Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

Tove Alsterdal 2012. Ruotsinkielinen alkuteos I tystnaden begravd. Suomentanut Katriina Huttunen. Gummerus 2013. 409 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä dekkari osui silmiini, kun etsin Pohjoiseen lukuhaasteeseen Torniojokilaaksoon sijoittuvaa romaania. Haudattu hiljaisuuteen sijoittuu jokilaakson läntiselle eli Ruotsin puolelle. Se on ollutkymmenisen vuotta sitten kovasti kehuttu teos eikä pelkästään dekkari, vaan myös mielenkiintoinen suku- ja sotahistoria.

Toimittaja Katrine Hedstrand palaa Lontoosta Tukholmaan hoitamaan dementoitunutta äitiään. Äidillä on autioitunut kotitalo pohjoisessa aivan Torniojoen varrella Kivikankaan kylässä, josta perikunta saa kiinnostavan tarjouksen. Katrinen täytyy kuitenkin päästä ensin katsomaan millaisesta talosta on kyse. Samaan aikaan Kivikankaalla entinen hiihtäjälegenda Lapp-Erik Svanberg tapetaan raa'alla tavalla. Pohjoisessa Katrine törmää menneisyyteen, josta hänelle ei ollut kerrottu mitään. Miksi äiti lähti kylältä niin nuorena ja miksei hän ollut pitänyt yhteyttä sinne jääneisiin?

Katrine ei malta olla sekaantumatta Lapp-Erikin kuolintutkimukseen. Samalla hän penkoo äitinsä pientä taloa, josta löytyy vihjeitä isoäidin nuoruudesta. Kylälläkin muistetaan hyvin Siri ja tämän tytär Ingrid, mutta kuka oli Ingridin isä? Samalla kuin oikeistohallitukset johtivat Ruotsia ja Suomea 1930-luvulla, innostuivat monet nuoret Neuvostoliiton sosialismista. Kivikankaaltakin lähti kolme nuorukaista Karjalaan rakentamaan parempaa maailmaa. Heistä yksi kirjoitti kirjeitä Sirille, mutta ei koskaan saapunut hakemaan tätä luokseen. Vain yksi heistä palasi ja on nyt lähes satavuotiaana valmis kertomaan, mitä Karjalassa tapahtui.

Sukututkimus vie myös Katrinen Karjalaan, josta hän löytää vihjeitä elossa olevasta sukulaisestaan Pietarissa. Suurkaupungissa on myös rikollisjärjestö, jonka häikäilemätön jäsen piilottelee jotain tai joltakin. Bulvaanin välityksellä hän onnistuu ostamaan Kivikankaalta talon ja päätyy Katrinen uudeksi naapuriksi. Onko venäläisen tulo pohjoiseen kylään pelkkää hiljaisuuden kaipuuta vai onko hänellä jotain tekemistä vanhan hiihtäjän kuoleman kanssa? Haaparannan poliisi ainakin tuntuu olevan tutkimuksissaan aivan hakoteillä. 

Lopulta sukuhistoria ulottautuu lähemmäs Katrinea kuin hän olisi koskaan uskonut. Surmatöiden ja muinaisten varkauksien taustalta paljastuu ahneutta ja huolta ihmisarvoisesta elämästä ankarissa olosuhteissa. Arkistoista löytyy mielenkiintoisia yksityiskohtia 1930-luvulta ja nykyinenkin Karjala näyttäytyy kuin toisena maailmana Katrinelle. Pohjoinenkin on eksoottinen kokemus Tukholmassa kasvaneelle, Lontoossa asuneelle naiselle, joka vähitellen huomaa kiinnittyvänsä kylään, josta hän ei tiennyt aikaisemmin mitään.

Haudattu hiljaisuudessa on melkoinen paketti pienestä kyläyhteisöstä, 1930-luvun politiikasta ja tapahtumista, järjestäytyneestä rikollisuudesta ja oman paikan etsimisestä. Siinä on pieni rakkaustarina, paukkuvaa pakkasta, uskoa parempaan huomiseen, liian uteliaita mummoja ja hylättyjä lapsia. Minun makuuni siis hieman liikaa aineksia, ja etenkin tämän päivän Pietariin sijoittuvat osat jäivät irralleen muuten mielenkiintoisesta ja ehjästä kokonaisuudesta. Suosittelen silti - tämä ei ole ihan perusdekkari ja sopii etenkin historiasta kiinnostuneille. Loppu vetää alkua paremmin ja kaikki langanpäät löytävät toisensa.

