Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä 2019. Gummerus. 224 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Kiitos ystävälleni Elinalle, jonka blogipostauksen ansiosta tartuin kirjaan heti seuraavalla kirjakauppareissulla. Antti Rönkä on kirjoittanut hienon ja äärimmäisen tärkeän esikoisteoksen. Romaanin päähenkilö ja kertoja on Aaro, itsenäisen elämän aloittava nuorukainen, jonka elämä on ollut rankkaa. Häntä on kiusattu koko alakouluajan ja vielä vähän yläkoulussakin.

Rönkä on valinnut tärkeän aiheen, ja niin kipeän, ettei ole mikään ihme, ettei kaikki kiusaaminen tule koskaan esille. Kiusaaminen tuhoaa ihmisen itsetunnon niin perusteellisesti, että sen myöntämisestä ja siitä puhumisesta tulee häpeä. Kiusattu häpeää ennen kaikkea itseään, hän haluaisi pyytää olemassaoloaan anteeksi eikä hän pysty luottamaan enää kehenkään. Näin on käynyt myös Aarolle. Uuden elämän kynnyksellä hänen on mietittävä kaikki liikkeensä, kaikki sanansa ja eleensä tarkkaan, jotta hän pystyy välttämään mielestään väistämättömän, nolot katseet ja hylkäämisen. Hän ei tiedä, miten ihmisten kanssa ollaan.

Juuri tämä on vaikeinta ihmisten kanssa olemisessa, tämä ristiriita että samalla haluaa olla tekemisissä ja samalla ei halua. Haluaa koska se on ainut keino selvitä hengissä, ainut keino nujertaa yksinäisyys, joka syövyttää hitaasti sisältä. Ja ei halua, koska jokainen ihmiskontakti on riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa toiselle mahdollisuuden sanoa: "Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole." 

Uudessa kaupungissa, yliopistomaailmassa, kaiken pitäisi muuttua ja jäädä taakse, mutta Aaro kantaa kiusaamiskokemuksia niin vankasti mukanaan, ettei hän pysty nauttimaan mistään. Yksin jääminen on todennäköisin vaihtoehto. Yllättävä ihastuminen ja rakastuminen tyttöön, jonka elämä on myös ollut haurasta, saa hänet kuitenkin kokemaan meille kaikille niin tärkeän tunteen: olla tärkeä ja rakastettu. Mutta kun Iisa lähtee kolmeksi viikoksi Ruotsiin, suoja murenee, Aaro törmää kiusaajiinsa ja romahtaa.

Rönkän tarina on rankkaa luettavaa, mutta hänen tekstinsä on ihailtavan ilmavaa, ja se tavallaan keventää kokonaisuutta. Romaani on myös melko lyhyt ja nopealukuinen. Vaikka Aaron täytyy velloa syvyyksissä, lukija pääsee hieman helpommalla, ja näkee valon Aaroa aikaisemmin. Tarina perustuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin, miten muuten voisikaan kuvata rikotun sielun ja omanarvontunnon näin tarkkaan, näin raastavalla tavalla? Upeaa, että Rönkä on tämän uskaltanut ja pystynyt tekemään.

Kirja rakentuu kahdesta eri aikatasosta, nykyhetkestä ja lapsuudesta. Vuonna 2008 Aaro on kuudennella luokalla ja sietänyt kiusaamista pitkään. Miten koulu antaakin kaiken tapahtua, eikö kukaan muka huomaa mitään? Mutta näinhän se on, aikuiset eivät vaan pysty näkemään kaikkea, eivätkä lapset kerro. Voi kunpa asia olisi toisin. Tää on vaan leikki. 

Romaani on luettu myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Tuijata ja Kirja vieköön!

Camilla Grebe: Lemmikki

Camilla Grebe 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Husdjuret. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus. Pokkarissa 504 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Laadukkaita dekkareita ja menestysjännäreitä on tarjolla niin valtavasti, että jopa tällaiset Lasiavain-palkinnon voittajat saattavat jäädä lukematta. Lemmikki on sekä Ruotsin (2017) että Pohjoismaiden (2018) parhaaksi palkittu rikosromaani ja Greben muutkin teokset ovat kahmineet kehuja. Minulle tämä oli hänen kirjoistaan ensimmäinen, mutta luen jatkossa varmasti lisää, sillä jotain massasta erottuvaa tässä todellakin oli.

