nostan Fred Vargasin Kalmankuoriaiset, joka on Adamsbergin sarjan yhdeksäs suomennettu osa. Laadukasta dekkaria vuodesta toiseen! "Adamsbergin aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa ja törmäävät, kun jo kolmas vanhus kuolee erakkohämähäkin puremaan. Tapauksissa on juuri sellaista mahdottomuutta, joka ei jätä komisariota rauhaan." Samaa olisin voinut kirjoittaa muistakin sarjan teoksista.

3. Tänä vuonna julkaistu kirja, jonka haluaisit lukea?

Ainakin kotimaisista uutuuksista minua kiinnostavat eniten tällä hetkellä Emma Puikkosen Lupaus ja Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu.

4. Mitä tänä vuonna julkaistavaa kirjaa odotat?

En ole kovinkaan hyvin perehtynyt vielä kesällä tai syksyllä julkaistaviin teoksiin. Ystäväni bloggasi juuri ruotsalaisen Nina Lykken teoksesta Ei, ei ja vielä kerran ei. Postauksen perusteella kiinnostuin kovasti! Samoin Gummeruksen kustantamana ilmestyy Kim Thúyn seuraava romaani Vi, joka pitää lukea joskus. Clare Mackintosh kirjoittaa niin vetäviä jännäreitä, että luen Lopun jälkeen varmasti jonain päivänä. Otavan uutuuksista kiehtovat Nura Farahin Aurinkotyttö ja Cristina Sandun Vesileikit.

5. Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?

Naisten kirjoittamista teoksista petyin Melba Escobarin Kauneussalonkiin. Romaanissa on tärkeitä teemoja ja nostoja, kuten naisen asema Kolumbiassa, rodullistaminen ja korruptio, mutta kerronnassa oli jotain kömpelöä, mikä sekoitti ajatuksenjuoksuni. Ehkä vika oli lukijassa. Luen niin harvoin eteläamerikkalaista kirjallisuutta, että odotin tältä paljon. En voi sanoa pitäneeni kirjasta kovinkaan paljon.

6. Mikä kirja on ollut suurin yllättäjä?

Ehdoton yllättäjä oli alkuvuonna Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Kuvittelin lukevani lomamatkalla kevyttä hömppää, mutta romaani olikin paljon muuta. Kirjoitin postaukseeni, että "Tietynlainen kliseisyys, kuten ysvävyyden syveneminen, ihmisten silmien avautuminen tai vaikkapa hieman epäuskottavan nopeasti vaikuttava terapia voisivat jossain muussa kirjassa aiheuttaa pettymystä, mutta tähän tarinaan ne sopivat kuin nenä päähän." Lukeminen aiheutti tunneryöpyn, jotan en olisi odottanut!


7. Kuka on uusi lempikirjailijasi?

Aion ehdottomasti lukea lisää jo mainitsemieni Kim Thúyn ja Jenny Erpenbeckin teoksia, mutta myös Louise Pennyn suloisen turvallisia dekkareita. Niitä onneksi riittää, sillä Three Pines -sarjaan kuuluu peräti 15 teosta, ja suomentaminenkin on jo vauhdissa.

8. Mihin fiktiivisiin henkilöihin olet ihastunut?

Edellä mainitun Three Pines -kylän henkilöt olivat ihania. Rakastan edelleen myös Elly Griffithsin hahmoja Ruth Galloway ja Harry Nelson. Gail Honeymanin Eleanor on jäänyt mieleen hyvin poikkeuksellisena romaanihahmona!

9. Mikä on uusi lempihahmosi?

Vastaus löytyy edellisistä vastauksista. Haluan uudelleen Kanadaan Louise Pennyn luomaan Three Pinesiin, jossa rikoksia ratkoo lempeän viisas komisario Armand Gamache. Uskon että jatko-osissa tapaan saman miehen ja osan hurmaavista kyläläisistäkin. "Three Pines -sarjan avaajasta tulee äkkiseltään mieleen vanha kunnon Agatha Christie, mutta myös ranskalainen Fred Vargas ja hänen yksilölliset hahmonsa ja lumoava tunnelma." Näin tuumasin kesäkuussa.

10. Mikä kirja sai sinut itkemään?

Jälkeenpäin on kamalan vaikea muistaa, mikä kirja teki oikeasti nenäliinat tarpeelliseksi, mutta postausten avullahan se selvisi. Olen tirautellut ainakin näitä kirjoja lukiessani: Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää,  Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä, ja ystäväni Katja Kärjen esikoisteos Jumala huone. Veikkaan että itku on ollut lähellä myös Ian McEwanin Sovituksen ja Jennifer Clementsin Rakkaudesta aseisiin -romaanin kanssa.