Olen lukenut uudemmankin Tove Alsterdalin teoksen Juurakko, joka aloittaa toiseen jokilaaksoon sijoittuvan Ådalen-sarjan. Sitäkin kritisoin hieman liiasta runsaudesta, mutta myös kehuin samalla tavalla pikkupaikkakunnan ominaisuuksien tuntemuksesta ja pohjoisen olemuksesta.

Nicole Krauss: Rakkauden historia

Nicole Krauss 2005. Englanninkielinen alkuteos The History of Love. Suomentanut Terhi Leskinen. Gummerus 2006. 310 s. Lainasin kirjastosta.

Kommentoin heti alkuunsa, että kirjan kansikuva ei tee oikeutta upealle romaanille, joka on äänestetty julkaisuvuonnaan mm. Amazonin verkkokaupan parhaaksi laaturomaaniksi ja ollut muutenkin kansainvälinen menestys. En itse muista Rakkauden historiaa tuolta lähes kahdenkymmenen vuoden takaa - ehkä se on menestynyt silloin meilläkin. Kirjan nimen ja kansikuvan yhdistelmä vei minun ajatukseni lähemmäs kioskikirjallisuutta, jota tämä teos ei lainkaan ole.

Tuntuu, että romaanista on vaikea kirjoittaa ja minulla menikin yli puolenvälin ennen kuin sain siitä kunnon otteen. Sen jälkeen olinkin ihastuksissani. Tarinaa vievät eteenpäin minäkertojat, 14-vuotias Alma Singer New Yorkissa ja iäkäs mies, Leo Gursky, samassa kaupungissa. Alman äiti on saanut toimeksiannon tuntemattomaksi jääneeltä mieheltä kääntää englanniksi kirja Rakkauden historia. Välillä tarinaa kerrotaan kirjailija Zvi Litvinoffin kautta Chilestä.

Tarinan juuret ovat kuitenkin 1930-luvun Puolassa, jossa nuori poika rakastuu Alma Meremitski -nimiseen naapurintyttöön. Nuorten tiet erkanevat, kun Saksa hyökkää Puolaan ja teurastaa juutalaisia. Poika piilottelee metsissä niin kauan että pääsee turvaan Yhdysvaltoihin, jossa Alma on ehtinyt perustaa perheen toisen miehen kanssa. Almalla on kuitenkin pieni poika, joka ei tiedä isästään mitään. Mies seuraa etäältä menestyväksi kirjailijaksi kasvavan poikansa elämää seuranaan vain naapurissa asuva ystävä Bruno.

Vuosikymmeniä myöhemmin toinen Alma lukee teosta ja ymmärtää vähitellen, kuka on kirjan kirjoittaja, keneltä äiti on saanut toimeksiantonsa ja mikä on hänen oman nimensä tausta. Alman isä on kuollut lasten ollessa pieniä ja Alman Lintu-niminen pikkuveli yrittää pitää isän muistoa yllä. Pieni veli on vakaumuksellinen juutalainen, joka uskoo olevansa maanpäällinen lamed-vovnik. Romaanin loppuosassa Lintukin pääsee kuljettamaan tarinaa eteenpäin päiväkirjamerkinnöillään.

Juonta ja päähenkilöitä on siis osin vaikea hahmottaa, vaikka lopussa kaikki sidotaankin kauniisti yhteen. Romaanissa on juutalaisten historiaa ja diasporassa elämisen haikeutta, historian ja nimien kautta herkällä tavalla yhdistyviä kohtaloita. Se on myös yksinäisyyttä ja muistoihin käpertymistä, unohtamisen vaikeutta ja pärjäämistä. Elämä kulkee eteenpäin huolimatta siitä, onko se onnellista vai onnetonta, saako sitä jakaa rakkaimpiensa kanssa vai ei. Sydänsuruja on niin Puolasta lähteneillä kuin ilman isää elävillä lapsilla nykyajassa. 