Pienessä Ormbergin kylässä käynnistetään vuosia sitten löytyneen pikkulapsen murhatutkinta uudelleen ja pian sen jälkeen katoaa tutkimuksiin osallistunut poliisi Peter. Hänen puolisonsa Hanne on kärsinyt heikkenevästä muistista jo jonkin aikaa, eikä tällä ole mitään muistikuvia miehensä katoamisesta. Ormbergiin joutuu palaamaan myös Malin, nuori poliisi, joka olisi mieluiten jossakin muualla kuin tunkkaisessa kotikylässään.

Poliisia nopeammin totuuden jäljille pääsee 15-vuotias Jake, joka sattuu löytämään Hannen päiväkirjan. Jakella on omat salaisuutensa, jotka eivät saa paljastua ahdasmielisille paikallisille. Luonnonoikkuna itseään pitävää poikaa kiusataan, eikä hänellä ole kuin yksi ystävä. Pitkähiuksisen naisen ruumiin löydyttyä samaiselta Käärmekalliolta, josta lapsikin oli löytynyt, Jaken alkoholisoitunut isä pidätetään. Mikä yhteys lapsella ja naiselle on ja miksi he molemmat kuolivat Käärmekalliolla? 

Ormbergissa sijaitsee vastaanottokeskus, jota eivät kaikki hyväksy. Murhat nähdään mielellään pakolaisten tekoina, mutta onko mahdollista, että kyläläiset eivät näe kaikkea mitä heidän omissa kellareissaan tapahtuu? Naapurit ja uskolliset sukulaiset eivät ehkä olekaan sitä mitä heistä ajatellaan. Talvi tekee tuloaan ja pyryävä lumi peittää jäljet, Hannen muisti ei palaudu, eikä Jake uskalla palauttaa päiväkirjaa poliisille. 

Lemmikissä on käänteitä ja salaisuuksia, joiden jäljille pääsin jossain vaiheessa, mutta en liian aikaisin. Mielenkiinto säilyi ja mysteeri piti otteessaan. Muukalaisuuden teemaa sivutaan niin maahanmuuttajien kuin nuortenkin osalta. Näistä vahvemman roolin sai ehdottomasti sympaattinen Jake, vaikka Grebe itse kertoo jälkisanoissa kirjoittaneensa kirjan pakolaisvirtojen inspiroimana. Hentoinen Jake ottaa lopulta myös niskaotteen peloistaan ja on ratkaisevassa osassa murhien ratkaisussa. 

Romaani rakentuu luvuista, joissa vuorottelevat Jaken, Malinin ja Hannen minä-kerronta. Jaken ohella Malinin hahmo kasvaa tarinan myötä, mutta siinä missä Jaken hahmo herätti myötätuntoa, Malinin hahmossa alleviivautuu ainakin minulle hieman liian tuttu asenne. Se aiheuttaa kiusallisia tilanteita ja jotenkin ohentaa hänen hahmoaan, kunnes lopussa kaikki muuttuu ja asetelma keikahtaa täysin. Hannen muistisairaus tuo tutkintaan mielenkiintoista tuskastumista ja luo jännän suhteen naisen ja Jaken välille. Silti mietin hieman, onko teoksessa teemoja jopa liikaa.

Pienestä miinuksesta huolimatta Lemmikki on erittäin taitavasti kirjoitettu ja rakennettu rikosromaani, joka ei seilaa turhan tutuilla ja moneen otteeseen käytetyillä yksityiskohdilla, hahmoilla tai teemoilla. Kokonaisuus pysyy kasassa ja luminen Ormberg toimii näyttämönä erittäin hyvin. Lue lisää näistä blogeista: Kirsin Book Club, Luetut, Kirsin kirjanurkka ja Rakkaudesta kirjoihin.