11. Mikä on tämän vuoden paras kirjasta tehty elokuva?

Tähän en pysty vastaamaan, sillä katson niin vähän tuoreita elokuvia. Haluaisin kuitenkin nähdän Ian McEwanin Sovituksen, ja Michael Cunninghamin romaaniin perustuvan Tunnit voisin hyvin katsoa uudelleen.

12. Mikä on tämän vuoden lempipostauksesi?

Kaikkein kutkuttavinta on päästä kirjoittamaan tuttujen ihmisten tuoreista aikaansaannoksista. Kirjoittaminen pelottaa ja jännittää, mutta toisaalta olo on hurjan etuoikeutettu ja sydän lämmin ylpeydestä kyseistä lahjakkuutta kohtaan. Tänä vuonna sellainen postaus oli Katja Kärjen esikoisteoksesta Jumalan huone .

13. Mikä on kaunein lukemasi kirja tänä vuonna?

Alkuperäinen kysymys oli "Mikä on kaunein ostamasi kirja?", mutta koska en ole juurikaan ostanut kirjoja tänä vuonna, kävin läpi kaikkien lukemieni kirjojen kannet. Toki kirjan kauneuteen liittyy myös sen sisältö. Kuvassa viisi kauneinta (valitettavasti tarkkuus kärsi...).

14. Mitkä kirjat aiot lukea vuoden loppuun mennessä? 

Lista muuttuu koko ajan... Tällä hetkellä lukusuunnitelmissa on Hyllynlämmittäjistä mm. Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa ja Antti Heikkisen Mummo. Scifi-lukuhaasteeseen ajattelin lukea Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli sekä jonkin Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjasta, ehkä myös Maarit Verrosta. Helmet-haastetta jatkan Kazuo Ishiguron romaanilla Ole luonani aina, ja Hassan Blasimin Allah99:n aloitan tänään. Toivottavasti ehdin lukea myös kohdissa 3 ja 4 mainittuja teoksia!

Naistenviikko: Kim Thúy: Ru

Kim Thúy 2009. Ranskankielinen alkuteos Ru. Suomentanut Marja Luoma. Gummerus 2019. 144 sivua. Lainasin kirjastosta.

Naistenviikko jatkuu upealla, kokoaan suuremmalla romaanilla, jonka kirjoittaja on Vietnamin venepakolainen Kanadasta. Omaelämäkerrallinen romaani kertoo hänen elämänsä vaiheista, yltäkylläisestä Saigonin yläluokasta, kammottavasta matkasta pakoon, kielitaidottomana pakolaisena ystävällisessä mutta niin erilaisessa maassa, uuden opettelemisesta ja noususta kohti unelmia. Kirjasta on tullut maailmalla menestys, mitä en ihmettele lainkaan. Sen lukeminen ei kestä kauan, mutta tarinat jäävät mieleen ja nostavat arjen yläpuolelle. Niissä huokuu tasapaino ja rauha kaikesta kirjailijan kokemasta huolimatta.

Kim Thúy kirjoittaa välähdyksenomaisia muistoja yksittäisistä tapahtumista ja kokemuksista, jotka muodostavat kiehtovan virran. Sana ru tarkoittaakin ranskan kielessä pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista. Vietnamin kielessä se tarkoittaa kehtolaulua, joka sekin kertoo kaunista kieltä kirjailijan tunteista perinteitään ja menneisyyttään kohtaan.

Ru avaa Vietnamin järkyttävää historiaa, kansan jakautumista kahtia, syviä tuloeroja ja amerikkalaisten jälkeensä jättämiä tapoja, mutta myös yhden suvun jäsenten välisiä siteitä, perinteitä ja tarinoita. Kim Thúyn elämässä on ollut paljon rikkautta, mutta myös muutoksia, menetyksiä ja hämmentäviä hetkiä pakolaisena kylmässä maassa. Naistenviikkoon romaani sopii erityisen hyvin, sillä Kim Thúyn muistoissa etenkin suvun, mutta myös Vietnamin naiset ylipäätään saavat näkyvän roolin. He kantoivat unelmavartaloissaan ja nuoruusvuosissaan Vietnamin historian näkymätöntä painoa yhtä lailla kuin ne toiset, kumarat naisetkin. 

