Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo 2011. Teos. 274 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Minulla ei ennen tämän kirjan lukemista ollut aavistustakaan siitä, miten merkittävä rooli mehiläisillä on nykyisenlaisen ekosysteemin ylläpitäjinä. Miksi en tiennyt?! Miten pienet pörriäiset on alistettu työntekijöiksi ja raatajiksi, vaikka niiden kuuluisi saada arvostusta ja ihailua osakseen.

Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.
Nyt te lähdette.

Sinisalon romaanin maailma on ajallisesti jossakin lähitulevaisuudessa. Merkkejä nykymaailman muuttumisesta on, muttei niin paljon etteivätkö tapahtumat olisi mahdollisia jo nyt, milloin tahansa. Viisikymppinen Orvo tarhaa mehiläisiä ja pyörittää hautaustoimistoa. Hän on perinyt isoisänsä lämpimät arvot, luonnon arvostuksen ja elämän kunnioittamisen. Orvon poika Eero kirjoittaa blogia ja pyrkii levittämään tietoa tuotantoeläinten hyväksikäytöstä, kiduttamisesta ja lihansyönnin eettisistä haitoista.

Eeron provokatiivinen blogikirjoittelu ja sen saamat kommentit kulkevat romaanissa rintarinnan Orvon todistamien tapahtumien, ajatusten, surun ja hämmennyksen kanssa. Orvo läpikäy elämäänsä, suhdetta isäänsä, jonka lihantuotantolaitos on osa maisemaa, suhdetta omia polkujaan kulkevaan poikaansa, suhdetta mehiläisiin ja niiden kykyyn poistua, lentää Toiselle Puolelle.

Nopeammat ja viisaammat ovat jo tehneet valintansa. Mehiläiset.
Ne ovat vaienneet, sillä kohta on yö.

Mehiläisiin ja niiden ihmeellisiin kykyihin liittyy paljon legendoja ja arvailuja. Kuolleen emomehiläisen avulla Orvo pääsee kurkistamaan suloisen vehreään tulevaisuuteen, jossa ihmisen jälki ei enää näy. Onko mehiläisten kato tie suureen sotaan, tie ihmiskunnan katoon?

Johanna Sinisalo kirjoittaa jälleen mielenkiintoisesta teemasta. Enkelten verta on jännittävällä tavalla kiinni nykymaailmassa, sen nurinkurisuudessa, epäoikeudenmukaisuudessa ja riistossa. Sen sanoma on pelottavan suora, varoitus joka jokaisen pitäisi ottaa todesta. Orvon kokemukset, menetyksen tuska ja Toisen Puolen ihme tuovat romaaniin seikkailun tuntua, ripauksen magiikkaa ja aimo annoksen lumousta, jonka pauloista ei haluaisi herätä. Tarina rakentuu toisaalta varovasti taaksepäin askellen, aukoen sitä mitä on juuri tapahtunut. Toisaalta se katsoo eteenpäin, kunnes Orvo tietää, ettei sitä mitä edessä on, kannata häiritä.

Minä palaan kohti omaa maailmaani askeleet raskaina kasteesta ja tahdottomuudesta.
Haluan jäädä. Haluan kääntyä. En voi.

Hirvittävän mielenkiintoinen ja hyvin rakennettu romaani, joka saa ajattelemaan, ihailemaan ja tuntemaan syyllisyyttä. Jännä nähdä, millainen on Maja Lundin Mehiläisten historia. Se on nimittäin valittu lukupiirimme luettavaksi ja ihan sattumalta luin nämä kaksi - ilmeisesti osin samaa teemaa käsittelevää - romaania peräkkäin.

Enkelten verta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Anna minun lukea enemmän. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja, jossa matkustetaan ajassa. Popsugar Reading Challenge: A book about a subject you know nothing about.

Jo Nesbø: Veitsi

Jo Nesbø 2019. Norjankielinen alkuteos Kniv. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga. 570 s. Oma ostos, loput BookBeatista. Kuva kustantajan.

