Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Joel Haahtela 2022. Otava. 192 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Haahtelan kolmastoista teos on osa pienoisromaanien trilogiaa, joissa etsitään totuutta ja mielenrauhaa. Trilogian aikaisemmat osat ovat Adèlen kysymys ja Hengittämisen taito. 

Jaakobin portaissa minäkertoja lentää Jerusalemiin, jossa hänen veljensä yllättäen on. Veli on otettu potilaaksi psykiatriseen sairaalaan, sillä hän kärsii Jerusalemin syndroomasta. Hän on kuitenkin jo pääsemässä sieltä pian pois, jos vain mies tulee saattajaksi.

Jerusalemissa kertojamies kulkee vanhankaupungin kaduilla ja muistelee lapsuuttaan Helsingissä, isän rakentamaa kajuuttaa ja äidin kuolemaa. Kujat vievät häntä lumisateessa epätodellisiin kohtaamisiin ja hetkiin, kohti Jaakobin portaita, joista hänen isoisänsä on piirtänyt merkintöjä Jerusalemin karttaan. Onko portaita oikeasti olemassa vuosisatojen ja kaupungin kerrosten alla? Veli pääsee osastolta kotiin, mutta ennen sitä mies joutuu kyseenalaistamaan oman mielenterveytensä, sillä syvällä muistoissa on jotain, mikä pyrkii pintaan juuri Jerusalemissa. 

Tästä teoksesta on vaikea kirjoittaa, sillä se on enemmän tunnelmia kuin tapahtumia. Mieleen jäävät ruoat, joita mies ostaa kadunkulmilta, naapurin taito kuunnella, perhe jonka sohvalle päätyy appelsiinilaatikon levittyä kadulle, tai rauhoittava lääkäri Elisheva. Haahtela osaa muotoilla isoja ajatuksia lyhyiksi, kauniiksi lauseiksi, joita tekee mieli jäädä makustelemaan. Niiden kautta saattaa löytää jotain itsestäänkin.

Lyhyestä teoksesta lyhyt postaus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 32: Kirjan voi lukea kerralla alusta loppuun. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 34: A novella. Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club ja Tuijata.

Janne Saarikivi: Rakkaat sanat

Janne Saarikivi 2022. Teos. 269 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kun sanoja rakastava kielitieteilijä kirjoittaa sanoista, hän ei pureudu pelkästään niiden etymologiaan tai merkityksiin, vaan laajentaa katsauksensa koskemaan maailmankatsomuksia, historiaa, kulttuuria, luontoa, ihmiskunnan muutoksia - elämää. Yksi sana on kokonainen maailma. 

Pohdin koko ajan, miten ihmiset käyttävät sanoja kertoakseen jotain itsestään ja maailmasta tai käyttääkseen valtaa suhteessa toisiinsa. Samalla kuuntelen ja luen, miten sanat luovat maailman, jonka ajattelemme olevan jo olemassa.

Saarikivi on valinnut teokseensa sanoja, jotka ovat tuttuja monissa tuntemissamme kielissä, kuten kahvi, tai niin harmaan arkisia ja pysyviä, ettei niitä edes ajattele, kuten kivi. Osa sanoista on vanhaa suomalais-ugrilaista perua, osa on tuoreempia lainasanoja, ja sitten on niitä, joiden alkuperästä ole mitään varmuutta, kuten suomi. 

Välillä kirjoittaja-tutkija intoutuu kertomaan myös itsestään ja suhteestaan ilmiöön, josta sana kertoo, kuten nimi. Teos onkin paikoin suorastaan intiimi, niin itseään lähellä Saarikivi pysyttelee sanoista kertoessaan. Lukija saa tietää hänen ihmissuhteistaan, työurastaan ja arvoistaan. Hänen lukuisat matkansa Venäjän alueen suomalaissukuisten kansojen kielten ja kulttuurin pariin näkyy hyvin, ja on mielestäni raikas tuulahdus verrattuna angloamerikkalaisen kulttuurin keskeisyyteen elämässämme.

