Jenni Räinä: Veden ajat. Matka läpi muuttuneen maiseman

Jenni Räinä 2025. Like. 217 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jenni Räinä on ollut mukana kirjoittamassa useampaakin tietokirjaa, kuten vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandian voittajaa, Metsä meidän jälkeemme. Hän on kirjoittanut myös romaaneja, kuten viime vuonna ilmestynyt Vaino. Vahva suositus molemmille! 

Veden ajat on tietokirjana opettavainen ja informatiivinen, tietysti, mutta se pakottaa kiinnittämään huomion ympäristössä tapahtuvaan muutokseen, mikä tekee siitä myös koskettavan ja ajatuksia herättävän. Teoksen luvut koostuvat erilaisista vesistöistä ja niiden olomuodoista: virta, lähde, puro, koski, muinainen meri, sivujoki ja suisto. Räinä tutkii, millä tavalla nämä ovat muuttaneet olemustaan hänen isänsä nuoruudesta ja elinajoista tähän päivään. Hän panee merkille, mikä vaikuttaa ihmisen kykyyn havainnoida muutosta, milloin muuttuneesta vedestä tulee jälleen normi, ja miten tämä vaikuttaa päätöksentekoon.

Valtaosa Räinän havainnoista on Pohjois-Pohjanmaalta, mutta mukana on muutamia muuallakin sijaitsevia vesiä, ja tietysti tutkimustietoa laajemminkin. Teos on katsaus ihmisen vaikutuksesta veden kulkuun, veden kulun muutosten vaikutuksista eläimiin ja kasveihin - tai toisin päin. Millä tavalla metsien ojittaminen on peruuttamattomalla tavalla vaikuttanut vesistöihin ja niiden varrella asuvien ihmisten elinkeinoihin ja arkeen. Miksi purot ovat kadonneet lähes kokonaan ja millä tavalla lähteet muodostuvat.

Koskettavan teoksesta tekee toisaalta se, miten se onnistuu huolestuttamaan ja jopa ahdistumaan siitä, miten nopeasti ihmisen toiminta on vaikuttanut vesistöihin - vain muutamassa vuosikymmenessä - ja miten talous on mennyt kaiken edelle. Alkuun monet päätökset on voitu laittaa jälleenrakennuksen ja ehkä vielä tietämättömyydenkin piikkiin, mutta ajan mittaan ihminen on vain asettanut itsensä luonnon edelle. Koskettavuutta teokseen tuo toisaalta se, millä tavalla Räinä kuljettaa retkillään ja havainnoissaan mukana jo edesmennyttä isäänsä, tämän tapaa nähdä luonto ja tämän muistoja entisaikojen vesistöistä. Teos on kirjailijalle hyvin omakohtainen.

Nopealukuiseen teokseen olisin kaivannut ehkä vielä lisääkin tietoa, sillä olisin viihtynyt sen vesien parissa vähän pidempäänkin. Toisaalta tällaisenaankin teos on vahva puolustuspuheenvuoro ja pysäyttävä kuvaus katoavaisuudesta. Räinän teksti on mukava yhdistelmä faktaa, pohdiskelua, keskusteluja ja tarinallisuutta. Oma suhteeni Pohjois-Pohjanmaahan saa aina kiinnostumaan Räinän teosten teemoista. Jos soiden tila kiinnostaa, Räinän teos Suo muistaa on oiva romaani suoluonnosta, ojituksista, ennallistamistyöstä ja tyhjentyneestä maaseudusta.

Douglas Stuart: Nuori Mungo

Douglas Stuart 2022. Englanninkielinen alkuteos Young Mungo. Suomentanut Laura Jänisniemi. WSOY 2023. 419 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Douglas Stuartin esikoisromaani Shuggie Bain oli niin järkyttävän hyvä - Booker-palkinnon voittaja! - että Nuori Mungo meni lukulistalle heti ilmestyttyään. Silloin kävi kuitenkin niin, etten ehtinyt lukea sitä ajoissa, kirja piti palauttaa takaisin kirjastoon, ja teos unohtui. Kunnes näin sen jälleen kirjaston hyllyssä eräänä päivänä ja aloitin sen saman tien. Nyt Nuori Mungo on luettu ja melko ylistävät pisteet annan sillekin.

15-vuotias Mungo elää Glasgowin köyhälistöalueella, jossa protestantit ja feeniläiset eli katolilaiset ottavat jatkuvasti yhteen. Tätä ennen olin sijoittanut kyseiset kahnaukset Irlantiin, mutta nyt tiedän, että kahtiajako koskee yhtä lailla Skotlantia. Mungon äitiä ei juuri näy, tai jos tämä piipahtaa kotona, hän on niin kännissä ja ailahtelevainen, ettei hänestä ehdi huokua äidillistä tukea. Sitä Mungo kuitenkin kovasti kaipaa ja yrittää olla äidilleen mieliksi aina kun tämän näkee. Isoveli Hamishilla on oma katujenginsä ja tapansa selvitä elämässä: tappelut, varastaminen, kiusaaminen ja päihteet. Isosisko Jodie pärjää koulussa ja on teräväsuinen kuin mikä, huolehtii asunnosta ja Mungosta, eikä voi sietää äitiään. Isä on kuollut jo ennen Mungon syntymää äidin ollessä hädin tuskin täysi-ikäinen.

Lähtökohdat ovat siis heikot ja haastavat, kun nuori Mungo alkaa epäillä itsessään jotain, mitä joutuu pitämään salassa. Hän tapaa naapurustossa asuvan katolilaispojan, Jamesin, joka kasvattaa puluja kyyhkyslakassaan lähistöllä. Nuorukaiset löytävät yhteisen sävelen ja rakkauden, joka lämmittää kaltoinkohtelun, väkivallan, kovuuden ja yksinäisyyden täyttämässä arjessa. Poikien välisessä suhteessa ei mikään ole sallittua - he edustavat eri uskontokuntia, he ovat homoseksuaaleja - eikä heillä taida olla mitään edellytyksiä saada pitää toisiaan. He ovat jotain muuta kuin työväenluokan toksinen mieskuva.

Nuori Mungo on järkyttävän raastava, kohtuuton ja väkivaltainen romaani. Mungon elämä on täynnä niin valtavaa vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, että lukijan on haukottava välillä henkeään. Poika pysyy hädin tuskin hengissä, mutta silti lukiessa ja tarinan edetessä on vaan uskottava siihen, että kaikki kääntyy joskus kohti parempaa, edes hetkeksi. Ja sitten kun se hetki koittaa, syntyy väärinkäsityksiä, ruhjeita ja sydänsärkyä, ja aikuiset pettävät pahimmalla mahdollisella tavalla. Romaani ei tarjoa Glasgow'n köyhälistöstä minkäänlaista positiivista mielikuvaa, ei koulusta, ei AA-kerhosta. No, ehkä naapurissa asuvan, pahoinpidellyn rouvan lämpimät ateriat ovat sentään jotain. Ja silti tarina vie eteenpäin, koukuttaa ja saa uskomaan, että nuorella Mungolla on tulevaisuus.

Kirjoitin Shuggie Bainista näin: "Stuart kirjoittaa hienosti 1980-luvun Glasgowsta, elatustuilla elävistä ihmisistä, työväenluokan ahdingosta, näköalattomuudesta, nälästä, puutteesta ja kaduista, joilla ei juurikaan näe toivoa." Ihan sama pätee myös Mungon maailmaan. Yhtymäkohtia Shuggie Bainiin on myös pienen pojan ehdoton rakkaus ja lojaalius alkoholistiäitiä kohtaan, riipaiseva tarve yrittää pärjätä ja uskoa huomiseen. Tämäkin teos pohjautunee pitkälti kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin lapsuudesta Skotlannissa. Nykyisin kirjailija asuu Yhdysvalloissa.

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Don DeLillo 1985. Englanninkielinen alkuteos White Noise. Suomentanut Helene Kortekallio. Tammi 1986. Pokkarissa 358 s. Ostin käytettynä. Kuva kustantajan.

Tämä teos löytyy Netflixistä elokuvana, joten täytyy miettiä, katsoisinko sen nyt kun kirja on luettu. Tavallaan olisi mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvaversio on, mutta toisaalta siinä on omat riskinsä. Minulle kumpikaan, kirja eikä elokuva, ollut tuttu entuudestaan, mutta kirjailijan nimessä on jotain tuttua. Valkoinen kohina on DeLillon varhaistuotantoa ja palkittu ilmestymisvuonaan vuoden parhaana romaanina Yhdysvalloissa. Kovasti kehutun kirjailijan myöhempiä teoksia voisi kokeilla myös joskus.

En ole ihan varma, osaanko kertoa, mistä Valkoinen kohina kertoo, mutta yritän jotain. Sen kertojaääni on viisikymppinen Jack Gladney, yliopisto-opettaja, Hitler-tutkija ja viidettä kertaa naimisissa. Jack kärsii kuolemanpelosta, kuten myös hänen vaimonsa Babette. Arki on kai varsin tavallista neljän lapsen kanssa, kunnes lähistöllä purkautuu ilmaan myrkyllistä kaasua, ja asukkaat evakuoidaan muutamaksi päiväksi. Sen jälkeen Jackin kerrontaa leimaa epäluulo, pelko ja pakkomielteinen tarve selvittää, mitä vaimo on kokeillut. Babetten hajamielisyyden taustalta löytyy tieteellinen koe, joka ei näytä auttavan, vaan tekee elämänmyönteisestä vaimosta entistä hiljaisemman. 