On se vaan ihmeellistä, miten Harry Hole -tarinoihin ei kyllästy. Voin täysin alleviivata arvion, jonka ehdin nähdä Veitsestä jo ennen joulua, että se on yksi Jo Nesbøn parhaista - ellei peräti paras. Pitkä Harry Hole -sarja on ollut tasalaatuisen hieno, ja monesti olen jo uskonut sen päättyvän, mutta niin vaan tämäkin osa jättää jatkon mahdolliseksi. Harry itse alkaa olla jo viisissäkymmissä, kovia kokenut, kaiken nähnyt, mutta elossa.

Jo kirjan alkumetreillä paljastuu murha, jonka kohdetta en paljasta. Tapaus liippaa hyvin läheltä Harrya ja on murtaa tämän täysin, muttei estä miestä pureutumasta yksityiskohtiin, jälkiin ja motiiveihin. Kuuluisa poliisimme yrittää jälleen hukuttaa itsensä viinaan, pyrkii pitämään itsensä unensa, jottei heräisi painajaiseen, mutta sinnikkyys on viinapirua voimakkaampi, ja saa miehen selvittämään tapauksen.

Nesbø on punonut tällä kertaa kuvion, joka rakentuu ihailtavan selkeistä kokonaisuuksista. Palanen kerrallaan käydään perusteellisesti läpi ja aina kun lukija on saamassa varmuuden syyllisestä, löytyy taas jotain, ja näkökulma vaihtuu. Silti missään vaiheessa epäuskottavuus ei tule kysymykseenkään, vaikkakin täytyy sanoa, etten olisi lopputulosta halunnut uskoa. Sekin tuli liian lähelle kaikkea, mistä on tottunut pitämään, suorastaan rakastamaan. 

Murhatapauksen selvittämiseksi teos läpikäy Afganistanin raskasta rauhanturvaoperaatiota, sodan jättämiä arpia ja miehisyyden ilmentymiä. On nuoria raiskattuja naisia ja Holen pitkään saalistama Kylväjä, joka terrorisoi vielä yli setsemänkymmentävuotiaanakin. On miehiä, jotka peittelevät menneisyyttään, pyrkivät kohti parempaa ja kuitenkin tulevat petetyiksi. Onko murhan taustalla verikosto, saalistuksenhimo vai punaisena raivoava viha?

Jos kirjan loppu jättää Harryn mahdollisuudet auki, on tarinassa muitakin vihjeitä tulevaisuudesta, kuten uusia, mielenkiintoisia työntekijöitä rikostutkinnassa. Mutta on myös paljon, josta täytyy luopua. Kolhuisan komealla Harrylla on elämässään rakkautta ja paljon annettavaa, mutta mihin hän itse päätyy? Uskooko hän itse itseensä, vai vetääkö synkkyys taas pohjaa kohti? Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa!

Kirjasta myös Tuijatan blogissa. Veitsi on vuoden ensimmäinen kirjani, ja aloitan sillä Helmetin uuden lukuhaasteen. Sijoitan sen kohtaan 24: Kirja kirjailijalta joka on kirjoittanut yli 20 teosta. Ehdin osallistua sillä myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, joka päättyy 5.1. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 12: Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen. Popsugar Reading Challenge: A book set in a city that has hosted Olympics.

Sofi Oksanen: Koirapuisto

Sofi Oksanen 2019. Like. 405 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Jos nuorilla naisilla on mahdollisuus nousta köyhyydestä kohti jotain, jonka he ovat nähneet televisiosta tai lehdistä, mitä kaikkea he ovat valmiita tekemään tuon mielikuvan saavuttamiseksi? Vaurautta kohti lähtee paljon nuoria tyttöjä mallintöihin, mutta on paljon muutakin mihin he ajautuvat dollarien, merkkivaatteiden tai asunnon takia. Osa onnistuu lähettämään rahaa kotiinkin, mutta kohtaloita on yhtä monia kuin lähtijöitäkin.