Tämän kirjan eräs läpikantava ajatus on maailman nopea modernisaatio ja siihen liittyvä elämäntavan ja käsitteiden muutos. Samalla muistot aikaisemmista elämäntavoista ja entisajan ihmisistä säilyvät kielessä, jos osaa lukea sanoista niiden historiaa.

Populääritieteellinen teos nojaa vahvaan kielitieteelliseen tutkimukseen, joihin Saarikivi usein viittaa, ja keskeisimmät lähteet on listattu heti teoksen alkuun. Moni sana kaipaa kuitenkin vielä lisätutkimusta ja Saarikivi myöntää usein, ettei etymologisia yksityiskohtia aina tiedetä, tai ainakaan hän ei tiedä. Luvut ovatkin mukavan pohdiskelevia, ajatukset poukkoilevia ja esimerkit mielenkiintoisia. Välillä kirjailija-tieteilijä haluaa avata lukijansa maailmankuvaa, välillä hänen esimerkkinsä saavat hymyn huulille, kuten luvussa Ruotsi.

---saman soutuseuran, aikansa vapaamuurarijärjestön, nimitys on kelvannut niin ruotsalaisten, suomalaisten kuin venäläisten nimitykseksi, toden totta kertoo menneisyyden monikansallisuudesta, kapitalismin ja globalisaation verisistä alkuaskelista, sekä tietenkin kansainvälisen rikollisuuden pitkistä juurista.

Rakkaat sanat on ihanan vetävää luettavaa ja uskon että siitä nauttii kuka tahansa lukija. Minulle, kielestä kiinnostuneelle, se osoittautuu niin rakkaaksi, että harkitsen vakavasti kirjan ostamista omakseni. Sanojen ihminen, äiti, höhlä, työ, totuus tai vaikkapa Tampere pariin olisi kiva palata vielä joskus, tarkistaa taustoja ja pohtia mihin suuntaan niiden merkitys muuttuu ajan myötä.

Kirjasta myös blogissa Kirjat kertovat. Lue myös mitä kirjoitin Saarikiven aikaisemmasta kirjasta Suomen kieli ja mieli. Kielestä kiinnostuneelle kiehtovaa luettavaa on myös Lotta Jalavan ja Ville Enorannan Sana sanasta -teos. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 11: Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 23: Nykyiseen tai entiseen kotiseutuusi liittyvä teos.

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

Elizabeth Gilbert 2013. Englanninkielinen alkuteos The Signature of All Things. Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus 2022. 575 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

"Elämäsi romaani", luvataan Elizabeth Gilbertin teoksen kannessa ja toden totta, melkoinen teos ja ihana lukuromaani tämä onkin. Ei nyt ehkä ihan elämäni paras romaani, mutta hyvin vaikuttava, rakastettava ja varmasti mieleenpainuva. Minulla meni sen lukemisessa harvinaisen pitkään, mutta lopulta sain sen tänään luettua loppuun. Yleensä minua rasittaa (olen siis kärsimätön) lukea samaa tarinaa kovin pitkään enkä siksi ole paksujen kirjojen ystävä, mutta tämän pariin ei haitannut lainkaan palata ilta toisensa jälkeen. Perusteellisesti kirjoitettuun ja hidastempoisesti etenevään romaaniin oli myös helppo palata, vaikka olisi edellisiltana nukahtanut liian aikaisin.

Alma Whittaker syntyy vuonna 1800 kunnianhimoiselle pariskunnalle. Hänen englantilainen isänsä Henry on kiertänyt maailmaa ja kerännyt eksoottisia kasveja niitä himoaville keräilijöille. Köyhyydestä ponnistava Henry rikastuu ja perustaa Yhdysvaltoihin perheen älykkään, tomeran hollantilaisnaisen, Beatrixin kanssa. Heidän tyttärensä saa kasvaa kirjojen, haastavien illalliskeskustelujen, kielten - sekä luonnontieteiden - parissa. Jo nelivuotiaana Alma on kekseliäs, sopeutuva, säkenöivä keskustelija ja myöhemmin useita kieliä hallitseva itseoppinut kasvitieteilijä, maineikkaan puutarhan ja kansainvälisesti toimivan yrityksen omistaja.