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Selja Ahava 2020. Gummerus. 331 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Selja Ahavan neljäs romaani jatkaa teemalla, joka on tullut viime vuosina tutuksi muun muassa Mia Kankimäen teoksista Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin tai vaikkapa Favillin ja Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjoista: historian unohtamat, älykkäät ja rohkeat naiset, edelläkävijät ja tienraivaajat. 

Oliko niin, että pyrin liian korkealle, pyrin näkemään koko ympärilläni avautuvan maiseman, näin joen ja kaipasin jo meren ääreen, kun tehtävänäni olisi ollut pysyä sisällä ja koristella tyynyjä!

Tämän romaanin historiallinen esikuva on 1600-luvulla elänyt hyönteistutkija ja taiteilija Maria Sibylla Merian. Ahavan teos alkaa kuin se olisi Marian fiktiivinen elämäkerta, mutta päähenkilömme pääseekin pidemmälle matkalle kuin esikuvansa koskaan, Saksasta Hollannin kautta Japaniin, läpi aikakausien, muuttuvien vuosisatojen virrassa. 

Maria tutkii hyönteisiä lapsesta saakka. Hänestä on äärettömän kiehtovaa, mitä kaikkea perhosen elämään mahtuu ennen viimeistä lyhyttä, kaunista vaihetta. Tutkimuksillaan Maria kyseenalaistaa aikalaistensa käsityksiä hyönteisten synnystä ja asemasta eläinkunnassa. Hän kyseenalaistaa myös naisen aseman, vaikka joutuukin asettumaan annettuun rooliin. Nuori nainen pitää pintansa, kerää aineistoa ja tutkii ötököitään perheestään piittaamatta. Suhde perheenjäseniin jää etäiseksi, mistä Maria kantaa myöhemmin huonoa omaatuntoa, mutta halu tietää ja kertoa ajaa häntä sinnikkäästi eteenpäin. Maria rikkoo tabuja ja lasikattoja, mutta joutuu myös menettämään paljon ja siinä samalla etsimään itseään. 

Ja tässä minä nyt olin, omasta tahdostani Japanissa, ja kaikki se, mikä kerran oli täyttänyt elämäni ja antanut sille tarkoituksen, oli poissa, ja se, mikä oli jäänyt jäljelle, mahtui tähän kevyeen paperinpalaseen. Lapseni pettynyt ääni.

Ahava punoo hyönteiset muodonmuutoksineen niin kauniiksi ja vetäväksi tarinaksi, että unohdin ihan vallan pelkääväni perhosia. Pitää muistaa tämä ensi kesänä! Hyönteisissä todellakin näyttää riittävän ainesta moneksi ja romaani on ehdottomasti silmiä avaava, luontoa ylistävä ja sen puolesta puhuva teos. Sen ohella Marian tarina oli samoin ehdottoman kiinnostava. Erityisesti pidin 1600-luvun ajankuvasta, Marian kamppailusta odotusten ja roolien ristipaineissa, yksin viihtyvänä tyttärenä, puolisona ja äitinä. Marian Japanissa viettämä aika tuo mukanaan paljon eurooppalaisesta näkökulmasta uutta, ja vaikka paljon nähnyt nainen vihdoin kohtaa myös rakkauden, en ihan niin hyvin viihtynyt romaanin loppuosan kanssa. Tiedän, että Euroopan-vuodet tulevat jäämään mieleeni paremmin.

Jenni Noponen on suunnitellut jälleen kerran upean kauniit kannet. Kauniita olivat varmasti myös Marian piirtämät kasviaiheiset taulut, joiden myynnillä hän elätti itsensä. Niissäkin oli pyrkimys kukan elinkaaren eri vaiheisiin ja muistutukseen hyönteisten merkityksestä, vaikka vihkosten ostajille ne eivät olleetkaan mieleen. Noitavainojen uhka ei lopulta ollut kuin henkäyksen päässä Mariasta.