Jack käy mielenkiintoisia keskusteluja Babetten lisäksi ystävänsä Murrayn sekä lastensa kanssa. Keskustelut tuovat kerrontaan välillä suorastaan kiihkeän latauksen. Ne ovat älykkäitä, nokkelia ja haastavat niin lukijan kuin Jackinkin. Kaikilla on jokin teoria myrkkypilvestä, evakuoinnista, sen jälkeen onnettomuuksiin varautumisista, mahdollisista terveysvaikutuksista, ja aikuisilla enenevässä määrin myös kuolemasta. Loppua kohden kuolemanpelko on hyvinkin keskeisessä roolissa, enkä voi olla pohtimatta, oliko 1980-luvun maailmanpolitiikassa tai kulttuurissa ilmiöitä, jotka ovat vaikuttaneet romaanissa esiin nouseviin teemoihin.

Arjen ja nokkelien keskustelujen taustalla välkkyy kapitalismi, markkinointi ja television valta, usein hauskasi vain yksittäisten lauseiden välityksellä. Medioiden vähyys tuntuu vanhanaikaiselta, mutta kiehtovalla tavalla. Se tekee tilaa aidolle kohtaamiselle ja noille runsaille keskusteluille, vaikka Babette viihtyykin radiokuunnelmien äärellä ja makuuhuoneissa soivat mainokset. Yliopistotutkijoiden tutkimuskohteet aiheuttivat minussa pientä huvittuneisuutta, eivätkä yliopistohahmotkaan ihan ilman komiikkaa jääneet.

DeLillon teksti on melko täyteen ahdettua, mikä tekee lukemisesta melko hidasta. Virkkeisiin on pakko keskittyä, niissä on valtavasti informaatiota ja hälyä, enkä ihan kaiken merkitystä kokonaisuudelle edes hahmottanut. Romaanin henkilöt on hyvin kirjoitettu, pidin etenkin lapsista sekä Jackin tavasta kuvailla heitä. Älykkyys ja pakkomielteet kohtaavat lämmön ja rakkauden, jota perheessä ja ihmissuhteissa riittää. Jostain syystä pidin myös siitä, että aikaisemmat avioliitot olivat osa arkea, niihin ei liittynyt kaunoja eikä riitoja, lapsia ei käytetty välikappaleina, eivätkä erot itse asiassa olleet romaanissa minkään asteinen teema. Se oli ilahduttavan raikasta.

Saapa nähdä, mitä lukupiirissä keskustellaan tästä parin viikon päästä. Ehkä lukupiirin keskustelu avaa minulle vähän enemmän sitä, mistä tässä romaanissa oli kyse! Hyvä valinta! 

Jon Fosse: Aamu ja ilta

Jon Fosse 2000. Uusnorjankielinen alkuteos Morgon og kveld. Suomentanut Katriina Huttunen. WSOY 2024. 120 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiirin ystävät kehuivat tätä romaania niin että lainasin sen kirjastosta heti. Luinkin sen heti, eikä siinä kauan mennyt. Pienoisromaani on pienen hetken kestävä, mutta mieleenpainuva ja arvokas.

Saareen rakennettuun pieneen torppaan syntyy lapsi, joka saa nimekseen Johannes. Hänen isänsä on huolesta jäykkänä, mutta kokeneen kätilön avulla äiti synnyttää maailmaan potran pojan. Elämä on alkanut. 

Romaanin toisessa osassa vanha kalastaja, jonka nimi on Johannes, herää ja ihmettelee notkeita jäseniään, kevyttä kulkua ja kaiken leijumista. Johannes muistelee kuollutta vaimoaan ja haaveilee tämän läsnäolosta. Hän kulkee rantaan ja veneelle vanhan, jo edesmenneen ystävänsä Peterin kanssa, lupaa leikata tämän tukan ja tutustuu tulevaan vaimoonsa. Lämmöllä hän ajattelee nuorinta tytärtään, joka asuu lähellä, ja hätääntyy, kun tämä ei vastaan tullessaan huomaa häntä lainkaan. Johannes on kuollut.

Fossen kerronta on erikoista. Siinä ei ole juurikaan pisteitä, paitsi parissa ilmeisen painokkaassa kohdassa, esimerkiksi Jumalan yhteydessä. Lauseiden ja ajatusten ketju pilkkujen välissä tekee tekstistä puheenomaista, mietteliästä ja ihmeen soljuvaa. Ihan kuin loppua kohden tulisi vähän kiire, vaikka kaikki on jo valmista. Mutta ehkä Johannes on vähän ihmeissään viimeisestä päivästään. 

Voisin kokeilla Fosselta jotain muutakin, ihan jo uteliaisuuttani haluan tietää, onko tyyli samanlainen, vai vaihteleeko hän sitä. Elämän aamun ja etenkin illan kuvaukseen, Johanneksen hämmennykseen ja tunteiden vuoristorataan tämä tyyli sopi erinomaisesti. Kokonaisuudessa on jotain runon kaltaista, kuolema sallii tarinaan epäloogisuutta ja hivenen fantasiaakin. Haikeakin se on, mutta myös lohdullinen, sillä mukana ovat tärkeimmät ihmiset. Peterin mukana Johannes lähtee merelle viimeisen kerran.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Ian McEwan 2025. Englanninkielinen teos What We Can Know. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otava 2026. 356 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ian McEwan on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani ja siksi oli mieluinen yllätys, kun häneltä ilmestyi uusi romaani. Olin nimittäin jotenkin siinä uskossa, että Opetukset olisi ollut hänen viimeisensä. Lue blogipostauksestani, miksi. Uskollisuudestani kertoo jo se, että kymmeneen blogivuoteen mahtuu kahdeksan McEwanin teosta, ja jos oikein muistan, ainakin yhden olen lukenut jo ennen sitä. Huomasin myös, että pitkään McEwania suomentanut Juhani Lindholm on vaihtunut Jaakko Kankaanpäähän.

Kahteen aikatasoon sijoittuva Mitä voimme tietää selvittää ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä voimme menneisyydestä tietää jäljelle jäävien dokumenttien perusteella. Vuonna 2119, suuren tuhotulvan ja maailmanlaajuisen sekaannuksen jälkeen, tutkija Tom Metcalfe haluaa päästä selville noin sata vuotta aikaisemmin kuolleen runoilijan Francis Blundyn runon sisällöstä ja kohtalosta. Runo on sama, jonka Blundy on lukenut vaimolleen tämän syntymäpäiväillallisilla 2010-luvulla.

Olisin voinut olla siellä. Minä olen siellä. Tiedän kaiken, mitä he tiesivät - ja vielä enemmän, koska tiedän jotain heidän salaisuuksistaan ja tulevaisuudestaan. Tiedän myös heidän kuolinpäivänsä. On tuskallista, että he ovat niin eläviä mutta poissa. He voivat liikuttaa ja koskettaa minua, mutta minä en voi koskettaa heitä. Pitkittyessään historiantutkimus on tanssia vieraiden ihmisten kanssa, ja näitä vieraita olen oppinut rakastamaan.

Tuhosta huolimatta digitaalisia aineistoja on säästynyt valtavat määrät, olemmehan 2000-luvulla jatkuvasti netissä, sovelluksissa ja sähköisesti yhteydessä toisiimme. Siksi Tomilla on laajalti materiaalia luoda Blundyn ja tämän vaimon Vivienin sekä heidän ystäviensä elämästä hyvin tarkan ja luotettavan tuntuinen selonteko, joka alkaa 1990-luvulta ja päättyy runoilijan kuolemaan 2010-luvun lopulla. Selvitys kuvaa Vivienin avioliittoa ja aviomiehen sairastumista varhaiseen dementiaan, Vivienin ihastumista Blundyyn ja lopulta liittoa tämän kanssa upeassa maalaistalossa, mutta pohtii myös sitä, miksi Vivien jätti oman lupaavan tutkijan- ja kirjailijanuransa.

Romaanin toisessa osassa siirrytäänkin Vivienin omaan elämäkertaan, jossa hän kertoo, mitä oikeasti noina vuosina tapahtui. McEwanin teos kuvaa oivallisella tavalla sitä, miten runsaista digitaalisista aineistoista huolimatta voi saada väärän kuvan tutkimuskohteesta, missä tilanteissa välttelemme sähköisiä jälkiä itsestämme suojellaksemme läheisiämme tai itseämme, ja mikä sitten saattaa vuosikymmeniä myöhemmin johtaa tutkijat väärille raiteille. Vaikka Tomin tekemän tutkimuksen lähtökohtana on löytää Blundyn maineikas runo, romaanin keskiöön ja päähenkilöksi nousee Vivien.

Romaanin toisen osan auetessa kiinnostus siirtyykin runon kohtalosta siihen jännitteeseen, jonka Vivienin kertoma luo suhteessa Tomin historialliseen tutkimukseen. Se on pitkälti ihmis- ja parisuhteissa vallitsevien ja niiden aiheuttamisen vahvojen tunteiden kuvausta, mutta paljastaa ratkaisuja, salaisuuksia ja motiiveja, joista Tomilla ei sadan vuoden päästä ole hajuakaan. Löytääkö Tom kuuluisaa runoa lopulta lainkaan ja onko sillä merkitystä?

Mielenkiintoisen romaanista tekee myös sen sijoittuminen tulevaisuuteen. Luin McEwanin luomaa maailmaa kuin se olisi oikeasti tulevaisuuttamme, niin hyvin hän oli huomioinut suurvaltojen väliset nykyiset jännitteet ja tulevat valtasuhteet, ympäristön tilan ja etenkin merenpintojen nousun aiheuttaman Iso-Britannian hajoamisen. Saarivaltiosta on tullut todellakin pienten saarten muodostama valtio, jossa on hidasta kulkea saarelta toiselle. Esimerkiksi rakastamani Oxford ja sen Bodleian-kirjasto, jossa romaanihenkilöt kulkevat, on jäänyt merenpinnan alle, ja vain korkeimmat tornit kummittelevat pinnan yläpuolella.