Kim Thúyn tekstissä on valtavasti aistivoimaa, josta myös kiitos luontevalle suomennokselle. Thúy ei pelkää kuvailla esimerkiksi ulosteiden löyhkää pakolaivan ruumassa, sillä samalla kirjan aukeamalla tuoksuvat kuitenkin mangot ja lootuksen terälehdet kukkivat. Sattumalta toisiinsa törmäävät vietnamilaiset tunnistavat toisensa vanhasta rokotusarvesta, autotallissa surisee ompelukoiden vangitseva ääni ja tädillä numero seitsemän on vaaleanpunainen arpi alavatsassa. Yksityiskohdat jäävät mieleen ja toistuvat punaisena lankana pitkin matkan, kuten se vaaleanpunainen rannerengas, jonka sisälle piilotettiin perheen timantit.

Kirjasta lisää näissä blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Mari A:n kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 25: Kirja kirjailijalta jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut. Kirjankansibingossa se sopii ruutuun "Unenomainen". Teos sopii myös hyvin Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen. Maailmanvalloitukseen saan tästä uuden maan, Vietnamin.

Naistenviikko: Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Tiina Rajamäki 2018. Vieras maisema. Teos. 139 sivua. Lainasin kirjastosta.

Valitsin Rajamäen esikoisnovellikokoelman lähes sokkona, kun hoksasin, että siinäpä toinen oiva teos naistenviikolle. Tiina viettää nimipäiväänsä ensi keskiviikkona!

Teos sisältää kymmenen novellia. Niiden aiheet ja useimmat miljöötkin ovat jotenkin hyvin tuttuja, jostain ihan läheltä, lähes tunnistettavia, vaikkeivat sitä olekaan. Muutamassa novellissa käsitellään parisuhteeseen liittyvää teemaa tai yksityiskohtaa, tai vain sivutaan sellaista. On pelkoa naapurin ja oman puolison välisestä suhteesta, tunkeutuminen vieraalle alueelle. Ensimmäisessä novellissa on hätkähdyttävä tilanne, muutos jonka ei kai olisi tarvinnut tapahtua sittenkään. Asetelmasta tulee mieleeni Elin Willowsin romaanin Sisämaa alku.

Yksi teemoista on muistot lapsuudesta tai nuoruuden epävarmoista vuosista ja ihmissuhteista. Sofian ääriviivoista jää mieleen jotain mitä nuorena usein tapahtuu, mutta joka menettää merkityksensä aikuisempana. Heinäkuun viimeisessä päivässä lasten elämässä on liikaa huolta, liian vähän lämpöä, toisessa novellissa muistellaan lapsuuden aikaista naapuria. Eristäytyminen tai yksinäisyys välittyy novelleissa, jossa on  miehen ja kissan kohtaamine, tai Pionien ajassa, jossa kertoja takertuu suruunsa ja muistoihinsa, eikä kykene kontaktiin muiden kanssa. Muistot ovat kauniita.

Niminovelli Vieras maisema jäi tarinoista ehkä parhaiten mieleen, siinä on etäällä toisistaan olevien sisarusten hienovaraista kohtaamista. Pidin myös Kassandrasta, jossa tutut elementit ovat jotenkin hukassa, jotain on särkynyt tai muuttunut, eivätkä ajatukset ole ihan kasassa.

Rajamäen kokoelma on ihailtavan tasalaatuinen ja tunnelmaltaan ehjä. Novelleissa on hieman haikea kaiku. Useimmat tarinat jättvät isojakin aukkoja, paljon sanomatta, ja kehykset täytyy rakentaa itse. Silti tekstiin on helppo päästä sisään, sillä tarinat ovat kuin kenen tahansa meistä. Olisin lukenut mielelläni enemmänkin! Arvio löytyy myös Tuijata-blogista. Sijoitan tämän Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 24: Sokkona kirjahyllystä (kirjastosta!) valittu kirja. Kirjankansibingossa ruksaan tällä kohdan "ei kuvaa".

Naistenviikko: Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Hyvää tänään alkanutta naistenviikkoa! Sain kirjaston jonosta sopivasti lainaksi Jenny Erpenbeckin tänä vuonna suomennetun teoksen. Sopivaksi siksi, että kirjailija on yksi naistenviikon nimipäiväsankareista. Kokeillaan, josko ehtisin lukea viikkoa varten muitakin nimipäiväänsä juhlivia!

Jenny Erpenbeck 2015. Saksankielinen alkuteos Gehen, ging, gegangen. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2019. 415 sivua.