Mitä pitempään perhosia tarkkailin ja mitä suuremmaksi ymmärrykseni niiden elämästä kasvoi, sitä enemmän kiinnostukseni kääntyi perhosesta toukkaan. Kukkavihkosten jälkeen päätin kirjoittaa kirjan, joka keskittyy perhosiin ja ennen muuta niiden toukkiin. Sillä siipensä avaava perhonen on enää elämänsä viimeisessä lyhyessä vaiheessa, ja kaikki merkittävä ja hämmästyttävä tapahtuu ennen tuota siiville kohoamista.

Lue myös Ahavan aiemmat teokset, Taivaalta tippuvat asiat ja Ennen kuin mieheni katoaa. Esikoisteosta Eksyneen muistikirja en ole lukenut, mutta näistä muista pidin kovasti. Blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi ja Tuijata lisää.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen 2020. WSOY. 351 s. Oma ostos.

Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.

Kolmen laadukkaan romaanin jälkeen Kinnusen tuotanto on ainakin minulle jo sitä, että kun uusi teos ilmestyy, tietää saavansa hyvää luettavaa. Luottamus kirjailijaan on suuri ja se vaikuttaa lukemiseen. Olen nimittäin huomannut, että uuden luku-urakan aloittamiseen liittyy usein pientä tunnustelua ja makustelua ennen kuin luottamus romaania kohtaan syntyy. Kinnusen teosten kanssa tunnusteluvaihetta ei ole Neljäntienristeyksen jälkeen ollut, vaan olen antanut itseni uppoutua lukemiseen heti ensimmäiseltä sivulta.

Pidän toki itseäni myös hieman puolueellisena, sillä entisenä kuusamolaisena tunnen Kinnusen romaaneissa esiintyviä maisemia - selkosten kylää - kohtaan pientä kaipuuta ja hellyyttä. Ei kertonut katuvansa suuntaa samoin selkosia kohti. Viiden naisen matka alkaa Norjan rajalta Lapin sodan päätyttyä. He kävelevät kotejansa kohti läpi poltetun ja tuhotun Lapin. Mitä kotona odottaa, sitä kukaan ei tiedä, mutta ainakaan he eivät päädy leirille. Heidän elämänsä ei tule enää olemaan entisenlaista, sillä saksalaisten mukaan lähteneitä ei katsota hyvällä.

Toivo oli kuin kylmän alkukevään päivä, jolloin auringon lämmön ensi kertaa tunsi poskellaan. Se oli erottunut haaleana ja hetkittäisenä, eikä se olemassaoloon ensin tahtonut edes uskoa, mutta sen katoamisen oli havainnut heti.

Kinnusen romaani antaa äänen niille naisille, joiden tarinat on useimmiten vaiettu kuoliaaksi. Saksalaisia oli pohjoisessa paljon ja heidän mukaansa lähti naisia monista eri syistä, olivathan olosuhteet kotirintamalla tai muuten köyhissä oloissa niukat. Irene, Veera, Katri, Siiri ja Aili kantavat vähät tavaransa läpi satojen kilometrien kevääseen heräävässä pohjoisessa. Heillä on aikaa keskustella kokemuksistaan, pohtia mennyttä ja tulevaa, miettiä omaa asemaansa sodassa ja siihen liittyvässä syyllisyydessä. Jokainen on menettänyt ja joutunut luopumaan paljosta.

Syyllisyys kasvoi Irenen sisällä. Yhä useammin hän huomasi ajatuksiensa palaavan siihen, kuinka paljon hän itse oli vastuussa siitä, että nämä seudut olivat muuttuneet tuhkaksi. Hänhän oli tarjoillut korviketta ja kauniita hymyjä niille, jotka toivat pohjoiseen pahuuden, Siiri jylhiä runoja, Veera itseään.

Vaellusromaanissa on tietysti luonto läsnä, useimmiten kauniina mutta myös karuja oloja peilaavana. Sitä vahvemmin jää kuitenkin mieleen se vahvuus, mitä vaellus edellyttää. Naiset näkevät nälkää, kohtaavat epäystävällisyyttä ja räjähteitä, menettävät hiuksensa, kengät kuluvat ja iho hiertyy. Yksi heistä on jätettävä jälkeen ja sekin kalvaa omaatuntoa pitkään. Naisista keskiöön nousee Irene, jonka menneisyys ja pohjoisessa kokemat kuukaudet tulevat muita lähemmäksi. Irenen kokema menetys tuntui kaikkein pahimmalta ja hänen lähtönsä syihin pystyi suorastaan samaistumaan.