Tämä kannattaa ehdottomasti lukea, vaikka en tiedä osasinko kertoa siitä lainkaan houkuttelevalla tavalla. Kraussin teos on omanlaisensa. Se koostuu sirpaleista, jotka saavat lukijan epäilemään lukemaansa ja päättelemäänsä. Koskettavaa kerrontaa rikkoo sopivalla tavalla rujous, suorastaan rumuus, joita etenkin Leo Gurskyn ja vähän myös nuoren Almankin minäkerronnoissa on. Iäkkään miehen mielen sumua rikkoo kivasti tytön päämäärätietoisuus ja kekseliäisyys niin että tarinassa on hieman jopa jännittäviä piirteitä. Kiitos Tarjalle hyvästä lukupiirikirjan valinnasta!

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen 2022. WSOY. 226. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kirja minun piti lukea jo viime talvena, sillä ostin sen Tampereen kirjafestareilta joulukuun alussa kuunneltuani siellä ensin Ujuni Ahmedin haastattelun. Sittemmin teoksesta on tehty myös näytelmä Kansallisteatterissa.

Haluan voittaa oman häpeäni ja rikkoa hiljaisuuteni, jotta sinä, joka ajattelet olevasi yksin, löytäisit muiden luo. Haluan rakentaa tilaa, johon me tytöt ja naiset mahdumme sellaisina kuin olemme, riippumatta siitä onko meillä huivi vai ei, ovatko hiuksemme suorat vai kiharat, riippumatta siitä, millaista elämää haluamme elää.

Ahmedin kertomat kokemukset lähtevät liikkeelle hänen teinivuosistaan, iästä jolloin hän - kuten niin moni muukin - alkaa kapinoimaan kodin kontrollia vastaan. Tilanne oli kuitenkin hyvin erilainen kuin valkoihoisellä suomalaistytöllä, sillä Ahmedin kotona pidettiin tiukasti kiinni uskontoon ja somalialaisuuteen liittyvistä tavoista. Naiseksi kasvavana tyttönä Ujuni joutui ottamaan huomioon perheen kunnian ja etenkin sen, ettei hän tyttönä loukkaa sitä. Väärin pukeutuva, väärissä porukoissa ja väärällä tavalla käyttäytyvä tyttö ei aiheuttaisi pelkästään häpeää itselleen, vaan koko yhteisölleen.

Ahmedilla meni vuosia kodin sisäisen kontrollin ja suomalaisen yhteiskunnan tarjoaman vapauden välisen ristiriidan kanssa. Hän pukeutui kotoa ulos lähtiessään somalitytölle kuuluvalla tavalla, mutta vaihtoi vaatteita ja meikkasi lisää heti kaupungille päästyään. Useita kertoja hän myös karkasi kotoaan muutamiksi päiviksi. Omille ajatuksille ja levottomuudelle oli vaikea löytää kuuntelijaa. Aikuisena Ahmed alkoi pohtia, mitä voisi tehdä enemmän kaltaistensa tyttöjen ja naisten aseman parantamiseksi. Häneen kohdistui paljon vihapuhetta niin oman yhteisön kuin enemmistönkin suunnalta. Muun muassa eräs somalimiesten raiskaustapaus, johon Ahmed otti kantaa, kirvoitti vihaa ja hänen sanomaansa yritettiin sekä vaimentaa että muunnella. Hän sai suomensomalina, ruskeaihoisena naisena enemmän huomiota kuin se, että hän halusi tuomita miesten teon. Oma yhteisö olisi halunnut hänen pitävän tekijöiden puolta ja suojelevan yhteisöä.

Suomalaisen yhteiskunnan velvollisuus on varmistaa, että esimerkiksi lapsen oikeudet toteutuvat riippumatta siitä, millaisessa yhteisössä hän elää. --- Valtavan kamppailun vaatinut silpomisen kieltävä erillislaki on Suomessa ainoa konkreettinen lakimuutos, joka on suoraan koskettanut vähemmistötaustaisia naisia. --- Silpomisesta voi päästä lopullisesti eroon vain, jos kunnian ajatuksesta sen nykyisessä muodossa päästään eroon.