Koirapuisto sukeltaa Ukrainan ja Venäjän lähihistoriaan köyhän nuoren naisen näkökulmasta, perheen ja toivon näkökulmasta. Koirapuiston päähenkilön ja kertojan, Olenkan, isä ottaa riskejä mahdollisen menestymisen ja unelmien huumassa, ja kun Olenka itse tekee vuosia myöhemmin samoin, heidän tarinansa risteävät pelottavalla tavalla. Olenkan maailma pyörii korruption, epämääräisen kaupankäynnin, huumebisneksen ja vallankäytön voimin. Sieltä hän löytää hetkeksi omankin paikkansa, mutta koko ajan on riski, että hänen menneisyytensä tai työnsä pohjalla olevat tiedot paljastuvat liian aikaisin.

Vauraammissa länsimaissa on pariskuntia, jotka ovat valmiita maksamaan houkuttelevia summia lasten saamiseksi. Sopivan luovuttajan voi valita katalogista, tytön, jonka historia, terveys ja elämäntavat täsmäävät täysin. Taustalla vaikuttaa tyttöjen halu irtautua hiilikaivosten sävyttämistä pikkukaupungeista, joissa isät ja veljet kuolevat liian nuorina. Olenkakin haluaisi kovasti takaisin elämän, johon hän ehti tottua lapsena Tallinnassa, Suomen television ääressä. Hän ei jäisi Itä-Ukrainan Snižneen. 

Romaanin teemat ovat hirvittävän mielenkiintoisia ja Oksanen kirjoittaa niistä rohkeasti. Naisten asemasta ja munasolukaupasta pitää pystyä puhumaan, tällaisia vallankäytön ja yhteiskunnan vinoutuneita rakenteita pitäisi paljastaa enemmänkin. Koirapuiston tapahtumat voisivat olla dystopiaa, mutta valitettavasti ne taitavat olla varsin totta. Televisiossa vilisevät mafia, ihmiskauppa ja korruptio jossain muualla, nyt kansien välissä oli kertomus Ukrainasta. Kirjailija on tehnyt varmasti valtavan työn taustojen selvittämiseksi ja hyvin todentuntuinen se onkin.

Valitettavasti Koirapuisto ei kuitenkaan pystynyt ihan siihen, mitä siltä odotin. Sinänsä loistavat ainekset hyppivät ja poukkoilivat, jännitystä olisi periaatteessa voinut olla mutta ei ollut. Tunnelma oli hermostunut. Monet hahmojen tai tapausten väliset kytkökset paljastuivat hieman liian myöhään, toisaalta muutama kohtalo jäi myös auki. Vyyhdissä on langanpäitä joita en saanut ihan yhdistettyä, ja etenkin loppu meni sekavaksi. Yritin lukea romaania joululomaan sopivalla intensiteetillä, mutta sekään ei nyt oikein auttanut. En haluaisi sanoa näin upeista aineksista ja teemoista, mutta kirja jätti kylmäksi.

Siitä huolimatta nautin kovasti siitä, miten hyvin Oksanen loihtii paikalliset maut, värit ja hajut osaksi tarinaa. Kuva esimerkiksi 1990-luvun Ukrainan maaseudusta syntyy tekstiin juuri oikeisiin paikkoihin sijoitetuilla yksityiskohdilla, kuten ruuilla, materiaaleilla tai vaikkapa tavaroilla, yksittäisillä vieraskielisillä sanoilla tai viittauksilla historiaan. Siitäkin pidän, että joudun välillä turvautumaan Googleen selvittääkseni jonkin historiallisen tapahtuman tai termin, joka on vieras.

Koirapuistosta lisää vaikkapa näistä blogeista: Kulttuuri kukoistaa ja Kirja vieköön!

Peter Høeg: Nainen ja apina

Peter Høeg 1996. Tanskankielinen alkuteos Kvinden og aben. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammen Keltainen pokkari 279 s. Oma ostos.

Viimeistään tämän romaanin myötä olen vakuuttunut, että Peter Høeg on nero. Aavistelin sitä jo lukiessani Susanin vaikutusta aikaisemmin tänä vuonna; sen sijaan Lumen taju ei jostain syystä jättänyt minuun sellaista kutketta. Ehkä aika ei ollut oikea. Nainen ja apina on kuin luotu tähän päivään ja olenkin yllättynyt, että se on jo yli kaksikymmentä vuotta vanha teos.