Ian McEwanin - tällä kertaa Jaakko Kankaanpään suomentamana - teksti on älykästä ja kaunista, täynnä merkityksiä ja sisältää runsaasti intertekstuaalisia viittauksia monen eri aikakauden teksteihin. Viihdyin niiden parissa erinomaisesti, mutta ymmärrän, jos niiden runsaus etäännyttää brittikulttuuria vähemmän tuntevaa lukijaa. Toivon kovasti, että 77-vuotias mestarikertoja jaksaa kirjoittaa vielä pitkän aikaa!

Lucy Clarke: Vaellus

Lucy Clarke 2023. Englanninkielinen alkuteos The Hike. Suomentanut Kristiina Vaara. Otavan pokkari 2025. 379 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kiitos lukupiiriläisille tupaantuliaislahjasta! Sain sillä yhden kovakantisen sekä tämän pokkarin, jonka valitsin teeman vuoksi. Kävelyaiheiset romaanit ovat kiehtovia! Ja Lucy Clarkea en ole lukenut aikaisemmin, joten senkin vuoksi hyvä valinta. Tosin tämä minun täytyi tarkistaa blogistani, sillä kirjailijan nimi on kauppojen hyllyiltä sen verran tuttu, etten olisi yllättynyt, vaikka olisin häntä jo lukenutkin.

Neljä läheistä ystävää, Liz, Maggie, Helena ja Joni, ovat lomailleet säännöllisesti yhdessä jo vuosia, kun Liz ehdottaa jotain erilaista ja aktiivisempaa: neljän päivän vaellus Norjassa. Joni on kiertueella bändinsä kanssa, mutta yllättää ystävänsä saapumalla Norjaan, jossa kolmikko jo tekee lähtöä vuoristomajalta kohti komeaa Blåfjell-vuorta. Joni on väsynyt kiertue-elämään ja julkisuuteen, ja kaipaa suunnanmuutosta.

Kuten arvata saattaa, jokaisella on jotain, minkä kanssa he kamppailevat. Järkevä ja vastuullinen Liz on laittanut avioliittonsa tauolle pohtiakseen jatkoa. Maggie kamppailee yksinhuoltajana pienten tulojen kanssa, eikä ole saanut aikaiseksi panostaa matkaa varten edes kohottamalla kuntoaan. Helena puolestaan kaipaa vasta menehtynyttä äitiään ja elää holtittomasti, kunnes raskaustesti osoittaa hänen odottavan lasta, jota hän ei koskaan tiennyt haluavansa.

Lizin Blåfjellille suunnittelema reitti kauhistuttaa muita naisia, ei vähiten sen haastavuuden vuoksi, vaan myös siksi, että sääennuste lupaa myrskyä ja paikalliset puhuvat vuoren salaperäisestä tunnelmasta. Ja koska kyseessä on jännityskirjallisuus, luonto todellakin haastaa kulkijansa, asettuu suorastaan poikkiteloin ja uhkaa pakottaa naiset takaisin. Myrskyn iskiessä ystävykset menettävät tavaransa ja polku takaisin on poikki. Ainoa vaihtoehto on jatkaa eteenpäin kohti vuorenhuippua ja toivoa, että matkan varrelle osuu autiotupa, jossa olisi lämmin ja jotain syötävää.

Luonnonolosuhteet eivät ole ainoa vaara, jonka naiset kohtaavat. Matkan varrelta löytyy luola, jossa joku piilottelee kokaiinilastia. Ovatko naiset reitillä ainoat vai onko heidän perässään kulkenut koko ajan joku muu? Vuorilla nimittäin on kadonnut vuosi aikaisemmin kovasti Maggien näköinen nainen, joka saattoi tietää jotain kokaiinista. Kuka vuoristomajalla työskentelevistä miehistä on se, jonka on parasta seurata naisia maastossa ja varmistaa, että salaisuus pysyy turvassa.

Vaellus oli juuri sellainen kuin odotinkin. Toisaalta hyvin ennalta-arvattava, mutta vetävästi kirjoitettu, suorastaan koukuttava ja sopivalla tavalla jännittävä. Päähenkilöissäkään ei juuri ollut mitään uutta, mutta heidän välisensä suhteet - sekä syvä rakkaus että pienemmät ja suuremmat kaunan ainekset - oli hyvin kuvattu ja toivat patikointiin dramatiikkaa. Norjalainen luonto luo jylhät puitteet draamalle laajoine erämaineen, rinteineen, sumuineen ja maisemineen. 

Tällä kirjalla sain hieman vauhtia hitaaseen lukutahtiini, joka on vaivannut viime kuukausina. Ja Vaelluksen perusteella voisin ihan hyvin kokeilla myös Clarkin aikaisempaa suomennosta Haaksirikkoutuneet.

Ivan Maniraho: Auringon syy

Ivan Maniraho 2025. Like. 197 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kiitokset serkulle kirjavinkistä! Sain matkustaa tällä kirjalla uuteen maahan, tällä kertaa Ruandaan, jonne kirjan alkuosa sijoittuu. Sieltä on myös kotoisin romaanin päähenkilö Mooses, joka tunnetaan Suomessa myöhemmin nimellä Elias. Kirja ei ilmeisesti ole omaelämäkerrallinen, vaikka kirjailijakin on muuttanut lapsena Ruandasta Suomeen. Ehkä kuitenkin omakohtainen.

Ruandan kansanmurha on yksi lähihistorian järkyttävimmistä sodista eikä kirjan alkuosa ole siksi kaikkein heikkohermoisimmille. On kuitenkin äärettömän tärkeää, että kirjailija välittää romaaninsa kautta meillekin kokemuksia ja kuvausta tapahtumasta, joka ei saisi toistua. Pieni Mooses on puoliksi hutu, puoliksi tutsi. Hänen äitinsä jää pienen siskon kanssa Afrikkaan, kun eno Daavid pakkaa Mooseksen mukaansa ja lentää Suomeen. Keniasta mukaan tulee Moosesta vanhempi tyttö, Sara. Suomessa lasten alkuperä salataan ja molemmista tulee Daavidin lapsia. Samalla Mooseksen nimeksi tulee Elias.

Kuten niin usein, Daavidilla ja Mooseksen äidillä on hyvät tarkoitusperät: mahdollistaa lapselle turvallinen elämä, kunnon koulutus ja sitä kautta varmistaa kotimaahan jääneiden taloudellinen turva. Suunnitelma ei kuitenkaan toteudu. Elias menettää läheisensä, eikä Daavid saa kunnon jalansijaa suomalaisesta yhteiskunnasta. Kun eno vuosia myöhemmin katoaa Afrikan-reissulleen kolmeksi vuodeksi, ovat teinit täysin kahdestaan. Mitä tulee lapsesta, joka menettää niin paljon sodalle ja joka joutuu itse kasvattamaan itsensä uudessa maassa?

Manirahon esikoisromaani sortuu samaan kuin moni muukin, eli fokus on välillä hieman kadoksissa ja runsaista aineksista olisi voinut valita osan sen sijaan että yrittää kertoa ihan kaiken. Eliaksen elämästä on totisesti romaaniksi ja alkuosa varsinkin lunastaa paikkansa. Maniraho kuvaa myös todella hyvin kahden kulttuurin ja usean kielen välissä elävän lapsen ajatuksia ja kokemuksia, identiteetin sirpaleisuutta ja hukassa olemista. Onneksi Eliaksen nuoruuteen mahtuu hyviäkin hetkiä, kannattelevia ystäviä ja hyviä päätöksiä ennen kuin romahtaminen on lähellä. Ehkä toivoa lopulta on.

Tyyliltään romaani on sekoitus monenlaista. Välillä Maniraho listaa stereotyyppisiä suomalaisia asenteita ja tapoja, jotka ainakin minua hieman ärsyttivät ja jotka eivät vieneet tarinaa eteenpäin. Välillä kuvaus on traagista ja selkäpiitä karmivaa. Sitten hetkeksi kerrontaa värittävät musta huumori ja tarkkanäköiset yksityiskohdat, suorastaan kurittomuus. Joissakin luvuissa näkökulma vaihtuu yhtäkkiä kaikkitietävästä kertojasta Eliaksen minäkertojaan, mikä on hämmentävää. Ehkä näissä kohdin olisin toivonut hieman enemmän kustannustoimitusta. 

Ei silti, vaikka kritisoin paikoin, nautin ja suorastaan ahmaisin tämän tärkeän romaanin, joka kertoo niin monesta aikuisesta ja nuoresta minunkin työpaikallani. Halusin oikeasti tietää, miten Mooseksen/Eliaksen, Saran ja Daavidin käy. Arvostan valtavasti sitä, miten paljon tällaiset teokset opettavat maailmasta ja ihmisten hädästä.

Marie Aubert: Enhän minä ole sellainen

Marie Aubert 2022. Norjankielinen alkuteos Jeg er egentlig ikke sånn. Suomentanut Aino Ahonen. Gummerus 2025. 212 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sukulaiset kokoontuvat toukokuisena viikonloppuna teini-ikäisen Linnean rippijuhlia varten. Linnea on itse hyvin hermostunut, sillä juhliin on pyydetty tarjoilijoiksi kaksi hänen hieman vanhempaa ystävää. Ystävyyteen on kuitenkin tullut viime päivien aikana merkittävä särö. Linnea ei voi käsittää, miksi hänen kuorokaverinsa Ingrid ei vastaa enää hänen viesteihinsä, miksei hän enää kelpaa tälle. Miten juhlien käy, jos Ingrid ei saavukaan?

Linnean Oslosta saapuva täti Hanne on muuttunut niin paljon, että herättää väistämättä huomiota. Hanne on saavuttanut sen, mitä häneltä ei koskaan odotettu, mutta huomion kiinnittyminen häneen herättääkin ihan liikaa muistoja menneisyydestä, jo edesmenneestä äidistä, kouluaikojen kiusaamisesta ja kehohäpeästä. Hannella on mukanaan uusi puoliso, eikä tuore suhde taida olla tarpeeksi vahva kestääkseen Hannen mielialavaihtelut ja epävarmuuden.