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa? 

Vuorossa on nyt kirja, joka teki todella suuren vaikutuksen. Romaani on ilmestynyt Saksassa jo neljä vuotta sitten, sen suuren turvapaikanhakijoiden aallon vuonna, mutta sen teemat tuskin vanhenevat koskaan. Ihmiset - pakolaiset ja siirtolaiset - ovat aina olleet liikkeessä. Sitä vaan eivät kaikki hyväksy, ja aina on ajankohtia, tilanteita ja paikkoja, joissa ihmisvirta alkaa tuntua hallitsemattomalta ja tulokkaat ei-toivotuilta.

Kuinka paljon yhdessä ainoassa maailmankaikkeudessa ylipäätään on rajoja? Tai jos kysymyksen esittää toisin: mikä oli ainoa oikea ja ratkaiseva raja?

Berliiniläinen professori Richard on juuri jäänyt eläkkeelle, ja yhtäkkiä hänen kokemansa aika on jotain ihan muuta kuin ennen. Samaan aikaan Oranienplatzilla majailee teltoissa afrikkalaisia pakolaisia, joille aika on myös jotain ihan muuta kuin silloin, kun he vielä kävivät töissä ja elättivät perhettään. Teltoista pakolaiset siirretään Richardin kodin lähelle entiseen vanhainkotiin, jonne Richard yhtäkkiä astuu sisään ja alkaa haastatella afrikkalaisia. Hän kuulee tarinoita lähimenneisyydestä, Ghanasta, Libyasta, merimatkasta, ikävästä, menetyksistä ja odotuksesta. Tutustuttaan miehiin vähitellen eläkeläinen on enemmän ja enemmän mukana näiden ajan täyttämässä arjessa.

Erpenbeck kuvaa hyvin sitä absurdia tilannetta, johon turvapaikanhakija voi ajautua eurooppalaisten sopimusten, kansallisten ja paikallisten lakien viidakossa. Kuukaudet venyvät vuosiksi, eikä afrikkalaismiehillä ole minkäänlaista statusta maassa, jolla olisi periaatteessa mahdollisuus ottaa heidät vastaan. Richardin ja pakolaisten väliset kohtaamiset ovat vähäeleisen varovaisia mutta koskettavia ja kantavat aikaa. Kohtaaminen muuttaa ennen kaikkea Richardin aikaa, arkea ja ajatusmaailmaa, kun taas apu on konkreettisempaa toiselle osapuolelle.

Romaani on kohtaamisten lisäksi upealla tavalla kiinni Richardin arjessa ja ihmisten arkisissa kanssakäymisen tavoissa. On yllättäviä ajatuksia, kuolleen vaimon muisto, ystävien tekemät valinnat, DDR, vanhan työn kaiku ja terassilta näkyvä järvi, johon joku oli hukkunut edellisenä kesänä. On vuoden kierto, vene on vedettävä maihin ja joulukoristeet haettava kellarista. Arkeaan ja aikaansa uudelleen käsittelevä eläkeläinen joutuu kohtaamisten myötä käsittelemään myös rajojen, vuorovaikutuksen, inhimillisyyden ja ymmärtämisen tematiikkaa.

Erpenbeckin kerronta on juuri minulle sopivan suoraviivaista ja pelkistettyä, mutta siihen mahtuu kuitenkin suuri määrä intertekstuaalisuutta, lainauksia, syvällistä ajattelua ja filosofiaa. Tätä teosta lukiessani ajattelin monta kertaa, miten älykkään tuotoksen kanssa olenkaan nojatuolissa. Lauseet ja virkkeet täydentävät toisiaan välillä hämmästyttävällä tavalla.

Meidän päivinämme ainoastaan sattuma määrittää ketkä hukkuvat mereen jossain Afrikan ja Euroopan välillä ja ketkä eivät. Siinä mielessä jokainen täällä oleva afrikkalainen pakolainen on yhtä aikaa sekä elävä että kuollut, Richard ajattelee. --- Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?

Muista blogeista: Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44: Kirja kertoo Berliinistä. Kirjankansibingossa kuittaan tällä ruudun Matkalla.

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie 2014. Englanninkielinen alkuteos A God in Every Stone. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus 2015. 385 s. Oma ostos.