Muistan haastattelustakin, että yksi ensimmäisiä asioita, josta Ahmed kertoi, oli se, miten maahanmuuttajanaisen ääni ei kuulu eikä heitä kuulla samalla tavalla kuin valkoisia feministejä. Valkoiset eivät myöskään osaa ottaa huomioon sitä kontekstia, jossa esimerkiksi musliminaiset elävät äänettömänä massana vähemmistön sisällä. Siksi olisi tärkeää että vähemmistönaiset saisivat enemmän tilaa kertoa itse, millaiset olot heillä on ja mitkä oikeudet heidän osaltaan jäävät toteutumatta. Enemmistössä elävän naisen oikeuksiin asti pääseminen edellyttäisi ensin omasta yhteisöstä rohkeaa irtautumista tai etääntymistä, eikä kaikilla ole siihen voimia taikka tukiverkostoa.

Enemmistössä pää lepää, mieli lepää, kaikki lepää.

Ahmed kertoo myös matkastaan Somaliaan, jossa hän kokee olevansa kotonaan. Tämä johtuu tietysti siitä, että siellä häntä ei nähdä vähemmistönä ja ympärillä on samannäköisiä ihmisiä. Silti Somalia on köyhempi, takapajuisempi, konservatiivisempi ja sekasortoisempi kuin missä Ahmed haluaisi asua tai kasvattaa lapsiaan. Siellä he olisivat diasporasta kotimaahan muuttaneita parempiosaisia, joiden opeilla maa ei kuitenkaan kehittyisi oikeanlaiseen suuntaan. Somaliassa on myös viime vuosikymmeninä tiukentunut saudiarabialainen islamintulkinta, jossa naisen tila on kaventunut radikaalisti siitä, mitä se on vielä Ahmedin äidin nuoruudessa ollut. Ristiriitaisia tunteita herättävä matka on vain vahvistanut hänen ajatuksiaan siitä, että muutoksen eteen on tehtävä rohkeasti töitä.

Tahtotila kontrolloida naista on paljon vanhempi kuin itse islam, ja paljon vahvempi kuin koko kulttuuri ja historia, jolla sitä perustellaan.

Ahmedin ja Hirvosen yhdessä kirjoittama teos on mielenkiintoinen tietopakkaus tärkeästä asiasta kenelle tahansa, mutta erityisesti sille kohderyhmälle, jonka Ahmed tietää helposti jäävän yksin ajatuksineen. Se on myös rohkaiseva kasvutarina, joka on onneksi saanut ansaitsemaansa huomiota. Teoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus ja Kirjat kertovat.

Ian McEwan: Opetukset

Ian McEwan 2022. Englanninkielinen alkuteos Lessons. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan pokkari 650 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Ian McEwanin romaanien lukeminen on aina yhtä juhlaa. Jo aloittaessa tietää, että kädessä on laatuteos, joka vain paranee edetessään. Yhden romaanin - Polte - jätin aikoinaan kesken, mutta aloitin sen myöhemmin uudelleen ja loppujen lopuksi pidin siitäkin kovasti. Opetuksia on kehuttu McEwanin teoksista parhaaksi sitten Sovituksen, joka on eittämättä kuuluisin. Näissä kahdessa on samaa ainakin se, että ne käyvät läpi päähenkilönsä elämän ja ovat siksi hyvin perusteellisia ja paksujakin. Samalla ne läpikäyvät Euroopan ja Iso-Britannian lähihistoriaa niin mikrotason kuin yhteiskunnankin näkökulmasta.

En kuitenkaan nosta Opetuksia McEwanin parhaimmistoon. Nautin kyllä lukemisesta kovasti, mutta siinä on aineksia hieman jo liikaakin minun makuuni. Kirjaa lopetellessa jo melkein unohtaa, mistä romaani sai alkunsa tai mitä kuuluu kaikille niille entisille tai nykyisille perheenjäsenille ja ystäville vuosien varrelta. 