Linnean isä kokee tekevänsä juhlien ja perheen arjen eteen enemmän kuin vaimonsa. Pakka on vaarassa hajota juuri juhlien alla, sillä Bård kokee ettei hänen aikansa riitä kaikkeen. Hän on lapsesta saakka saanut äidiltään kuulla olevansa täydellinen, toisin kuin siskonsa, mutta nyt hän on mennyt tekemään jotain, mikä toistaa isän menneitä virheitä. Kuullessaan epämiellyttävän uutisen päivää ennen juhlia Bård on lähellä hajoamista. Siskostakaan ei ole apua, on kuin Hanne nauttisi veljensä ahdingosta ja virheestä.

Minulle aikaisemmin tuntematon Marie Aubert kirjoittaa erinomaisella tavalla perheenjäsenten välisistä suhteista. Kerronnassa ja dialogeissa on hieman mustaa huumoria synkkiä ajatuksia ja painetta keventämään. Mitä pidemmälle viikonloppu etenee, sitä synkemmältä päähenkilöiden pään sisällä tuntuu, ja ajatukset menevät aina vaan pahemmin solmuun. Heistä usea toteaa itsekseen: Enhän minä ole sellainen. Juhlissa purkautuu ainakin osa paineesta, mutta Aubert lopettaa romaaninsa sunnuntai-iltapäivään, olivat asiat kesken tai eivät. Jokin solmu löystyy, osa skismoista jää päälle ja osa salaisuuksista jää paljastumatta, mutta lopussa on kuitenkin toivoa.

Alkuun ajattelin, onko Aubertin kerronta liiankin vähäeleistä tai tylsää makuuni, mutta ei sitten ollutkaan. Se on tavallaan melko arkista, mutta hän on taitava sanoittamaan monenlaisia tunteita: kiusatuksi tulemista, sivuun jäämistä, häpeää, nähdyksi tulemisen kaipuuta, ihastumista ja pettymistä. Kuten niin usein, tunteet pidetään sisällä eivätkä perheenjäsenet tiedä toistensa kivuista puoliakaan, etenkään jos niiden juuret ovat jo lapsuudessa. Näkökulmia ja kertojia on neljä, mikä tekee kokonaisuudesta kiehtovan ja pitää kerronnan napakkana.

Ali Smith: Syksy

Ali Smith 2016. Englanninkielinen alkuteos Autumn. Suomentanut Kristiina Drews. Kosmos 2022. 270 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Valitsin lukupiiriimme luettavaksi Ali Smithin teoksen, koska hänen nimensä on ollut mielessäni jo pitkään, varmasti jo kymmenisen vuotta, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea yhtään hänen teostaan. Nyt oli siis aika. Helmetin lukuhaastetta varten pitäisi etsiä trilogiaa, mutta ei varmaan haittaa ketään, jos laitan siihen Smithin vuodenaikakvartetista kolme tai jopa kaikki neljä teosta!

Kvartetin aloittaa Syksy. Totesin äsken puolisolleni, että romaanissa on jotain utuista ja siitä on vaikea alkaa kirjoittamaan. Takakannessakin on kuvaus syksystä: sumujen ja satoisuuden aika. Romaani ei ole siinä mielessä perinteinen, että siinä olisi selkeä juoni, alku tai loppu. En ole edes ihan varma, mistä se kertoo. Silti se oli hyvä teos, viihdyin sen parissa ja kiinnyin sen päähenkilöihin.

Vuonna 1984 syntynyt Elizabeth kuulee, että hänen satavuotias entinen naapurinsa Daniel on joutunut sairaalaan. Elizabeth palaa pitkästä aikaa äitinsä luokse ja alkaa kulkea Danielin sairaalavuoteen vierelle päivittäin, vaikkei ole varma, huomaako Daniel sitä itse lainkaan. Vuosia aikaisemmin nuori Elizabeth ystävystyi iäkkään naapurinsa kanssa. Kaksikko teki pitkiä kävelyretkiä lähiympäristössä ja pohtivat asioita. Tyttö ei juurikaan oppinut vanhuksen menneisyydestä, mutta ilmeisen värikkään elämän viettänyt Daniel avasi lapselle maailman, esittää kysymyksiä, lukea ja tavan ajatella, jota kotoa ei olisi ehkä oppinut.

Samalla kun Elizabeth viettää aikaa sairaalassa, hän näkee äidistään ihan uuden puolen. Äidin ja tyttären mielenkiinnon kohteet eivät ilmeisesti ole koskaan kohdanneet eikä tytär taida pitää äitiään kovin terävänä. Vähitellen hän kuitenkin muuttaa mieltään ja tulee samalla ehkä itsekin kasvaneeksi hieman. Kuusi vuotta poissa kotoa ovat muuttaneet asioita, mutta kun Daniel herää, on kuin Elizabeth ei olisi koskaan poistunut viereltä.

Smithin teksti on hyvin huokoista. Se ei juurikaan selittele eikä kerro kaikkia taustoja. Lukija hyppää mukaan hetkiin, sekä menneisyyteen että nykyhetkiin. Ratkaisu tekee kokonaisuudesta sumuisen, mutta niinhän me oikeassakin elämässä teemme - täytämme itse tyhjät aukot silloin kun emme saa tietää kaikkea, sepitämme palasista koherentin kokonaisuuden. Ehkä aukkoisuus ja sumuisuus onnistuivatkin tekemään Syksystä sopivalla tavalla kiehtovan. Nykypäivään teoksen ankkuroivat Brexit-äänestyksen jälkeinen kuohunta ja poliittinen ilmapiiri, joka repii Britanniaa kahtia.

Topias Haikala: Kielet ennen meitä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Topias Haikala 2025. SKS Kirjat. 429 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan. 

Juuri tällaista kielihistoriallista teosta olen kaivannut! Yksi lempikursseistani yliopistossa oli aikoinaan nimeltään Suomen kielen historiallinen tausta. Tutkijat ovat näköjään vuosituhannen vaihteen jälkeen löytäneet runsaasti uutta, teorioita on tullut ja mennyt. Paljon oli silti tuttua ja edelleen paikkansa pitävää tämän teoksen perusteella. Oli ihanaa kerrata termistöä, kielten sukulaisuussuhteita ja ajallisia yhteyksiä, sekä tietysti oppia paljon uutta.

Haikala kirjoittaa mukavan leppoisaan ja juttelevaan tyyliin, mikä keventää tekstiä, sillä muuten se on hyvin kielitieteellistä ja uskon, että termistöä tuntemattoman on varmasti vaikea pysytellä kärryillä. Kannattaa silti kokeilla ja puskea eteenpäin. Samaa suosittelee kirjailija itsekin, ja varoittaa välillä, jos edessä on koukeroisempaa teoriaa. Hänen päälähteinään ja kirjan "aivoina" toimii kuusi arvostettua alan tutkijaa, joiden näkemyksiä Haikala kirjoittaa lukijalle ymmärrettäväksi, joiden kanssa hän keskustelee ja joiden välisiä näkemyseroja hän välillä myös päivittelee.

On selvää, että etenkin sukulaiskielten väliset geneettisiä ja ajallisia suhteita on vaikea määritellä tarkasti, vaikka kuinka haluaisi. Tai sitten sitä, missä ajanjakson vaiheessa tai missä kohtaa kartalla kaksi kielikuntaa ovat törmänneet toisiinsa. Eikä tämä teos pysty antamaan tarkkoja vastauksia siinä missä mikään muukaan teos, mutta kokonaisuudesta muodostuu silti tarpeeksi selkeä ja johdonmukainen kuva. Tukena on kielihistorian lisäksi arkeologista tietoa. Ehkä minua auttoi se, että muistin jotain yliopistoajoilta, mutta toivon että muutkin lukijat saavat kirjasta paljon irti, sillä antoisa se on.

Olin aivan innoissani, kun sain lukea kantauralista, itämerensuomesta, myöhäiskantasuomesta, paleogermaanista, balteista ja mitä kaikkea teos sisältääkään vuosituhansien takaa noin keskiajalle saakka. Ja mikä jännittävintä, tutkijat ovat sitä mieltä, että nykyisellä asuinalueellamme on asunut jopa useampi sellainen ihmisryhmä, joiden kieli on kadonnut ajan saatossa, uusien kielten vallatessa alaa. Kuolleet kielet näkyvät etenkin saamessa, mutta suomenkin kielessä on lukuisia, meille hyvin arkipäiväisiä luontosanoja, joille ei ole vastinetta missään nykyisin tunnetussa kielessä. Eikä noiden kielten kuolemasta edes ole kovin kauan!

Haikala esittelee kussakin luvussa sanoja, joita on lainattu eri kielistä eri aikoina, mutta niitä olisi voinut olla enemmänkin. Äänteenmuutosten ymmärtäminen ei ollut helpointa illalla nukkumaan mennessä, mutta nautin niistä silti, kaikista frikatiiveista ja sibilanteista. Välillä luin kirjaa keskellä yötä, jos satuin heräämään. Yksityiskohtia on tällaisessa teoksessa niin paljon, ettei kaikkea pysty omaksumaan eikä muistamaan, mutta onneksi kirja on oma ja siihen voi palata heti, kun siltä tuntuu.

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Ulla-Lena Lundberg 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Lyser och lågar. Suomentanut Leena Vallisaari. Teos & Förlaget. 396 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupirin kirjaksi valittiin tällä kertaa romaani, joka kertoo kansanopistojen synnystä. Sopii minulle oikein hyvin, olenhan ison osan lapsuuttani asunut sellaisessa. Muutenkin kansanopistot ovat olleet suvussani iso asia, monen työpaikka ja koti.