Jos mitään vapautta edes on, se on löydettävä sisäpuolelta.

Vauraan englantilaisen kanssa naimisiin mennyt, niin ikään vauraasta perheestä lähtöisin oleva Madelene on kulkenut elämässään kuin käsikirjoituksen mukaan, mutta niin tietoisena siitä, että sen mielekkyyttä on vaikea enää löytää. Kunnes hän tapaa omassa pihapiirissään vangitun apinan. Käänteentekevä kohtaaminen saa naisen ylittämään itsensä ja suunnittelemaan asioita täysin salassa mieheltään. Kun sitten apina pääsee vapauteen, tämä ottaakin Madelenen mukaansa, he rakastuvat, eikä mikään Madelenen elämässä ole enää ennallaan.

Kukaan ei nähnyt heitä. Heidän matkansa ei ollut vain siirtymistä tilassa. Se oli myös matka halki sivilisoituneen huomiokyvyn, ja vasta nyt Madele alkoi ounastella, ettei sivilisoitunut vapllaus olekaan akenkattava vaan valikoiden kohsituva. Hän näki, että kadulla kulkevat havaitsivat ainoastaan sen mitä tapahtui katutasolla --- että mitä ihminen tekeekin, hän huomaa vain sen eikä muuta. 

Høeg on rakentanut tarinan, joka vie mukanaan ja kiehtoo ensimmäiseltä sivulta lähtien. Romaanin juoni on jännittävä, vetävä ja yllättävä. Juuri kun luulet tietäväsi, mistä on kyse, se yllättää lisää, lähtee suuntiin, jotka tuntuvat liialliselta ollakseen uskottavia, ja silti olet aivan myyty. Tarina ravistelee uskomuksiamme, rajoja joita pidämme totena, se kyseenalaistaa täysin ihmiskunnan olemusta ylläpitäviä käsityksiä. Missä menee ihmisen ja eläimen välinen raja? Mistä tiedämme, että olemme älykkäimpiä?

--- heidän käsittämätön radikaali rehellisyytensä oli kuin ikuinen, lempeä mutta järkkymätön muistutus siitä että jokin tässä nykyajan elämässä, jokin koko tässä modernissa ajassa, on pahasti vinoutunutta. 

Romaani kuvaa herkullisella tavalla niin eläinten oikeuksia, paratiisin käsitettä, kaupungistumista tai vaikkapa yhteiskuntaluokkia, etenkin niitä ylimpiä. Kerronnassa on hieman ilkikurinen ote ja etenkin Madelene pystyy näkemään asiat varsin sarkastisella tavalla. Vaikka teemat ovat vakaviakin ja herättävät vakavia ajatuksia, lukukokemuksena teos on ihan liian nokkela ja terävä siihen, että lukijana pystyisi vaipumaan ylettömään vakavuuteen. Tällainen teemojen ja kielen suhde pitää hereillä! Romaani paljastaa myös muun muassa rahan liikkeen ja vaikutuksen sellaisissakin asioissa, joista soisi rahan pysyvän erossa - kuten eläimet. Se näyttää, miten jopa Lontoon kaltaiset suurkaupungit - etenkin ne, itse asiassa - ovat täynnä eläimiä. Miten niin kaupungit ovat ihmisten, luonto eläinten? Missä menee organismien välinen raja?

Ihan teoksen lopussa, kun niin Madelene kuin lukijakin yllättyy jälleen, minulle tuli mieleen ystäväni S.A. Keräsen teokset Symbioosi ja Näkyviin piilotettu. Niissäkin keskuudestamme löytyy elämänmuotoja, joita emme näe, koska emme tiedä niiden olemassaolosta, tai jotka olemme kauan aikaa sitten unohtaneet.

Soljuvan älykkäästä tekstistä kiitos kirjailijan lisäksi suomentajalle, joka on tehnyt upeaa työtä. Lisää arvioita blogeissa Poika lukeekin ja Lukimo Lumo. Osallistun teoksella scifi-haasteeseen ja Kirjahyllyn aarteisiin.

