Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi. Pedot. 2015. Tammi. 308 sivua.

Kävin kirjamessuilla kuuntelemassa, kun HS nosti lavalle vuosittaisen esikoispalkintonsa 10 finalistia. Vuokko Sajaniemen Pedot herätti heti mielenkiintoni, vaistosin että pitäisin siitä. Ja vaikkei se palkintoa voittanutkaan, päätin että se tulee olemaan vuoden esikoisista ensimmäinen jonka luen.

"Kuva alkaa särkyä, sitä ei voi enää nähdä entiseen tapaan. Siellä se on, uhka, tai uhan mahdollisuus - läsnäolon tuntu, jolta ei voi sulkea silmiään. Se tulee syvältä korvesta, ja vaikkei se olekaan vielä saanut näkyvää hahmoa, se on vain ajan kysymys."

Syrjäinen, pieni pitäjä lähellä itärajaa kokee rauhaisan elonsa uhatuksi, kun asutuksen laitamilta löytyy suden jälkiä. Ikiaikainen taistelu susia vastaan ja niiden puolesta alkaa uudestaan. Myös 17-vuotias Maria on valmis jahtiin.

Teemana sudet - pedot - asettaa Marian, hänen isänsä ja kyläyhteisön tarinalle ulkoiset raamit. Pedon läheisyys, metsän pimeys ja pientareelle painuneen tassun jäljet luovat jännitystä ja vastakkainasettelua. Teemoiltaan rikkaan teoksen varsinainen tarina taitaa kuitenkin olla Marian oma sisäinen kamppailu ja surusta selviäminen. Äidin menettäminen varhaislapsuudessa ja parhaan ystävän menettäminen nyt lukioiässä koettelevat Marian omia rajoja, ehjyyttä ja identiteettiä.

Teoksessa käsitellään rajatematiikkaa monella eri tasolla: toisaalla on kyläläisten turvallisuudentunne, raivo oman pihan rajojen loukkaamisesta, kirkon tapojen noudattaminen ja perinteiden jatkuvuus. Toisaalla on ruumiillisuus, raskaat muistot ja inhimilliset tarpeet. On metsän pimeys ja mielen pimeys. Kuka määrää rajoista, voiko niitä hallita?

"Leivässä on elämä, tämä ja tuleva, ja kun sen syö, tulee ruumiiksi. Ja jos sitä taas ei syö, tulee ruumis pelkäksi tyhjyydesi, olemattomaksi tilaksi." Pedot on hyvin vahvasti minuuttaan käsittelevän tytön kasvutarinaa. Maria ei muista äitiään, mutta äiti elää hänen vihreissä silmissään. Ystävän kuolema ajaa mielensä rajojen kanssa taistelevan tytön entistä ahtaammalle, syvälle omiin ajatuksiin, kunnes sieltä on vaikea nousta takaisin. "Pian koittaisi taas yksi ylösnousemusjuhla lisää - ja niin monella tapaa pitäisikin nousta ylös, täytyisi jaksaa nousta. Läpi koko vuoden eikä vain nyt. Ylös haudasta ja aamulla sängystä."

Ortodoksisuus luo teokselle voimakkaan lämpimän, hieman mystisen ja kauniin taustan. Pienen kirkon ikivanhat perinteet, tuoksut ja hymnit sekoitettuna suden metsäpoluilla rasahteleviin askeliin tekevät teoksesta lämpimän ja lempeän, vaikka moni kylän asukas on arkisuudessaan tuttu ja tunnistettava. Ortodoksisuus ei kuitenkaan ole teoksessa pelkkiä sanoja tai pintaa, vaan sen kanssa mennään syvälle, sitä puntaroidaan ja siihen otetaan lopulta etäisyyttäkin.

Sajaniemen kieli on rytmikästä ja värikästä, suorastaan lyyristä. Kuvaus on tarkkaa ja paikoin tekee mieli pysähtyä keskelle musiikin katkeamattomuutta tai takkuiseen turkkiin. Silti teoksen tarinat kulkevat jäntevästi eteenpäin omissa ulottuvuuksissaan eikä teksti ole uneliasta.

"Ja Maria voi melkein nähdä, kuinka se vilahtaa puiden välissä. Harmaa kylki, joka sulautuu osaksi puiden tummunutta kaarnaa, kiven pintaa kiipeävää solukkoista sammalta, suokankaan kuivaa heinikkoa, harjut kummuiksi kohottavaa jäkälää. Se roikkuu naavana kuuden oksissa, tuulessa väreilevinä seitteinä pusikossa, risukkoisena tuulenpesänä tiheässä oksistossa. Se tulee näkyviin joka paikassa ja katoaa jälleen, kietoutuu metsän muotoihin ja väreihin: nousee kosteasta maaperästä ja kohoaa lopulta pilviin, revittyihin ja hauraisiin, jotka liukuvat yli puiden latvojen, korkealla taivaalla."

Krista on lukenut Pedot ja kirjoittanut siitä, mutta muuten arvioita on vielä hyvin vähän. Toivon, että tämä vahva esikoinen saa runsaasti lukijoita. Keskisuomalaisen arviossa sitä verrataan teemoiltaan ja tyyliltään jopa Kultarintaan ja Taivaslauluun.