Päähenkilö Roland Baines syntyy heti toisen maailmansodan jälkeen ja on hyvin samanikäinen kuin kirjailija itse. En ole selvittänyt, onko hänen elämässään tai persoonassaan yhtymäkohtia Ian McEwaniin, mutta en voi olla ajattelematta, että on. Rolandin mukana kuljetaan läpi Englannin historia sodanjälkeisistä vuosista Kuuban ohjuskriisiin, Thatcherin politiikkaan, Tsernobylin säteilystä Brexitiin, aina koronasulkuihin saakka. Rolandilla on vahvat siteet sekä perheenjäsentensä ja myös puolisonsa kautta Saksaan, joten hänen avullaan tutustutaan myös Berliinin muurin hajoamiseen ja Saksojen yhdistymiseen. Saksa kulkee tarinassa mukana luontevalla tavalla matkoina, ihmisinä ja kielenä, jonka mies hallitsee. 

Kun Roland on 11-vuotias, isä päättää laittaa hänet sisäoppilaitokseen, ja välit vanhempiin ohenevat. Sisäoppilaitoksessa Roland saa pianotunteja neiti Cornellilta. Yhteiset hetket nuoren opettajan kanssa jättää poikaan arpia, jotka vaikuttavat tämän rakkauselämään vielä aikuisenakin. Liian intiimi suhde taitaa vaikuttaa myös siihen, että Roland jättää koulut kesken 16-vuotiaana, vaikka lahjoja olisi ollut jatkaa sekä kirjallisuuden että pianonsoiton parissa. Neiti Cornell jättää poikaan toisaalta myös pysyvän muiston rakkaudesta, josta ei heidän kohdatessaan kymmeniä vuosia myöhemmin ole kuitenkaan enää jäljellä mitään.

Rolandista tulee muiden sanoin ajelehtija, haaveilija, mies joka ei tartu tosissaan mihinkään, ehkä jopa itsekeskeinen ja liian seksuaalinen. Hänen elämänsä toinen myllerrys tapahtuu lähempänä neljääkymmentä ikävuotta, kun hänen vaimonsa päättää jättää perheensä ja omistautua kirjailijan uralle Saksassa. Roland jää pienen lapsen kanssa yksin, mikä ei alkujärkytyksen jälkeen ole ainakaan lukijan näkökulmasta lainkaan pahaksi miehen kehitykselle. Isä ja poika ovat läheisiä, heillä on turvallinen verkosto ystäviä ympärillään ja Roland pystyy epämääräisistä töistään ja poukkoilevista ihmissuhteista huolimatta elättämään heitä varsin hyvin. 

Keski-iässä ja vanhetessaan mies alkaa etsiä vastauksia kysymyksiin, joita menneisyydestä kumpuaa. Menneisyydessä ei ole pelkästään neiti Cornell, vaan myös Rolandin äidin epäselvät kertomukset toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista ja ihmissuhteista. Miestä kalvaa myös ristiriitaiset tunteet entistä puolisoa kohtaan, sillä tämä on nyt yksi Saksan menestyneimmistä kirjailijoista, mutta pojalleen tuttu vain lehtikuvista. Miksi naisen piti jättää perheensä niin kylmällä tavalla, miksi hän ei halua olla poikansa kanssa missään tekemisissä? 

Olen joskus todennut että kirja saa jäädä kesken, jos en viihdy päähenkilön seurassa. Ian McEwan osoitti totemukseni vääräksi, sillä vaikka en varsinaisesti pitänytkään Rolandista - tai en osannut arvostaa hänen valintojaan ja hänen tapaansa menettää mahdollisuuksia - halusin todellakin tietää, miten elämä häntä kuljettaa ja miten lapsuuden tapahtumat vaikuttavat vielä vanhana. Kirjalijan taitavuutta on se, että pysyttelin Rolandista etäällä samalla kun olin utelias häntä kohtaan. Teoksessa on koskettavia teemoja, mutta sen lukeminen ei ollut koskettavaa, eikä muutenkaan kovin tunteikasta. Ja silti se piti otteessaan 650 sivun verran erinomaisella tavalla. Eri vuosien yhteiskunnallisiin ilmiöihin, historiaan, aatteisiin, politiikkaan, kirjallisuuteen ja musiikkiin viitataan sopivalla tavalla ilman että romaanista tulee listamaista tai läpijuoksumaista - taitavaa sekin. Suuret kiitokset myös luottosuomentajalle jälleen kerran!