Liekinkantajat lähtee liikkeelle kuitenkin jo vähän aikaisemmin, kun vöyriläinen Bitt lähtee ystävineen kävellen kohti vauraampaa Helsinkiä. Vaasan palo tuo kotiin työttömäksi jääneitä työläisiä, eikä kotikylällä ole varaa ruokkia kaikkia. Osa tytöistä jää raskaan matkan varrelle, mutta Bitt pääsee perille, hyvään työpaikkaan, ja rakastuu. Kunhan sulhanen on käynyt mutkan Krimin sodassa, he asettuvat Porvooseen. Porvoossa Bittin tytär Olga rakastuu vuosia myöhemmin nuorukaiseen, joka saa yliopisto-opinnoistaan kimmokkeen perustaa Espooseen Finnsin kansanopiston. Liekin ja ainekset sitä varten kumpuavat ruotsalaisista ja tanskalaisista esikuvista, mutta myös tarpeesta sivistää vähitellen kehittyvän Suomen nuorisoa.

Olgan elämä Finnsissä (molemmilla on todelliset esikuvansa) on romaanin keskiössä: kansanopistovuoden rakentaminen, pedagogiikka, aatteet, opiskelijoiden löytäminen, sopiva henkilöstö, suhteet ympäröivään seutuun ja taloudenpito. Opiston pyörittäminen ensin aviomiehen, sitten vaihtuvien rehtorien kanssa on Olgan elämäntyö, jolle hän antaa mielellään kaikkensa. Nuorten naisten opettaminen ja sivistäminen tulevaisuutta ja yhteiskuntaa varten on etuoikeus ja työ, jonka avulla Olga on itsekin noussut maaseutuväestön ja työväenluokan yläpuolelle. 

Romaani on kansanopistohistorian lisäksi tietysti myös kertomus naisesta, hänen kasvustaan ja työstään, äitiydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta. Romaanin loppupuolella Olgan rinnalle päähenkilöksi nousee hänen tyttärensä Karin, hyvin erilainen ja vielä kovin nuori, vailla tavoitteeseen johtavaa liekkiä. Mielenkiintoisia sivuhahmoja ovat Olgan isä Fredrik, puoliso Robert, opiston rehtorit, Karinin puoliso Gunnar ja Olgan pikkusisko Ida, joka on eturintamassa tuomassa voimistelua ja liikuntaa osaksi tyttöjen koulutusta.

Liekinkantajat on vahvasti kiinni Suomen historian tapahtumissa alkaen Vaasan sodasta vuonna 1852. Helmikuun manifesti vuonna 1899 ja Suomen asema pelottavat opistolaisia ja tapahtumat ruokkivat pedagogisia keskusteluita. Naisten äänioikeus samoin herättää vahvoja mielipiteitä, joiden esittämistä sekä harjoitellaan että pelätään. Ensimmäinen maailmansota vaikuttaa Suomessa asti, mutta suurin koettelemus on tietysti sisällissota heti sen jälkeen vuonna 1918. Sivistysaatteen lisäksi teemoja ovat siis myös työväestön asema, naisten asema ja Suomen sijainti Venäjän osana.

Ja silti tuntuu, etteivät suuret teemat ja tapahtumat kuitenkaan ihan ravisuta romaanin päähenkilöitä, vaikka he mukana ovatkin - sivuhenkilöitä historia ravisuttaa enemmän. Suurimmat tunteenpurkaukset liittyvät parisuhteeseen, ihmissuhteisiin ylipäätään, lasten kasvattamiseen, maineeseen tai rakkaiden menettämiseen. Olga saa hyvän elämän ja palon, joka kestää, mutta hän joutuu myös pelkäämään ja menettämään paljon rakkaidensa vuoksi. Romaani kuvaa hyvin sitä, miten hauras ihmiselämä on vielä tuohon aikaan ollut, miten vähällä ihmiset ovat välillä joutuneet tulemaan toimeen, ja miten riippuvaisia he ovat olleet maineestaan ja siitä kuvasta, jonka he muille välittävät.

Olgan elämä vie mukanaan ja romaania oli sen teemojen vuoksi mielenkiintoista lukea. Lundbergin kerronta on vaihtelevaa ja monipolvista, muttei aina ihan minun makuuni. Kerronta on hieman imelää, esimerkiksi se, miten monin sanoin loppuun saakka kansanopistoaatteen ihanteita kerrataan ja kerrataan, miten ihanaa ja kehittävää nuorten on kasvaa Finnsissä, ja miten merkittävää työtä Olga tekeekään. Tekstissä on tyyli, joka sopii hyvin historialliseen romaaniin, mutta on kaunosieluisena vähän etäännyttävä. Kokonaisuutena kuitenkin erittäin hyvä ajankuva.

Zadie Smith: Petos

Zadie Smith 2023. Englanninkielinen alkuteos The Fraud. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2025. 542 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tämä joululahjatoivelistalla ollut teos on menestynyt niin kotimaassaan Iso-Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin ilmestymisvuonnaan, kuten muutkin Zadie Smithin teokset. Minulle aikaisemmin tuttuja ovat Valkoiset hampaat ja Kauneudesta, molemmat ajalta ennen blogia.

Petos ammentaa historiallisista henkilöistä ja heidän elämistään 1800-luvulla. Kirjailijaserkkunsa taloudenhoitajana toimiva leski Eliza Touchet kiinnostuu pitkästä oikeudenkäynnistä, joka täyttää Englannin sanomalehtien palstat 1870-luvulla. Työläismies saapuu Lontooseen väittäen olevansa Australian-matkalla kadonnut baroni. Hänellä on todistaja mukanaan, Jamaikalla kasvanut musta Andrew Bogle poikineen. Jamaikalaismies herättää mustuudessaan ihmetystä. Englannin työväestö intoutuu uskomaan miehen sanoihin, vaikka fyysiset todisteet väittävät jotain ihan muuta. Onko mies oikeutettu omaisuuteen ja arvonimeen, vai onko hän huijari?

Elizan tarina siirtyy välillä 1870-luvulta aikaisemmille vuosikymmenille aikaan jolloin hän päätyy serkkunsa talouteen, osallistuu kirjailijailtoihin ja tukee serkkunsa uraa. Näissä kohdin romaani vilisee aikakauden kuuluisia kirjailijanimiä ja teoksia, joista osa on edelleen klassikon maineessa. Rotukysymys on tuolloin pinnalla ja Eliza osallistuu tasa-arvoa ajavien piireihin. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun kirjailijaserkku on uudessa avioliitossa ja hänen tyttärensä aikuisia, Eliza kaipaa elämäänsä sisältöä, ja löytää sitä oikeudenkäynnin seuraamisesta. Andrew Boglen historiasta Jamaikalla kerrotaan myös.

Oikeudenkäynti ja totuuden löytyminen ovat eräänlainen kehys romaanille, mutta sen riveillä on paljon muutakin, kuten rotukysymys, kolonialismi ylipäätään, naisen asema, työväenluokan asema, varallisuus ja hieman seksuaalisuuskin. Eliza pohtii asioita ja totuuden määritelmää omasta, varsin hyvin toimeentulevasta näkökulmastaan käsin, törmää välillä mustan, nuoremman tai eri yhteiskuntaluokkaa edustavan näkökulmaan, ihmettelee ja kuuntelee. Romaani kuvaa hyvin, millä tavalla varsin itsenäinen nainen tulee toimeen, jos suvussa on mies, jonka luona voi asua. Se on myös kiinnostava katsaus aikakauden kirjailijoihin, kaupallisuuden syntyyn ja menestyksen vuoristorataan.

Hyvin kirjavalla ja polveilevalla tavalla kirjoitettu romaani ei kerronnaltaan ollut minun makuuni. Pidän vähemmän rönsyilevästä kielestä ja tarkemmin rajatuista teemoista. Mietin teoksen alkupäässä jopa sen keskeyttämistä, mutta onneksi jatkoin sinnikkäästi loppuun, sillä vähitellen Elizan kohtaamat tapahtumat ja ihmiset alkoivat avautua minulle paremmin. Smith saattaa välillä aloittaa luvun suoraan keskeltä jotain keskustelua, luvut ovat usein lyhyitä pätkiä eri tilanteista, ja kokonaisuuden hahmottaminen oli siksi minulle haastavaa. Mietin myös sitä, että jos en tuntisi englantilaista kirjallisuushistoriaa, olisinko saanut kovinkaan paljon irti niistä lukuisista kulttuurisista viittauksista, joita romaani vilisee. Onneksi aihepiirit olivat kiinnostavia ja opettivat jälleen kerran jotain historiasta. 

Alex Schulman: 17. kesäkuuta

Alex Schulman 2025. Ruotsinkielinen alkuteos 17 juni. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo/Otava 2025. 267 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Lempikirjailijan tuorein teos oli jälleen kerran yhtä hyvä kuin mitä odotin. Schulman on tullut tunnetuksi perhesuhteita käsittelevistä romaaneistaan, joissa osassa on ollut hänen omaan sukuunsa ja perheeseensä kuuluvia elementtejä ja jotka siksi ovat saaneet etenkin Ruotsissa valtavasti huomiota. 17. kesäkuuta ei ilmeisesti sisällä mitään autofiktiivistä, mutta siinäkin on jotain tuttua, kuten kesämökki, pienen pojan hätä ja ailahtelevainen äiti.

Vidar on toistaiseksi poissa opettajan työstään, sillä hän on käynyt käsiksi yläkouluikäiseen oppilaaseen. Hänelle itselleen tulevat yllätyksenä pojan runnellut käsivarret, sillä hän ei muista pahoinpidelleensä tätä, ainoastaan siirtäneensä tämän etäämmälle tappelusta. Tilanne pahenee, sillä Vidar yrittää lähestyä poikaa pyytääkseen tältä anteeksi. Hän ei välitä poliisin kehotuksesta pysytellä etäällä, vaan aiheuttaa itselleen lähestymiskiellon. Lopulta hänellä on enää yksi työkaveri, joka uskoo hänen sanojaan.