Jos oikein ymmärsin, Irenen päästyä selkosille hänen tiensä risteää hetkeksi erään Neljäntienristeyksen hahmon kanssa, vahva nainen hänkin. Ihana yksityiskohta, jos sen tulkitsin oikein. Oman lapsuudenkotini ainakin löysin eräältä riviltä! Nenäliinan paikka siinäkin.

Kinnunen nostaa romaaneissaan esille useimmiten naisia tai miehiä, jotka eivät ole tähän asti historiaa kirjoittaneet. Ei kertonut katuvansa avaa sotaan näkökulman, josta ei ole puhuttu. Miksi nainen on joutunut kokemaan häpeää ja halveksuntaa, kun mies on ollut sotasankari? Teoksen voima onkin tutun, luotettavan kerronnan lisäksi sen vahvassa feminismissä. Onneksi historiankirjoitus on vähitellen muuttumassa, kirjailijat uskaltavat penkoa totuutta, ja monille tärkeät mikrotason tarinat pääsevät unohduksista päivänvaloon. 

Myös näissä blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin 2014. Englanninkielinen alkuteos The Storied Life of A. J. Fikry. Suomentanut Tero Valkonen. Gummerus 2014. 239 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjakauppias A. J. Fikry on menettänyt vaimonsa, hänen suunnitelmansa on ajaa kauppa alas ja juoda itsensä hengiltä. Erään surkean illan jälkeen hän löytää kauppansa lattialta kaksivuotiaan tytön ja lappusen, jonka lapsen äiti on jättänyt. Pieni Maya päätyy epätodennäköisyyksistä huolimatta Fikryn kasvatettavaksi. Adoptiotyttären myötä mies saa ryhtiä elämäänsä ja kun kauppaan alkaa virrata uteliaita asiakkaita, se alkaakin taas kannattaa. Maya on viehättävä, älykäs lapsi ja hyvää seuraa.

Tuulisen saaren kirjakauppias on sympaattisella tavalla ennalta-arvattavaa luettavaa ja niinhän siinä käy, että rakkauskin osuu vielä A. J.:n kohdalle. Onnellisten sattumien taustalla on kuitenkin Mayan nuoren äidin tragedia, eikä kyyneliltä ihan voi välttyä kirjan lopussakaan. Teos on sellaista hyvän mielen kirjallisuutta, jota on vaikea ottaa ihan tosissaan, mutta jonka lukeminen tekee hyvää. Sen tunnemaailma on melko kliseistä ja jopa siirappista - uudet alut, muutosten mahdollisuudet, rakkauden ja ihmissuhteiden merkitys, ja tietysti kirjojen yhteenkokoava vaikutus.

Romaani on tosiaankin ylistys lukemiselle ja kirjallisuudelle, mikä oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Koska kyseessä on kirjakauppa, väkisinkin ajatukseni veivät Skotlantiin ja vasta lukemaani Shaun Bythellin päiväkirjaan. Tässäkin teoksessa kirjakauppias on kyynisen hauska ja terävä suustaan, hän ruotii alan raadollisia näkymiä ja sinnittelee kauppansa kanssa pienessä kaupungissa. Molemmat, niin tämä fiktiivinen kirjakauppias kuin oikea skotlantilainenkin, ovat keskeisiä hahmoja kaupungin kulttuurielämässä. 

Romaani rakentuu luvuista, joiden alkuun Fikry on koonnut kirjasuosituksia tyttärelleen. Muutenkin kirjallisia viittauksia vilisee, riemastuttavasti niitä jopa ymmärtää ja tietysti ne tuovat syvyyttä muuten varsin kevyeen teokseen. Pidin kovasti myös joistakin teoksen sivuhahmoista - dekkareista innostuvasta komisariosta ja häntäheikistä kirjailijasta, josta ei oikeastaan saisi edes pitää! Kirja oli rakenteeltaan kuohkea ja siksi nopea lukea - luin sen yhdessä sunnuntaipäivässä. Viimeistelen tällä kirjalla Helmet-haasteen, jossa sijoitan sen kohtaan 26: Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella x, y, z jne. Näissä blogeissa lisää: Kirjaluotsi, Kirjat kertovat ja Lumiomena.