Pieni katsaus kirjavuoteen 2019

Työsyksyn ja joulun välinen viikonloppu on mitä parhainta aikaa tehdä koontia vuoden kirjasaldosta. Toki ehdin vielä lukea kirjan tai pari ennen kuin vuosi vaihtuu, mutta ne eivät suuresti enää vaikuta kokonaiskuvaan. Vuosi 2019 on ollut siinä mielessä hieman omituinen, että olen lukenut muihin blogivuosiini (2016 alkaen) verrattuna vähemmän kuin aikaisemmin, nyt 59 kirjaa, ehkä lopulta 61 kirjaa, kun aikaisempina vuosina määrä on liikkunut 64 ja jopa 96 välillä. Ei siis mikään dramaattinen muutos, mutta jospa ensi vuosi olisi lukuisampi.

Mitä sitten luin? Goodreads on ihana palvelu, josta saa kauniita tilastoja kuvien kera. Jos olet sen jäsen, pääset katsomaan tätä: My year 2019 in Books. Tilastot kertovat, että olen lukenut yhteensä huiman määrän sivuja ja antanut lukemilleni teoksille keskimäärin 3,9/5 tähteä. Eniten pisteistä eli parhaimmiksi kirjoiksi olen arvioinut peräti 14 kirjaa. Niistä tähän haluan nostaa esille nämä: Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunne, Michael Cunninghamin Tunnit, Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt sekä Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa.

Oman tilastoni mukaan olen lukenut tänä vuonna vähemmän kotimaista kirjallisuutta kuin pitkään aikaan, vain 19 teosta. Ulkomaisista selkeästi eniten on brittikirjailijoita. Edelleen olen jatkanut pääosin naisten kirjoittamien kirjojen parissa: heitä on yli 2/3. Romaaneja on valtaosa, mutta mukana on muitakin yksittäisiä kirjallisuuden muotoja: 1 kuvakirja, 1 tietokirja, 3 elämäkertaa, 1 novellikokoelma, 3 sarjakuvateosta ja 3 lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi luokiteltavaa romaania. Määrittely on etenkin dekkareiden kohdalla joskus hyvin vaikeaa, mutta annetaan tähän arvioksi vaikkapa 12 kappaletta.

Olen osallistunut moniin lukuhaasteisiin, joista osa on edelleen kesken. Helmetin lukuhaasteen sain valmiiksi syksyllä ja odotan jo innolla seuraavan haasteen julkistamista. Yleensä se on tapahtunut välipäivinä. Kirjahyllyn aarteet päättyy 5.1. ja siihen olen lukenut 13 oman hyllyn kirjaa. Sen sijaan Hyllynlämmittäjiin valitsemistani teoksista luin vain viisi. Tammikuussa päättyy niin ikään Elämäkerta-haaste, johon luin neljä siihen luokiteltavissa olevaa teosta. Yksi sarjakuvateos on vielä kesken, joten lisätään sekin tähän - viisi. Myöhemmin keväällä jatkuvat naisten kirjoittamia klassikoita muistava haaste sekä scifi-haaste, josta olen ollut erityisen innostunut! Niistä lisää sitten keväällä.

Eniten kirjoja luin kesäkuukausina, kuten aina. Erityisesti kahden viikon lomamatka Espanjassa sai minut lukemaan hurjaa tahtia. Kolmen - neljän kirjan kuukausia on enemmän, niin keväällä kuin syksylläkin. Ensi vuoden tavoitteen asetan hieman alemmaksi - nyt se oli 75 kirjaa. Ehkäpä 65 on lähempänä minulle luonnollista lukutahtia, en halua että lukemisesta tulee suorittamista. Haasteet piristävät ja tekevät lukemisesta tavoitteellisempaa, eli niille sanon jatkossakin Kyllä!

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Delphine de Vigan 2011. Ranskankielinen alkuteos Rien ne s'oppose à la nuit. Suomentanut Kira Poutanen. WSOY 2013. 318 s. Lainasin kirjastosta.