Lasten kuvaamalta videolta näkee, miten Vidarilla pimenee, kun tappelijapoika kuiskaa hänelle jotain. Mitä sellaista Vidarin menneisyydessä on tapahtunut, että hän menee täysin tolaltaan ja alkaa itkeä? Kotona hän löytää perheensä vanhan kesämökin puhelinnumeron ja soittaa siihen huvikseen. Yllättäen puhelimeen vastaakin hänen kuollut isänsä. Taustalta kuuluvat hänen äitinsä ja tutun kesäasunnon äänet. 

Vidar ei voi olla soittamatta numeroon uudestaan. Välillä puhelimeen vastaa äiti, välillä hän itse lapsena. Puhelut osuvat aina kesäkuun 17. päivään vuonna 1986. Vähitellen Vidar alkaa kerätä muistiinpanoja tuosta päivästä, ja keksii keinon saada perheenjäsenet viipymään puhelimessa pidempään. Koska Vidarilla on aikaa, hän pystyy paneutumaan lapsuutensa päivään pakkomielteisesti. Eräänä iltana hän kuulee itsensä itkevän hysteerisesti puhelimeen ja huutavan äitiään. Vuoden 1986 iltaan tulee tunnin mittainen katkos, kun kukaan ei vastaa puhelimeen. Mitä tuona iltana tapahtui? 

Koska kyseessä on Alex Schulmanin teos, on melko selvää että Vidarin lapsuudessa on käsittelemättömiä asioita. Lukija oppii, että äidin on vaikea viettää aikaa yksin lasten kanssa. Hänen käytöksensä on ailahtelevaa, ja viiniä kuluu iltaisin. Kun isä on poissa kesämökiltä, äitiään tarkkaileva poika tekee kaikkensa, jotta äiti pysyisi hyvällä tuulella. 

Tämäkin romaani on vangitseva ja riipaiseva tulkinta siitä, millaisia arpia vanhempien käytös voi jättää lapsiin. Vidarin puhelut oman itsensä kanssa ovat koskettavia ja lämpimiä, hänellä on tarve kertoa itselleen, että tuostakin päivästä neljäkymmentä vuotta sitten selvitään. Vähitellen avautuva perhesalaisuus on kuin jännitysnäytelmä, ja romaani hienovaraisesti ja taitavasti kerrottu. Sain luettua kirja loppuun eräänä iltana nukkumaan mennessä, ja uniinhan se tuli. Jälleen kerran Schulman onnistuu luomaan tarinan, joka saa miettimään omia ja oman perheen käytösmalleja.

Juli Zeh: Ihmisten kesken

Juli Zeh 2016. Saksankielinen alkuteos Unterleuten. Huippu 2025. Suomentanut Anne Kilpi. 643 s. Lainasin kirjastosta.

Juli Zeh'n aikaisemmin suomennettu romaani Yli-ihmisiä oli niin mainio, että kun kuulin toisenkin romaanin suomennoksesta, varasin sen heti. Ihmisten kesken on itse asiassa vanhempi kuin Yli-ihmisiä, mutta niinhän siinä usein käy, että kun yksi käännösromaani osoittautuu suosituksi, aikaisempiakin teoksia aletaan julkaista suomeksi. Hyvä niin! Tätä romaania kehutaan yhdeksi Saksan puhutuimmaksi ja se on saanut erinomaisia arvioita.

Jos tuntisin Saksojen historiaa paremmin, olisin ehkä saanut romaanista vielä hitusen enemmän irti. Mutta vaikka en DDR-asiantuntija olekaan, tarina ja sen ihmiset opettivat jälleen kerran jotain maailmasta ja tapahtumista, jotka eivät loppujen lopuksi niin kaukana historiassa edes ole. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuumaan kesään vuonna 2010 - kaksikymmentä vuotta Saksojen yhdistymisen jälkeen. Tarina sijoittuu itäsaksalaiseen Unterleutenin kylään Brandenburgissa, noin tunnin ajomatkan päässä Berliinistä. Lähellä pääkaupunkia, mutta ihan omassa kuplassaan, jossa asukkaat pyrkivät elämään vaihtotaloudessa, mahdollisimman itsenäisenä kylänä. 

Sosialismin loppu ei vielä näy kaikissa kyläläisissä, vaikka Berliinistä muuttaa uusia tuulia ja kapitalismi kurottaa kylää kohti. Tuulivoimapuistoa kylän pelloille suunnitteleva yhtiö aiheuttaa kyläläisissä monenlaisia tunteita. On opportunisteja, laskelmoivia isäntiä, omia asioitaan ajavia nuoria, lintujensuojelijoita ja niitä, jotka vain yrittävät jatkaa elämäänsä. Pinnan alla kuohuvat vanhat kaunat, syyllisyydentunto, henkinen velkavankeus ja parisuhdedraamat.

Kylän uusilla, Berliinistä muuttaneilla asukkailla kestää aikansa oppia kylän tavoille, siihen ketä kuunnellaan, kenelle nauretaan ja mistä puhutaan. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin sattuneella onnettomuudella on pitkät juuret ja vaikutukset, mutta ovatko huhut siitä lainkaan totta? Unterleutenin suurin työnantaja on tottunut pyörittämään kylää ja joutuu yllätyksekseen huomaamaan, miten Berliinistä hevosensa vuoksi maalle muuttanut nuori nainen pystyy samaan.

Monitasoisessa romaanissa paljastetaan, miten itäsaksalaiset ovat reagoineet Saksojen yhdistymiseen ja miten se on vaikuttanut elämään maaseudulla. Oma osuutensa on luonnonsuojelulla ja maisemilla, suokukoilla ja puhtaalla ilmalla. Pääroolissa mielestäni ovat kuitenkin ihmisten väliset suhteet ja vaikutusvalta, se miten kukin suhtautuu tuleviin muutoksiin, taloudellisiin mahdollisuuksiin tai maiseman menettämiseen, menneisyyden tapahtumiin ja uusiin naapureihin. Herkullisia yksityiskohtia löytyy hahmojen persoonallisuuksista, tunteiden ilmaisusta ja pariskuntien väleistä, samoin asenteesta länsisaksalaisia kohtaan.

Yli-ihmiset sijoittuu samoin maaseudulle. Se oli mielestäni hieman tätä romaania parempi, sillä se pysyi paremmin kasassa ja keskittyi pienempään joukkoon ihmisiä. Tästä löytyy kuitenkin enemmän ulottuvuuksia ja yhteiskunnallista näkökulmaa. Kesän tapahtumia kuljetellaan vuorotellen muutamien keskeisten kyläläisten näkökulmista, eivätkä kaikkien tapahtumien syyt selviä näkökulmista huolimatta, niin monenmoiset ovat kyläläisten ennakkoluuloihin vaikuttavat tekijät. Minulle pelottavan paksu romaani, jonka vuoksi kädet väsyivät sängyssä ja eräpäivä paukkui, mutta niin vaan selätin sen ja vieläpä nauttien.

Ann Patchett: Kerro siitä kesästä

Ann Patchett 2023. Englanninkielinen alkuteos Tom Lake. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2025. 344 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyvää uutta kirjavuotta 2026! Tällä kirjalla oli kiva aloittaa vuosi. Leppoisaa tarinankerrontaa, rakkautta elämän eri vaiheissa ja muodoissa, seikkailua ja kasvutarinaa. Ann Patchett on ainakin Suomessa kuuluisampi teoksestaan Hollantilainen talo, jota en ole lukenut, mutta laitan sen kyllä lukulistalleni tämän romaanin myötä. 

Koronavuonna 2020 Laran kolme aikuista tytärtä saapuvat perheen kirsikkafarmille Pohjois-Michiganiin auttamaan sadonkorjuussa, sillä jokavuotisia poimijoita ei voida vastaanottaa. Pitkästä aikaa viisihenkinen perhe viettää tiiviisti aikaa yhdessä ja Laralla on aikaa kertoa tyttärilleen, mitä tapahtui kesänä, jolloin hän seurusteli kuuluisan näyttelijän Peter Duken kanssa. Tyttärillä, etenkin esikoisella Emilyllä, on tarinasta oma versionsa, mutta pitääkö se kuitenkaan paikkansa?

Larasta olisi voinut tulla kuuluisa Hollywood-näyttelijä, sillä tie lukioaikaisesta näytelmästä kohti Los Angelesia oli yllättävä, mutta ei sitten kuitenkaan suoraviivainen. Tie vei kesäteatterin naispäätähdeksi Pohjois-Michiganiin, jossa nuoret näyttelijät viettivät intensiiviset viikot yhdessä harjoitellen ja näytellen. Lara koki intohimoista rakkautta, lämmintä ystävyyttä ja sai hurjasti hyvää palautetta Emilynä näytelmässä Meidän kaupunki. Upea oli myös Peter Duke, joka onnistui kesän jälkeen valloittamaan maailman.

Teatterikesä on Laran kertomana tietysti ihmeellinen, mutta myös henkisesti ja fyysisesti raskas koettelemus. Sen aikana nuori nainen löytää itsensä ja itselleen merkitykselliset asiat, menettää jotain ja tulee rakkauden jälkeen petetyksi. Kertoessaan siitä noin 30 vuotta myöhemmin tyttärilleen hän oppii lisää itsestään ja valinnoistaan. Samalla tyttäret ja äiti saavat mahdollisuuden punnita suhdettaan toisiinsa, kertoa omista valinnoistaan ja prioriteeteistaan.

Sekä teatteri- että elokuvamaailman yksityiskohdat ovat mielenkiintoista luettavaa. Joitakin suomalaislukijalle todennäköisesti vieraita, Yhdysvalloissa ehkä kuuluisia hahmoja, nimiä ja näytelmiä mainitaan useinkin, mutta ne eivät onneksi vieraannuta. Tai sitten nekin olivat täysin fiktiivisiä, en tarkistanut. Samoin pidän aina siitä, jos romaani sijoittuu useampaan erilaiseen maisemaan. Tässä Pohjois-Michiganin kaunis kesäinen maaseutu on isossa roolissa, mutta muuallakin piipahdetaan. Mukana on useita sukupolvia ja vuosikymmeniä Laran isoäidistä tyttäriin.