Shamsien huikean hyvä Joka veljeään vihaa sai minulta täydet pisteet viime syksynä. Siinä missä sen tapahtumat sijoittuvat nykypäivään ja tapahtumat ovat hyvinkin ajankohtaisia, sijoittuu Jumala joka kivessä vuosiin 1915 ja 1930. Pakistanilais-englantilainen Shamsie avaa tässä aiemmin kirjoittamassaan romaanissaan Intian ja myöhemmin syntyneen Pakistanin sekä Iso-Britannian välisiä suhteita ja historiaa. Huikea tarina on tässäkin romaanissa, mutta en tiedä mikä siitä teki niin vaikeaselkoisen. Minun oli välillä vaikea pysyä matkassa ja perillä siitä, miten asiat vaikuttavat toisiinsa ja kenestä puhutaan. Johtuiko se siitä, että alueen historia on minulle loppujen lopuksi hyvin vieras vai siitä, miten romaani rakentuu?

Peshawarilainen 12-vuotias Najib tutustuu rautatieasemalla nuoreen englantilaisnaiseen, joka on tullut kaupunkiin sen historian ja arkeologisten kaivausten vuoksi. Najib päätyy hetkeksi naisen oppilaaksi ja pääsee syvälle historian maailmaan. Vivian itse rikkoo aikansa naiskuvaa ja raivaa uraa miesten maailmassa. Hän on tehnyt velvollisuutensa ja toiminut sairaanhoitajana kotimaassaan, kun ensimmäinen maailmansota riehuu. Se ei kuitenkaan riitä naiselle, jolla on vauraan ja etuoikeutetun taustansa vuoksi mahdollisuus muuhunkin.

Myös peshawarilaisnuorukaisia osallistuu sotaan Euroopassa, ovathan he osa brittiläistä imperiumia. Yksi heistä on Najibin isoveli Qayyum, joka haavoituttuaan pääsee takaisin kotiin, eikä enää koske aseisiin. Qayyum lähtee mukaan pataanien aseettomaan kansallismieliseen rintamaan, joka viisitoista vuotta myöhemmin osallistuu veriseen yhteydenottoon Peshawarin Tarinankertojien kadulla. Jos miehen pitää kuolla puolustaessaan maata, olkoon se hänen maansa ja sen kansa hänen kansaansa.

Siirtomaaherruus ja sen seuraukset ovat Intiassa vahvasti läsnä. Heitä on liian vähän ja meitä liian paljon, ja niinpä he ovat ymmärtäneet, että heidän on luotava tänne luokka, joka palvoo heitä, saa olla heidän kunnioituksensa kohteena, hyötyä heidän läsnäolostaan ja, mikä tärkeintä, palvella heitä, sillä os meidän suuri joukkomme kääntyy heitä vastaan ja käskee heidän lähteä pois, he eivät mitenkään voi jäädä.

Jumala joka kivessä sisältää pursuaa yksityiskohtia, historiaa ja kulttuuria. Ensinnäkin on Intian silloisen luoteiskulman, nykyisen Pakistanin alueen islaminusko ja vanhat perinteet, jotka sanelevat miesten ja naisten välistä kanssakäymistä, katseita ja kosketuksia, pukeutumista ja viestintää. Välissä pilkahtaa rauhanomainen buddhalaisuus ja sen ikivanhat kaivauksista paljastuvat patsaat. Sitten on eurooppalainen nainen, joka näkee naisten vapautumisen omassa maassaan, mutta jonka asema muslimikulttuurissa on vähintäänkin hankala.

Näiden teemojen rinnalla Shamsie kuljettaa myös ikivanhaa tarinaa Skylaksin diadeemasta, esineestä joka on kulkeutunut alueelle jo Aleksanteri Suuren aikana, mutta kadonnut. Sen löytyminen on nyt niin Najibin kuin Vivianenkin mielessä. Vivianelle se merkitsee kuolleen rakastetun muiston kunnioittamista. Rakkaus kulkee tarinassa läpi vuosisatojen ja vuosikymmenten ohuena mutta vahvana teemana niin miesten ja naisten kuin sisarusten, taistelutovereiden tai vaikkapa oppilaan ja opettajan välillä. Myös rakkaus historiaan ja arkeologiaan on kuvattu kauniisti.

Shamsien kerronta on täynnä aistivoimaa: Hedelmätarhoilta puutarhojen keskelle, sieltä kaupungin muureille ja sieltä Tarinankertojien kadulle - hän polki läpi Peshawarinlaakson sydämen aistien, kuinka se sykki kaikkialla ympärillä ja keräsi voimaa. Jotakin uutta oli tulossa, hän oli osa sitä. Virkkeet tulvivat värejä, tuoksuja ja tunteita. Kerronnasta tulee mieleen vasta lukemani Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä.