Ajattelin, ettei aikuisuus suojannut minua tuskalta, jota kohti oli menossa, ettei tämä ollut helpompaa kuin aikaisemmin, silloin kun olimme lapsia, että vaikka kasvoimme aikuisiksi ja kuljimme omaa tietämme, rakensimme oman elämämme ja oman perheemme, ei sille voinut mitään, me tulimme täältä, me tulimme tuosta naisesta; hänen tuskansa ei koskaan olisi meille vieras.

En muista enää, mikä seuraamistani kirjablogeista kirjoitti Delphine de Viganin teoksesta tavalla, joka sai minut lainaamaan kirjan. Nyt jälkeenpäin Google-haku antaa vaihtoehdoiksi nämä neljä blogia: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa ja Oksan hyllyltä. Siispä kiitos jollekulle teistä!

Nautin de Viganin äidistä Lucilesta ja tämän elämästä kertovasta kirjasta heti sen ensimmäiseltä sivulta lähtien. Kyseessä on teos, joka kertoo raadollisen rehellisesti kirjailijan omasta suvusta ja perheestä sodanjälkeisinä vuosina ja aina 1990-luvulle saakka. Sen keskiössä on Lucilen tarina, mutta sen rinnalla piirtyy elävä kuva muistakin perheenjäsenistä: Lucilen suuresta sisarusparvesta, persoonallisista vanhemmista, rohkeista tyttäristä ja lyhytaikaisista rakastajista.

Teoksen alku on tulvillaan elämäniloa, toiveikkuutta ja väriä. Palvovaa rakkautta, lämpöä ja kesäisiä kohtaamisia. Lucile on perheen kaunotar, joka pitäytyy kuitenkin sivussa, mieluummin muita tarkkaillen. Vilkkaan perhe-elämän surullinen puoli ovat menetykset, joita tuntuu riittävän enemmän kuin kenellekään sallisi. Eikä Lucilekaan kestä romahduksitta. Naisen mielenterveys alkaa järkkyä, eikä lukijan ole kovin helppoa tietää, mihin pitäisi uskoa. Suurperheen kulisseista löytyy nimittäin julmuutta ja häpeää. Myöhemmin kirjailijan ja tämän siskon on myös rakennettava omat kulissinsa, ihan liian nuorina.

Teoksessaan Delphine de Vigan ei pelkästää kerro äitinsä tarinaa, vaan avaa myös niitä solmuja joita tämän mielenterveysongelmat, sairaus ja itsemurha hänessä ja hänen siskossaan ovat aiheuttaneet. Kirjoitusprosessin kuvaus kulkee tarinan rinnalla ja tekee selväksi, ettei prosessi ole helppo, vaikka luonnollinen ja tarpeellinen onkin. De Vigan kirjoittaa mukaansatempaavalla tavalla ja osaa jättää lukujen loppuun pieniä koukkuja. Vaikka jo takakansi paljastaa äidin itsemurhan, vetää tarina puoleensa - äidin ja lasten elämä rankkoine yksityiskohtineen on kiehtova ja empatiaa herättävä.

Kirjoittaminen riisuu minut alastomaksi, tuhoaa yksi kerrallaan suojamuurini, hajottaa hiljaa oman turvapiirini. Pitikö minun tuntea olevani onnellinen ja vahva voidakseni ryhtyä tähän työhön, tuntea, että minulla oli varaa koetella sietokykyäni, jos sille nyt tarvetta oli?

Yötä ei voi vastustaa on tunteikas, muttei melodramaattinen. Siinä on synkkyyttä, mutta myös valtavasti vahvuutta ja elämänjanoa. Se saa pohtimaan siteitä, välimatkoja ja vaikutuksia, riippuvuutta ja velvollisuudentuntoa. Ei siis mitään pieniä asioita; tunteet ovat lukijallakin vahvasti mukana. Teos on myös ihana kurkistus ranskalaiseen elämään ja Pariisin katuihin, joita Lucile niin mielellään kulki yksin tai jonkun kanssa. Kirja sopii loistavasti Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen, joka muuten päättyy jo reilun kuukauden kuluttua.