Teoksesta myös blogeissa Tuijata ja Kirjaluotsi.

Richard Osman: Torstain murhakerho

Richard Osman 2020. Englanninkielinen alkuteos The Thursday Murder Club. Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2021. 400 s. Kuva kustantajan.

Helmetin haastekohtaan 25 pitää lukea kirja, jonka nimessä on viikonpäivä tai kuukausi. Facebookin vertaisryhmään on koottu hyviä vinkkejä, joista poimin tämän leppoisan dekkarin. Osman on Britanniassa ilmeisen kuuluisa tv-persoona ja somessa hänellä on hurjasti seuraajia. Tällä teoksella hän on vallannut faneja myös kirjallisuuden puolelta, sillä teos ja sen seuraajatkin ovat olleet myyntimenestyksiä.

Coopers Chase on viehättävä eläkeläisille rakennettu yhteisö Kentin kauniissa maalaismaisemissa, entisen luostarin mailla. Siellä kokoontuu salaa torstaisin neljän vanhuksen ryhmä, jotka selvittävät jo unohdettuja murhatapauksia. Hurmaavan monipuolinen poppoo huolehtii toisistaan, ystävistään ja salaisuuksistaan. Moni on kuvitellut muuton senioriyhteisöön olevan elämän viimeinen väistämätön murhe, mutta ainakin näille neljälle on käynyt päinvastoin. He ovat löytäneet viimeisille vuosilleen tarkoituksen ja innostuksen.

Coopers Chasen häikäilemättömän omistajan Ian Venthamin bisneskumppani Tony Curran kuolee yllättäen, ja koska tapaus liippaa läheltä Ronia, yhtä Murhakerhon jäsentä, alkaa ryhmä selvittää johtolankoja yhdessä paikallisen poliisin kanssa. Ryhmässä etenkin Elizabeth, ilmeisesti entinen agentti, on korvaamaton. Hän keksii keinot löytää kadonneiksi luultuja ihmisiä, hänellä on vanhoja kontakteja ympäri Euroopan ja vainu, jota poliisi ei voi kuin kadehtia. Hänen ystävänsä Joyce kirjoittaa päiväkirjaa, jonka otteet vievät tarinaa eteenpäin muun kerronnan ohella.

Liittyykö Curranin kuolema luostarin kauniisiin ja monille arvokkaisiin maihin, vai löytyykö miehen menneisyydestä aaveita, jotka ovat saapuneet kostamaan? Kierrokset kiihtyvät, kun myös Ventham kuolee hautausmaan porteilla vanhusten järjestämän mielenosoituksen tuoksinassa. Paikallinen rikoskomisario, ylipainostaan ja yksinäisyydestään huolestunut Chris Hudson, saa avukseen innokkaan Donna de Freitasin, jolla on ollut omat syystä muuttaa Lontoosta maaseudulle. Murharyhmä ja poliisit tekevät yhteistyötä, mutta kenen ansiosta päästään lopulta syyllisten jäljille?

Richard Osmanin dekkarista löytyy jotain samaa kuin Minna Lidgrenin Ehtoolehto-sarjasta. Eläkeläiset ovat ihanan teräviä, salaperäisiä ja neuvokkaita. Monin paikoin hymyilyttää, kun he vetävät mutkat suoriksi tai harhautuvat tarkoituksellisesti aiheesta. Heillä on omat konstinsa saada ihmiset puolelleen ja paljastamaan salaisuuksia, he eivät pelkää kaivaa luita esiin tai penkoa talousrikollisten papereita. Ennen kaikkea he pitävät ystävien ja hyvien tyyppien puolta hämärissäkin olosuhteissa. Sillä kannattaako viimeisiä vuosia käyttää murehtimiseen tai syyttämiseen, kun voi pelata yhdessä shakkia ja juoda hyvää punaviiniä?

Tätä kirjaa on vaikea laskea käsistään, sillä se on nokkela yhdistelmä lempeyttä, huumoria, kimuranttia juonta ja käänteitä juuri oikeissa kohdin. Cozy crimea parhaimmillaan! En ottanut selvää, jatkavatko samat hahmot Osmanin seuraavissa teoksissa, mutta ellei ikä tule vastaan, näillä harmaahapsilla olisi siihen hyvät edellytykset. Samoin uskon että miellyttävän inhimillisessä poliisikaksikossa on aineksia jatko-osiin. Kirjasta myös blogeissa Luetut, Kirsin Book Club ja Kirsin kirjanurkka.