Lämminhenkinen tarina kulkee pääosin kahdessa ajassa eikä onneksi ole pelkästään romanttinen rakkaustarina. Se on ennemminkin elämäntarina, kertomus nuoren naisen kasvusta ja valinnoista, ovista jotka ovat hetken auki, mahdollisuuksista joita olisi voinut olla ja eräänlaisesta kohtalosta, jonka kautta löytyy oma tie. Rakkautta on monella eri tasolla nuoruuden jännityksestä isoäidin ja lapsenlapsen väliseen siteeseen ja pitkäikäisen suhteen vakauteen. Ja vaikka tämä saattaa kuulostaa siirappiselta, ei romaani sitä ole. Nuorten teatterikesässä on myös draamaa, päihteiden väärinkäyttöä, nuoruuden hyväksikäyttöä ja pettymyksiä. Kuten myös sen jälkeen perheen elämässä, eikä vähiten koronakesässä, joka ilmastonmuutoksen kanssa yhdessä vaarantaa perheen kirsikkatilan tulevaisuuden.

Kovin syvälliseksi en tätä romaania kuitenkaan luokittele, ja tietty lämminhenkisyyden piirre oli ehkä jopa hitusen ärsyttävä. Mutta kuitenkin hyvin vetävällä ja sujuvalla tavalla kirjoitettu teos, jota oli oikein kiva lukea, ja siksi laitan sen Patchettin aikaisemmankin teoksen muistilistalleni.

Anni Kytömäki: Mirabilis

 

Anni Kytömäki 2024. Gummerus. 688 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ehdinpäs lukea tämän loppuun vielä ennen vuoden vaihtumista. Teos on paksumpi kuin miltä kirja ensi alkuun näyttää, sillä Kytömäki on saanut jälleen käyttöönsä ohuen 50-prosenttisen kierrätyspaperin. Melko tuhteja ovat muistaakseni hänen aikaisemmatkin teoksensa, joten 688 sivua ei siinä mielessä tullut yllätyksenä, vaikka paksuja kirjoja hieman kammoksunkin.

Kytömäen teokset ovat olleet niin mukaansatempaavia ja hyvin kirjoitettuja, ettei sivumäärästä ole tullut koskaan ongelmaa. Hitusen tätä ihmeellistä Mirabilista olisi voinut tiivistää, mutta erinomaista ja perusteellista tarinankerrontaa jälleen kerran. Kieli on tuttua, herkkää ja kuvailevaa, mutta eteenpäin vievää. Yhteistä aikaisemmille on myös se, miten aikakauden historia nivoutuu päähenkilöiden tarinan kanssa yhteen. Luonto on merkittävässä roolissa tässäkin - jopa ihan kertojana sen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa! Myös mielen haasteet tunnistan ja muistan aikaisemmista kirjoista.

Tarina alkaa nälkävuosista, kun nuori palkollinen Riikka lähtee Korraharjun kartanosta rakentamaan Helsingistä itään suuntaavaa rautatietä. Voimakas ja isokokoinen nainen saa tehdä sitä, missä on hyvä, mutta innostuu kuitenkin matkaamaan Amurinmaahan uuden yhteiskunnan perässä. Matkalla hän synnyttää kaksoset, jotka kasvavat idässä tiikerin läheisyydessä. Vuosia myöhemmin kaksoset Ella ja Artturi lähetetään isälleen Suomeen takaisin radan varteen. Siellä lapset aloittavat akrobatian harrastamisen naapurin Viken kanssa.

Kun Iso-Riikka myöhemmin palaa Suomeen, hän saa töitä Korraharjusta, jota isännöi edelleen paroni Falkenhöjd. Koillisväylän tutkimusretkellä maailmaa ja Suomea laajalti kartoittanut paroni tapasi Riikan ja lapset myös Amurinmaalla. Ellan kasvaessa nuoreksi naiseksi tämä pääsee Falkenhöjdin mukana luonnontieteilijöiden kokoontumiseen Bergeniin, jossa he tapaavat Georg Stellerin jalanjälkiä kulkevan Leonard Stejnegerin. Näin Ellan ja Artturin elämät lomittuvat kuuluisten luonnontutkijoiden polkujen kanssa, ja Mirabilis hipaisee Iida Turpeisen Elolliset-romaania.

Ella ja Stejneger kuljettavat lukijaa mukanaan suurimman osan teoksesta. Akrobatia ja sirkuksessa esiintyminen on Ellan lähes koko elämä, mutta hän kantaa sielussaan surua, josta ei pääse eroon koskaan. Kuten Ella itse toteaa, Artturi sai kaiken ilon ja Ellalle jäi muu. Kirjeenvaihto Stejnegerin kanssa tuo valonpilkahduksia. Sen sijaan taloudellisen turvan takaava suhde Falkenhöjdiin ei tuo onnea. Artturi näyttää pystyvän siihen, mitä aikuistuvalta nuorelta odotetaan, kun taas Ellan valinnat ihmetyttävät ja niitä jopa paheksutaan. Isä on jäänyt rautatiensä kanssa etäiseksi, samoin äiti, joka katselee öisin metsään niin Suomessa kuin Amurinmaallakin.

Stejneger puolestaan kipuilee tutkijuutensa kanssa pitkälle keski-ikään ennen kuin alkaa saada äänensä esille. Hän kokee kuoleman kolmesti, pelastuu aina täpärästi, eikä odota itseltään pitkää ikää. Niin hän kuitenkin vaan elää pitkän elämän, ehtii nähdä hetken, jolloin arktinen turkishylje rauhoitetaan ja kalastuskantoihin aletaan kiinnittää huomiota. Hänen mielenterveyttään kiusoittelee jo menehtynyt Steller, joka vierailee alati hänen ajatuksissaan. Stejneger ei voi olla pohtimatta, miten esimerkiksi Stellerin merilehmän olisi käynyt, elleivät eurooppalaiset olisi löytäneet tietään Beringinsaarelle. Mirabiliksessa merilehmää keskeisempään rooliin nousee kuitenkin isomerimetso, joka kasvattaa suojaavat sulkansa välillä Ellan ympärille.

Eläimillä on suojelu- ja tutkimuskohteen lisäksi romaanissa myös symbolinen merkitys, kuten edellä mainittu isomerimetso Ellalle. Kun äiti Riikka ja tämän ystävä Saša saapuvat Suomeen, Falkenhöjd alkaa puuhata yllätystä Korraharjuun ja pian sinne saapuu tiikeri, amba, jota kaksoset oppivat pelkäämään jo Amurinmaassa. Riikalle amba on jotain enemmän ja myöhemmin nämä katoavat yhdessä. Saša uskoo tiikerin sielun vaikuttavan tilalla vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun kolme kauan kadoksissa ollutta rakasta palaa kotiin. Metsän läheisyys, kasvit, vesi ja eläimet ylipäätään ovat keskeisiä romaanin elementtejä.

Kerrottavaa olisi paljon enemmänkin ja jotain olennaista jää varmasti kirjoittamatta. Ellan - taiteilijanimeltään Mirabella - melankolisuus vaikuttaa vahvasti romaanin olemukseen ja välillä se jopa häiritsi minua. Kukaan ei kuitenkaan ole vahvempi kuin nainen joka taipuu kuin ihme, niin fyysisesti kuin henkeään pelastaessaan. Rakkauttakin tarinassa on, pidin erityisesti kaksosten välisestä vahvasta siteestä, Sašan mukanaan tuomasta huolenpidosta ja Stejnegerin kyvystä rakastaa platonisella tavalla kirjeiden kautta. 

Olen lukenut joskus, että luonnonsuojelusta kiinnostuttiin hetkeksi 1800-luvun lopulla ja se näkyy tässä tarinassa. Vuosisatojen vaihteen tapahtumat kulkevat romaanin taustalla muutenkin, kuten nälkävuosi, siirtolaisuus, vuoden 1906 suurlakko ja Venäjän vallankumous. Kytömäki kuvaa hyvin myös vallasväen ja palkollisten rinnakkaista elämää, erilaisuutta ja tapoja. Naisten asemaan ja mahdollisuuksiin romaani kiinnittää myös huomion. Fyysisyys on vahvasti läsnä, ei pelkästään kaksosten päivittäisessä voimistelussa ja työssä, vaan myös Riikan olemuksessa, luonnontutkijoiden kävelymatkoissa tai sinnikkyydessä, jota elämä ennen teknologiaa on ihmiseltä vaatinut.

Kirjavuosi 2026

Tänä vuonna olen lukenut vähemmän kirjoja kuin kymmeneen edelliseen vuoteen. Aloitin blogiharrastuksen keväällä 2015 ja jo sinä vuonna ylsin kirjamäärässä korkeammalle kuin ennen sitä koskaan. Siitä lähtien olen lukenut melko tasaista tahtia noin 56 - 85 kirjaa vuodessa. Paitsi tänä vuonna, jolloin saldo jää 40 kirjaan. Kovin hyvää selitystä en tälle löydä, mutta ei kai sitä tarvitse ollakaan. 40 on silti hyvä määrä kirjoja. Saan tänään luettua loppuun niistä viimeisen, josta postaan huomenna. 

Olen lukenut jälleen kerran hyvin paljon naisten kirjoittamia teoksia. Ainoastaan 6 kirjaa on miesten kirjoittamia. Kirjoistani noin kolmasosa on kotimaisia. Ulkomaisista teoksista Yhdysvallat on näköjään ollut tänä vuonna suosituin. Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ruotsi ovat vaihdelleet kärkisijoilla aina. Lukuhaasteista en saanut suoritettua ihan loppuun yhtäkään, mutta ne ovat edelleen yhtä tärkeitä ja avartavia kuin ennenkin, joten en niistä aio luopua.