Haasteista puheen ollen, on selvää, että tänä vuonna en yllä lukutavoitteeseeni, 75 kirjaan. Vuoteen on mahtunut kuukausia, joiden aikana olen lukenut harvinaisen vähän. Vuodet eivät näköjään ole toistensa kopioita, mutta ensi vuonna taas uusia määriä kohti!

Risto Isomäki: Haudattu uhka

Risto Isomäki 2016. Tammen Bon-pokkarissa 436 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Etsiskelin scifi-haasteeseen sopivia kirjoja, kun hoksasin, että yksi Isomäen teoksista nököttää kirjahyllyssäni lukemattomana. Haudattu uhka on tavallaan jatkoa teoksille Litium 6 (2007) ja Jumalan pikkusormi (2009), mutta sen voi hyvin lukea myös itsenäisenä jännärinä.

Eloonjääneet saisivat elää maailmassa, jossa vallitsisivat viidakon lait, oman käden oikeus ja väkivalta. 

Pidin kovasti Isomäen kirjailijana tunnetuksi tehneestä Sarasvatin hiekasta, muutaman vuoden takaisesta Kurganin varjoista sekä viimevuotisesta Viiden meren kansasta. Näissä teemat tuntuvat kiehtovammilta, sukelletaan historiaan, kielitieteeseen tai taistellaan maailman puolesta. Maailman ja ihmiskunnan pelastus on aiheena näissä muissakin teoksissa, mutta teokset ovat niin pullollaan tekniikkaa ja sellaisia tieteellisiä yksityiskohtia, joiden parissa minun on vaikea tarpoa eteenpäin. Niinpä tunnusta hypänneeni muutamien sivujen yli Haudattua uhkaa lukiessani. Mietin jopa kirjan jättämistä kesken, mutta arvasin Isomäen pelastavan tilanteen, jollei muulla niin ainakin jännityksellä ja nopeilla käänteillä. Aika ennalta-arvattavaa siis.

Haudatussa uhkassa tilanne alkaa itsenäisyyspäivien vastaanotolta linnanjuhlista. Pelottavan ajankohtaista. Huomasin eilen illalla jännittäväni, kun näin juhlavieraiden ottavan suupaloja noutopöydästä! Teoksessa juhlavieraiden käy nimittäin todella huonosti. Rikospoliisi Aishawarya Sadiq ja kansainvälisen terrorismin asiantuntija Lauri Nurmi saavat tehtäväkseen ratkoa tilanteen. Olkiluotoon matkalla ollut käytetyn ydinpolttoaineen kuljetus on kadonnut. Mitä terroristit aikovat? Keitä he ovat? Onko Suomen lisäksi vaarassa laajempikin alue?

Risto Isomäki on paneutunut teosta varten yksityiskohtaisesti säteilyyn, ydinvoimaan, ydinaseisiin ja ydinjätteeseen. Perusteellista tietoa oli - kuten jo sanoin - minua varten ihan liikaa, mutta ehkä joku toinen lukija nauttii. Isomäen taipumus perusteellisuus tulee toki esille muissakin luonnontieteellisissä yksityiskohdissa, kuten meriveden lämpötilat ja meriveden liikkeet läntisessä saaristossa. Jos olen aikaisemmin kritisoinut Isomäen teosten dialogia, tässä sitä ongelmaa ei ollut.

Aishawarya ja Lauri suuntaavat kohti Olkiluotoa, jossa heidän henkeään uhkaavat niin terroristit kuin luonnonvoimatkin. Kaikki on kuitenkin mahdollista, kun on voimia ja tietoa. Ihan uskottavaahan kaikki ei todellakaan ole, muttei tarvitse ollakaan. Ei se ole toimintaleffoissakaan. Haudattu uhka on jännitystä ja tietoa pursuava teos, jonka näkisin helposti myös elokuvana. Isomäellä on tapa ravisuttaa totuttuja näkemyksiä tai vallalla pidettyjä mielipiteitä, jotka pilkistävät tekstistä välillä kivasti esiin. Siitä pidin kovasti.

Kirjasta lisää blogissa Kirsin kirjanurkka.