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa

Laura Gustafsson 2023. Like. 263 s. Lainasin kirjastosta.

Kaikki lukemani Laura Gustafssonin teokset ovat tehneet vaikutuksen ja muokanneet kukin tavallaan maailmankuvaani. Huorasadun aikaan en kirjoittanut vielä blogia, mutta Korpisoturin herättämiä ajatuksia kuuden vuoden takaa voi lukea täältä. Tässä välissäkin on ilmestynyt teoksia, jotka varmasti kannattaisi lukea, mutta nyt siis oli vuorossa puheenvuoro eläinteollisuudesta. Jo ensimmäisen luvun otsikko 30 miljardia kanaa, 1,6 miljardia varpusta sävähdytti ja pelkäsin etten pysty ottamaan vastaan kaikkea sitä rehellistä tietoa, jota Gustafsson romaaniinsa lataa eläinteollisuudesta, mutta onneksi pystyin.

Niinhän ihmiset tekevät, satuttavat tietämättömyyttään muita lajeja, niitäkin, joita ajattelevat rakastavansa.

Ammattiaktivisti on tehnyt vuosia töitä paljastaakseen eläinteollisuuden harrastamaa vääryyttä, murskaavia lukuja ja moraalittomuutta. Hän on kuvannut videomateriaalia, sabotoinut turkistarhoja ja valistanut kansaa. Silti lihan kulutus kasvaa, eikä Suomi tee mitään turkistarhaukselle kansainvälisestä painostuksesta huolimatta. Maitoteollisuus kukoistaa, vaikka kasvispohjaistenkin vaihtoehtojen kulutus on kasvanut. Jaksaako aktivisti enää, löytääkö hän enää kipinää työlleen, uskooko hän enää tekevänsä vaikutusta?

Koira valistaa kasvonsa puoleeni. Ruskeat silmät kysyvät koko syvyydellään, mikä suunta valitaan.

Naapurin koira Epikuros siirtyy kuin huomaamatta aktiivistin huolehdittavaksi, sillä tämän on vaikea sulattaa naapurin pitkiä työpäiviä ja koiran heitteillejättöä. Uusi elämänkumppani tuo synkkään elämään valoa ja toveruutta. Samoin käy tuotantoeläinten turvatilalla, jonne aktivisti työkavereineen pestautuu vapaaehtoistöihin. Viikko venähtää suloisen Pentti-possun, kanojen, kukon, lampaiden ja hevosten parissa. Suuren mittakaavan aktivismi vaihtuu pienen mittakaavan avustus- ja hoivatyöksi, joka yllättäen antaa enemmän. Aktivisti huomaa sykkeensä tasaantuvan, mielialan kohenevan ja yöunien parantuvan.

Porsas toimii kuin defibrillaattori, iskee sydämeni käyntiin.

Keski-ikäistynyt aktivisti kärsii pitkään kestäneestä syömishäiriöstä, painontarkkailusta sekä epäsäännöllisestä ruoka- ja vuorokausirytmistä. Gustafsson on luonut hahmon, josta en voi olla ajattelematta, että onkohan hänessä vähän kirjailijaa itseään. Oli tai, ei sillä väliä; päämäärätietoinen, aika sekopäinen ja teräväsanainen nainen ottaa haluamansa, antautuu lajirajat ylittävän kumppanuuden edessä ja jatkaa sitkeästi itsestään välittämättä. Ekologisuuden lisäksi teos on vahvasti feministinen.

Ajattelen maa- ja metsätalousministerin tappamista. Siitä yleensä tiedän, että on PMS.