Helmet-lukuhaasteen excel-taulukon mukaan olen antanut seitsemälle kirjalle täydet viisi tähteä. Ne ovat lukemisjärjestyksessä: 

• Marjane Satrapin kokoama, vaikuttava sarjakuvateos Nainen, elämä, vapaus
• Golnaz Hashemzadeh Bonden lyhyt, ajatuksia herättävä Luontainen käytös
• Ann Napolitanon nenäliinaromaani Rakas Edward
• Lisa O'Donnellin hulvaton, ihanan erilainen Mehiläisten kuolema
• Gabrielle Zevinin perusjärkäle Huomenna, huomenna ja huomenna
• Alice Winnin rohkeasti erilainen sotaromaani In memoriam
• Jenni Räinän Vaino, joka kertoo isonvihan vuosista Iissä

Muista kirjoista voisin nostaa esille seuraavat helmet: Patricia Bertenyin loistavan dekkarisarjan toinen teos Rikoksista pahin, Anna Soudakovan koskettava Haikara levittää siipensä, Emily St. John Mandelin upea Rauhallisuuden meri, Lisa Wingaten dramaattinen Ennen kuin olimme sinun sekä Vietnamin sodan naisia kunnioittava Kristin Hannahin Sodan sisaret. Alla kuvassa kymmenen viimeisintä:

Maija Kajanto: Sitruunakevät

Maija Kajanto 2024. WSOY. 252 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyppäsin Kahvila Koivu -sarjan neljänteen osaan tietämättä että kirja on osa sarjaa. Ihan hyvin teos näyttää toimivan myös itsenäisenä teoksena, sillä kertaakaan ei tullut sellainen olo, että pitäisikö jostakin aiemmin tapahtuneesta olla tietoinen. Poimin kirjan Helmet-lukuhaasteen vinkeistä, sillä tarvitsin kirjan, jonka nimessä on jokin mauste.

Teoksen päähenkilö Kristiina on viettänyt puolisonsa Tommin kanssa vuoden Adrianmeren rannikolla. Vuosi on mennyt huonosti, sillä Tommin keuhkot ovat olleet huonossa kunnossa. Paluu kotiin Keski-Suomeen tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, vaikka Kahvila Koivu on menettänyt viihtyisän rakennuksensa hieman erilaiselle yrittäjälle. Krissellä on kevät aikaa pohtia, mitä haluaa seuraavaksi alkaa tekemään. Samalla hänen ja Tommin omakotitalo nousee järven rantaan.

Jotain uutta ja täysin yllättävää astuu hänen elämäänsä, kun rakas ihminen menehtyy ja Krisse perii salaperäisen, vanhan talon tontteineen maaseudun rauhasta. Talolla on erikoinen menneisyys eikä sen korjaaminen valitettavasti ole enää mahdollista, mutta pihapiirin ennallistaminen ja kaiken ylimääräisen raivaaminen auttaa Krisseä suuressa surussa. Menneisyyden penkominen paljastaa jotain myös hänen sukunsa tarinasta.

Sitruunakevät on kepeää, hyvänmielen luettavaa, vaikka Krissen kevät onkin rankka. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon rakkaita ihmisiä, pyyteetöntä tukea ja yhteisöllisyyttä. Nuori nainen löytää elämässään seuraavan luvun ja monet asiat loksahtelevat kohdilleen. Onko Krissen ja Tommin uusi koti se, mihin nainen haluaa kantaa tavaransa? Vai kuunteleeko Kristiina isoäitinsä pelkoa siitä, että seinät kahlitsevat liikaa? Korvapuustit tuoksuvat kuitenkin, kun kevät koittaa, mutta missä?

Jenni Räinä: Vaino

 

Jenni Räinä 2025. Otava. 255 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Isoviha on aina kiehtonut minua ja on ajanjakso, jota on mielestäni käsitelty kirjallisuudessa turhan vähän. Venäläisten raakuudet ovat vaikuttaneet länsirannikolla niin valtavalla tavalla, että haavat tuskin ovat koskaan umpeutuneet. Hienoa, että Räinä on ottanut omaa kotiseutuaankin ravistelleen ajanjakson teemakseen uusimmassa romaanissaan, joka on yksi tämän vuoden vaikuttavimmista.

Nuori Valpuri joutuu lähtemään veljiensä kanssa pakomatkalle venäläisratsujen saavuttaessa kotikylän Iissä, Oulun pohjoispuolella. Miehet jättävät jälkeensä poltettuja kyliä, silvottuja ruumiita ja raiskattuja tyttäriä. Valpuri veljineen taivaltaa sisämaan suuntaan kohti isän käyttämää metsästysmajaa. Isä on jo menetetty, mutta toivo äidin pelastumisesta antaa voimaa. 

Ratsumiesten mukana Iitä kohti kulkee nuorukainen, jonka venäläiset ovat kaapanneet mukaansa aikaisemmalla reissullaan. Tätäkin he tekivät: säästivät nuorten poikien hengen, mutta ottivat nämä mukaansa ja veivät eteenpäin joko osaksi kasakoiden joukkoja tai työvoimaksi valtakunnassaan. Kasakoiden mukana kulkeva nuorukainen tuntee ja tunnistaa entisen kotiseutunsa, mutta on oppinut uuden isäntänsä kielen nopeasti ja tappaa paikallisia siinä missä muutkin. Hän on arvokas ase ryöväreille, mutta mitä hänestä ajattelee isä, joka on edelleen hengissä Iissä?

Osa Räinän tarinan henkilöistä on todellisia ja osa tapahtumista on kulkenut tarinoina sukupolvilta toiselle. Rinnakkain kulkevat Valpurin ja Vasilin tarinat ovat julmuudessaan ja raakuudessaan vetäviä ja koskettavia. Räinä tuntee maisemansa ja metsänsä, jossa tyttö pakenee ja pysyttelee hengissä kuin ihmeen kaupalla. Kasakat samoin tuntevat rannikon ja saavuttavat Iitä pelottavan nopeasti. Lukija ei voi muuta kuin hengittää Valpurin pakokauhua ja toivoa, että mahdollisimman moni selviäisi hyökkäyksistä. 

Raskaasta teemasta huolimatta oli ihana lukea tarinaa, jonka seutuja ja historiaa itsekin melko hyvin tunnen. Vaikka isonvihan tapahtumat niin järkyttäviä ovatkin, eikä Räinä säästele lukijaansa, on romaanissa muitakin sävyjä. Toivo selviämisestä ja jälleennäkemisestä kulkee mukana alusta loppuun. Lasten välinen rakkaus ja nuoruuden kokemukset tuovat tarinaan lämpöä. Sisarusten vanhemmiltaan oppimat taidot lähes koskemattomassa erämaassa ja vaikeissa olosuhteissa kantavat pitkälle. Tekstissä näkyy hyvin Räinän aikaisemmistakin teoksista tuttu, vahva suhde luontoon. Räinän uusin teos, Veden ajat: matka läpi muuttuneen maiseman onkin jo kirjaston varausjonossa.

Oksana Vasjakina: Haava

Oksana Vasjakina 2021. Venäjänkielinen alkuteos Rana. Otava 2023. Suomentanut Riku Toivola. 261 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kiitos Helmet-lukuhaasteelle tämän kirjan löytämisestä! Teos oli jäänyt mieleeni jo ilmestymisvuonnaan ja muistaakseni lainasinkin sen jo kerran aikaisemmin, mutta nyt siis vasta luin. Itse lukuhaaste ei tule ihan onnistumaan tänä vuonna - jää ensimmäistä kertaa muutaman kirjan vajaaksi - mutta ilman haastetta en tätäkään kirjaa olisi lukenut.

Vasjakina on kirjoittanut autofiktiivisen teoksen, joka on ilmeisesti aiheuttanut ristiriitaisen vastaanoton Venäjällä. Nuori homoseksuaalinen kirjailija-kertoja kuljettaa Venäjän halki syöpään kuolleen äitinsä tuhkia kohti Siperiaa, kaupunkia, jossa hän asui pitkään äitinsä kanssa. Nuorena kuolleen äidin ja tyttären suhde ei ole ollut ihan helppo. Äiti on jäänyt varsin etäiseksi, mutta tytär kokee tärkeäksi kuljettaa tämän tuhkat heille yhteiseen paikkaan.

Niin matka kuin kirjan kirjoittaminen ovat mahdollisuus tutustua äitiin, tämän menneisyyteen ja valintoihin, ystäviin ja miehiin. Päähenkilö haluaa ymmärtää kompleksista viha-rakkaussuhdetta, joka heillä oli. Äiti jopa epäili, että tytärtä imettäessä rintaan jäänyt maitotippa olisi aiheuttanut kohtalokkaan rintasyövän vuosia myöhemmin. Tyttären täytyi kuulla muilta kuin äidiltään, ettei ollut kirottu.

Haava on tutkielma äidin ja tyttären välisestä suhteesta, mutta paljon muutakin. Se on rohkea kuvaus homoseksuaalisuudesta ja ruumiillisuus on olennainen osa Vasjakinan tavasta kuvata päähenkilön tuntemuksia ja kokemuksia. Kertoja käy läpi ensimmäisiä kokemuksiaan naisten kanssa, ensirakkauksiaan ja niiden vaikutusta aikuiseen rakkauteen, jossa hän kokee turvaa ja luottamusta. Naiseus ylipäätään nousee kantavaksi teemaksi.

Romaanissa on runsaasti lainauksia runoudesta ja viittauksia kirjallisuuteen. Päähenkilö esittelee omaakin runotuotantoaan. Runot ja lainaukset rikkovat kerrontaa mukavalla tavalla ja tekevät romaanista monisyisen. Kerronta on myös melko poukkoilevaa, se liikkuu ajassa ja muistoissa matkan ollessa eräänlainen kehys kaikelle muulle. Vaikka teemat ovat varsin raskaat, Vasjakinan teksti hengittää hyvin ja saa potkua hennosta annoksesta mustaa huumoria.