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Inga Magga 2020. Like. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kaksi nuorta naista kohtaa toisensa grafiikankurssilla. Taiteen lisäksi heitä yhdistää nyrkkeily, laji jonka molemmat ovat aloittaneet hyvin nuorena, saman miehen valmennuksessa. Toinen naisista on valmentajan tytär, Rebekka. Vasta kun grafiikanlehdet on pystytetty näyttelyksi, saa Rebekka kuulla opettajansa Lolan menneisyydestä ja tämän yhteydestä kylään jossa molemmat ovat kasvaneet.

Barre suoristi selkänsä. Hän oli yhtäkkiä kuin lasinen pilvenpiirtäjä, jota katsoessa ylimmät kerrokset tuntuivat lähestyvän ja horjuttavan tasapainoa. Barre astui ihan lähelle, reviirilleni. Jääkylmät silmät tuijottivat musertavasti, ja minä näin kuinka nuori tyttö peilautui hänen katseestaan, pirstaloitui kyyneleideni läpi. --- - Teen mitä vaan, jos saan jatkaa.

Lolan vuoden nyrkkeilyharrastuksen parissa olivat rajuja, täynnä ristiriitaisia tunteita valmentajaa ja tämän metodeja kohtaan. Hän sai syyn olla poissa kotoa, kehittyi nopeasti, mutta sai haavoja joiden työstäminen ja hyväksyminen kestää pitkään. Rebekka on sen sijaan saanut isältään kaiken, mutta isän menneisyydessä on tekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa, ovat tuhonneet Rebekan äidin ja monen muun. Rebekka haluaisi itselleen kaiken, urheilun, taiteen ja poikaystävän, isää menettämättä. Mutta onko se mahdollista? 

Inga Maggan esikoisromaanissa on hänen oma lajinsa suuressa roolissa. Nyrkkeily on laji, joka voi nostaa pohjalta, opettaa kuria ja kykyä arvostaa omaa vartaloaan. Tie kehään vaatii kuitenkin paljon, jos sinne saakka on kykyjä. Ja molemmat tytöt haluavat ja pystyvät. Ruumiillisuus on romaanissa vahvasti läsnä, niin hyvässä kuin pahassakin, kauniina ja arkana, katseilta suojassa tai himon kohteena, tatuoituna ja arpisena. Taiteen maisteri on kirjoittanut myös grafiikkaharrastuksen kivasti osaksi Rebekan kunnianhimoa. Tekniikkaa kuvataan kauniin tarkasti yksityiskohtia myöten. Taiteen kautta piirtyy niin armottomuus kuin armeliaisuuskin itseä kohtaan. 

Hyvistä, mielenkiintoisista ja raastavista aiheista huolimatta Maggan kerronnassa ja dialogeissa on jotain hieman kömpelöä, mikä välillä laski lukuvirettä. Romaanin alkupuolella metaforien runsas määrä häiritsi, mutta loppua kohden tarina veti paremmin ja ihan viime sivuilla jo hengästytti. Teos jakaantuu kahteen osaan, Lolan ja Rebekan. Lolan tarina on traagisempi, se herätti myötätuntoa ja järkytystä, kun taas Rebekan osuus tuo kokonaisuuteen hieman jännitystä. Kritiikistä huolimatta koin kuitenkin, että kokonaisuus on hallittu ja tasapainoinen. Bonusta Tampereesta näyttämönä!

Tuore romaani on mainittu myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Annelin lukuvinkit. Helmetin haasteessa tämä kuittaa toiseksi viimeiseksi jääneen kohdan 5: Saamelaisen kirjailijan teos. Ainakin kirjailijan sukunimi on saamelainen!

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Erin Kelly 2017. Englanninkielinen alkuteos He said / She said. Suomentanut Päivi Pouttu-Deliére. Gummeruksen pokkarissa 486 s. Oma ostos. 