Gustafssonin tyyli on tallella, se vie mukanaan ihan omanlaiseensa pyörteeseen. Kieli on hurjan anteeksipyytelemätöntä ja rehellistä. Kirjan lukujen otsikot pysäyttävät tietoiskumaisilla faktoilla ja numeroilla. Rujot ja navetalle haisevat hahmot osaavat olla myös seksikkäitä. Gustafsson laittaa aktivistinsa päähän sanoja ja ajatuksia, joille ei voi välillä muuta kuin nauraa ääneen. Ja vaikka näkökulma on ihmislajin, antaa Gustafsson hyvin äänen myös muille lajeille. Eläinteollisuus saattaa olla ylivoimainen vastustaja, mutta romaani ei sorru liialliseen epätoivoon, vaikka siihen todella olisi aihetta.

Luin Gustafssonin romaanin vajaa viikko sitten ja huomaan sen jo hieman vaikuttaneen valintoihini. Samansuuntaisia ajatuksia syömistottumusteni muuttamiseksi minulla on toki ollut aikaisemminkin, mutta tämä antoi lisää vauhtia tekoihin pelkkien ajatusten ja aikomusten sijaan.

Laura Dave: Suojele häntä

Laura Dave 2021. Englanninkielinen alkuteos The Last Thing He Told Me. Suomentanut Karoliina Timonen. WSOY 2023. 342 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Elokuu vierähti kantaaottavien tai synkkiä tulevaisuudennäkymiä tarjoavien romaanien parissa, ja ennen kuin aloitin Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa -romaania, päätin lukea väliin jotain nopeaa ja kevyttä. Kirjasomesta löytämäni yhdysvaltalainen Suojele häntä oli tähän tarpeeseen juuri oikeanlainen. Se vetäisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, siinä oli sopivasti siirappia ja tunteita, sekä juonenkäänteitä ja takaa-ajoa.

Hannah on muuttanut Kalifornian Sausaliton pikkukaupunkiin New Yorkista tuoreen aviomiehen perässä. Eräänä päivänä Owen ei palaakaan töistään koodausyrityksestä Shopista. Hän on jättänyt vaimolleen viestin Suojele häntä sekä teini-ikäiselle tyttärelleen Baileylle kassillisen rahaa. Pian Hannah ja Bailey kuulevat uutisista Shopin katastrofaalisesta tilanteesta, jota FBI tutkii. Onko Owen tehnyt yrityksen puolesta jotain rikollista, jotain minkä vuoksi hänen täytyy kadota?

Tilannetta ei helpota se, että Bailey on menettänyt äitinsä pienenä, eikä voi sietää uutta naista kodissaan. Heidän on kuitenkin nyt yhdessä selvitettävä, mitä Owenille on tapahtunut. Hannah alkaa koota vihjeitä Owenin elämäntarinasta, liittovaltion sheriffien kysymyksistä ja Baileyn varhaisista muistoista. Vihjeet vievät heidät Texasin Austiniin, jossa vastaanotto ei ole lämmin. Naiset penkovat asioita liikaakin, Bailey alkaa muistaa enemmän ja pian heitä on vastassa rikollisjärjestö, joka haluaisi kovasti tietää, missä Owen piileksii.

Hannah ja Bailey joutuvat tekemään ratkaisuja, joita Owenin menneisyyden tunteva tutkija ei suosittele, mutta he eivät voi mielestään luottaa muihin kuin itseensä. Heidän päätöksensä on lopulta sydäntäsärkevä, mutta ainoa mahdollinen, sillä turvallisuudesta ei voi tinkiä. Juonen ohella kirjailija on nähnyt vaivaa hahmojen moniuloitteisuuden luomiseksi. Hannahin lapsuus on vaikuttanut horjuttavasti hänen rakkauselämäänsä, mutta nykyisen perheen eteen hän on valmis tekemään uhrauksia. Owen on onnistunut yksin kasvattamaan itsevarman teinin, jonka suhde äitipuoleen vahvistuu koettelemusten myötä - tietysti. Ihmissuhteiden osalta tämä romaani on siis varsin ennalta-arvattava ja jopa siirappinen, mutta hahmot on silti varsin hyvin rakennettu.

Sellainen takuuvarma välipalaromaani, joka ei välttämättä muuten jäisi mieleen, mutta katoaminen ja uudelleen aloittaminen on aina kiehtonut minua (!), joten todennäköisesti pyörittelen Hannahin tai Owenin kohtaloa vielä hetken mielessäni. Kirjasta myös blogeissa Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Hemulin kirjahylly.