Romaanissa on niin paljon mielenkiintoisia teemoja, että olisin ehkä kaivannut niiden jakamista useammaksi teokseksi. Najibin, Qayyumin ja Vivianen näkökulmien lisäksi loppuun mahtuu myös mattokauppiaan tyttären Diwan ja tämän kälyn perspektiivi lopun väkivaltaiseen yhteydenottoon, naisten asemaan ja avioliittojen syntyyn. Upeita ja kauniita, opettavaisiakin kertomuksia kaikki, mutta yksissä kansissa hieman liikaa minun makuuni. Ehkä jonkun toisen lukijan kokemus on erilainen. Siitä kuulen viimeistään elokuun lopulla, kun käsittelemme kirjaa lukupiirissä!

Kirjasta myös blogeissa Kirjanurkkaus, Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Kaisa Reetta T. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen, sillä feminismiäkin teoksessa sivutaan. Koska kyseessä on oman hyllyn kirja, se sopii myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Kirjankansibingoon siitä löytyy ovi. Lisäksi kirja on yksi Hyllynlämmittäjistäni, joten saan monta kärpästä samalla iskulla!

Jane Harper: Kuiva kausi

Jane Harper 2016. Englanninkielinen alkuteos The Dry. Suomentanut Mari Hallivuori. Tammi 2019. 381 sivua. Luin BookBeatista.

Tämäkin uutuusdekkari on näkynyt blogeissa melko taajaan kevään ja alkukesän aikana. Se on kirjailija Jane Harperin esikoisdekkari ja rohmunnut useita palkintoja. Ihan ykkösjännäriksi en Kuivaa kautta kuitenkaan omissa lukumuistoissani nosta, mutta erittäin hyvin kirjoitettu teos siitä huolimatta.

Liittovaltion agetti Aaron Falk saapuu pieneen Kiewarran kaupunkiin keskelle ei-mitään. Mies joutui pakenemaan kaupungista isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hänen lapsuudenystävänsä Ellie oli löydetty joesta kuolleena ja kylä langetti syyn Falkien harteille. Nyt Falk palaa Kiewarraan hautajaisiin. Hänen toinen lapsuudenystävänsä Luke on tappanut perheensä ja itsensä. Tapaus näyttää selvältä, mutta perhe ei siihen usko. Niinpä Aaron jää Kiewarraan viikoksi selvittääkseen, mitä järkyttävien surmien takana voisi olla.

Kiewarrassa ei ole satanut pisaraakaan kahteen vuoteen. Sen tuntee luonto ja sen tuntevat ihmiset nahoissaan. Koko kylä tuntuu olevan syttymispisteessä. Katastrofaalinen kuivuus koettelee kaikkia ja sen kautta Harper luo teokseen tiiviin, hikisen tunnelman ja hyödyntää sitä hyvin. Falkin vierailu aiheuttaa kapakkatappeluita, hänen autonsa tuhritaan, eikä vastaanotto ole muutenkaan lämmin - hiostava kyllä. Aaronilla on tutkimuksilleen paikallispoliisin tuki, mutta miten kahden tapauksen selvittäminen onnistuu viikossa, kun vastassa on öykkäreitä, pitkävihaisia maajusseja ja kuumuus?

Kuiva kausi on koukuttava ja jännittävä juuri sopivalla tavalla. Eteläinen Australia tuo siihen omanlaisensa säväyksen. Kahden eri aikatason yhdistäminen toimii tässä teoksessa erittäin hyvin. Olen lukenut romaaneja, joissa aikatasot saavat minut sekaisin, mutta Harper on löytänyt tavan, jolla ne täydentävät toisiaan erinomaisesti ja ne on helppo pitää erillään. Sen sijaan kahdenkymmenen vuoden takainen valtava kauna, johon Aaron Kiewarrassa törmää, ei ihan vakuuta minua, mutta ehkä joku toinen lukija pitää sitä hyvinkin realistisena.

Kuiva kausi aloittaa Aaron Falk -sarjan, joten innostuneimmat saavat jatkossa lisää hiostavaa luettavaa. Sarjasta on kiinnostunut myös näyttelijä Reese Witherspoonin tuotantoyhtiö. Näemmekö Aaronin jonain päivänä valkokankaalla? Kirjasta ovat postanneet myös Leena Lumi, Kirjarikas elämäni, Kirjasähkökäyrä ja Oksan hyllyltä.