Kenen versio tapahtumista onkaan se mitä oikeasti tapahtui? Ja tuleeko koko totuus koskaan julki? Täydellisten auringonpimennysten perässä matkaavat Laura ja Kit päätyvät todistamaan tapausta, joka saa heidän elämänsä raiteiltaan viideksitoista vuodeksi. Ovatko he tulkinneet tapauksen oikein? 

Korona tanssi elävänä kultaisena liekkinä kaksi kertaa yhtä suurena kuin itse aurinko. Tähti ei ole enkeli vaan hirviö. Se oli niin valtava, että sai kaiken meille tapahtuneen ja kaikki meidän omat tekomme näyttämään mitättömiltä. Katumus, syyllisyys ja pelko sulivat pois.

Cornwallin kärjessä Lizard Pointissa järjestetään festivaalit auringonpimennyksen kunniaksi vuonna 1999. Laura seuraa tuoretta poikaystäväänsä Kitiä festareille, jossa pilvet meinaavat pilata pimennyksen, mutta mahdollistavat pahoinpitelyn, jonka Laura näkee. Nuoret joutuvat todistajiksi oikeuteen, jossa pitäisi pysyä totuudessa ja kertoa vain se, minkä on varmasti nähnyt. Laura suhtautuu tapaukseen kuitenkin intohimoisesti ja pieni valkoinen valhe muuttaa heidän molempien elämän.

Viisitoista vuotta myöhemmin käy ilmi, etteivät kaikki muutkaan ole kertoneet täyttä totuutta. Onko vankilaan joutunut mies syyllinen vai syyton? Pahoinpitelyn kohteeksi joutunut nainen tuntuu takertuvan Lauraan ja herättää ärtymystä Kitissä, jolla on huolia omastakin takaa. Pariskunta vaihtaa nimeä epäilyttävien ilkivallan tekojen alkaessa ja muuttaa uuteen osoitteeseen. Heitä ei löydä sosiaalisesta mediasta eikä heistä ole kuvia netissä. Mutta mitä he pelkäävät niin paljon? Kuka heidän perässään on?

Erin Kellyn pitkähkö jännäri on paikoin hieman hidastempoinen, eikä pitänyt otteessaan niin hyvin kuin olisin toivonut. Tarinassa sinänsä ei ole mitään vikaa ja erityisen ansiokasta on se, miten pitkälle hän saa lukijansa uskomaan kulloistakin näkökulmaa - joka useimmiten on Lauran tai Kitin. Viimeiset sata sivua paljastavat asioita joita ei olisi uskonut, mutta jotka tietysti selittävät paljon. Kauan odotettu käänne tulee ehkä hieman liian myöhään, sillä ainakin mikä olin jo hieman väsynyt lukemiseen. Yksityiskohdat yhdistyvät kyllä nerokkaasti, mutta toisaalta jotain olisi voinut jättää poiskin.

Kun sydämeni jyskytys hieman tasaantuu, jossakin menetyksen ja kauhun seassa on kauan kaivattu helpotuksen tuoma vapaus.

Teoksen tunnelma nojaa pitkälti päähenkilöidensä mielenliikkeisiin, ahdistukseen, pelkoon ja häpeään. Yhdessäolon vuosia leimaa piilossa pysymisen tarve ja salaisuudet, jotka saavat molempien mielenterveyden hajoamaan. Mutta onko piilottelulle ollut koskaan mitään todellista tarvetta? Kuinka paljon he ovat itse aiheuttaneet itselleen jättämällä kertomatta asioita, joiden luulivat rikkovan suhteen. Lisämielenkiintoa (tai no sehän riippuu lukijasta!) teokseen tulee auringonpimennyksiin liittyvästä tietomäärästä ja tapahtumista. Teemana se tavallaan lisää tummanpuhuvaa tunnelmaa ja on metaforisestikin rinnastettavissa pariskunnan elämään. Lontoosta ja Cornwallista tietysti pisteet!

Kirjasta myös näissä blogeissa: Leena Lumi, Luetut ja Kirjoihin kadonnut.