Hän kuolisi luultavasti vanhuuteen ennen kuin ymmärtäisi edes puolta siitä, mitä tämän yhden ainoan kivenlohkareen päällä tapahtui. Se tarkoitti, että oli työtä loppuelämäkseen. Hänen ei tarvitsisi virua joutilaana. Hänen ei tarvitsisi olla onneton. Ehkei hänen tarvitsisi olla edes yksinäinen. Hänellä olisi tehtävä. Hän opiskelisi sammalia.

Pitkä ja romuluinen Alma saa nuoresta pitäen kuulla ulkonäöstään, eikä usko koskaan kokevansa rakkautta saati päätyvänsä naimisiin. Keski-iässä hän menettää kuitenkin sydämensä kauniita kukkia piirtävälle Ambrose Pikelle, mutta avioliitto ei onnistu voimakkaista siteistä huolimatta. Rationalismi ja mystiikka eivät löydä yhteistä säveltä. Vauras Alma lähettää pennittömän miehensä Tahitille orkideoiden perään. Myöhemmin Almakin viettää hetken elämästään eteläisellä saarella, tutustuu miehensä salaisuuteen ja ennen kaikkea itseensä.

Kun Philadelphiassa kymmeniä vuosia sammaleita tutkinut Alma lähtee Tahitilta, hän asettuu loppuelämäkseen äitinsä sukulaisten luokse Amsterdamiin, jossa hän saa jatkaa kasvitieteilijänä, keskustelee lajien luonnollisesta valinnasta enonsa kanssa, seuraa kiihkeästi mutta etäältä Charles Darwinin uraa maailmaan kohahduttaneen teorian julkaisijana, ja saa lopulta itseään tyydyttävän aseman merkittävänä naisena luonnontieteiden miehisessä maailmassa.

Tämän romaanin vuoksi minäkin taisin rakastua sammaleisiin. Alman perehtyneisyys ja kunnioitus luonnon yksityiskohtia kohtaan antaa perspektiiviä ja saa katsomaan ympäristöä eri tavalla. Samalla kun romaani on yhden etuoikeutetun, kunnianhimoisen ja lopulta melko altruistisenkin naisen kokonainen elämä, se on kuvaus 1800-luvusta. On mielenkiintoista seurata nuorten tieteenalojen syntyä ja kehittymistä, sitä intoa mitä rationalismin aikakausi saa monella saralla aikaan, ja miten se törmää uskonnollisiin näkemyksiin. Kuten aina historiallisissa romaaneissa, huomio kiinnittyy väkisin myös ajan käsitteeseen, siihen miten hitaasti matkaa on taitettu, miten hitaasti uutiset ovat levinneet ja kirjeet kulkeneet.

Gilbertin romaanissa ja paljon herkullisia henkilöhahmoja, kuten Alman vanhemmat ja etenkin heidän ikuisesti elävä kodinhoitajansa Hanneke, tai perheeseen adoptoitu Pruedence, hiljainen ja etäinen sisko, jota Alma ei olisi oppinut koskaan ymmärtämään ilman Hannekea. Naisten elämään mahtuu paljon väärinymmärryksiä, uhrautumista ja rakkaudesta luopumista. He seuraavat vierestä ystävän mielen murtumista, osallistuvat ajankohtaiseen poliittiseen liikehdintään ja ovat kukin tahollaan hyvin omistautuneita. Rakkauden ja läheisyyden mysteeri jää ikuisesti Almalta ratkaisematta, mutta 82-vuotiaana hän toteaa eläneensä täyden, onnellisen elämän.

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa ihan loputtomasti, mutta tietysti kannattaa lukea se itse. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 6: Kirjan kansikuvassa on vaate. Goodreadsin haasteessa se menee kohtaan 25: A book with a tropical setting. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa laitan sen kohtaan 27: Lemmikin tai kotieläimen ottaminen tai siitä luopuminen. Pohjoiseenkin lukuhaasteeseen tämä sopii, kohtaan 18: Kasveista tai eläimistä kertova kirja. Blogipostauksen kirjasta löysin Tuijatalta.

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827

Hannu Salmi 2022. Otava. 240 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Luen niin harvoin tietokirjallisuutta, että päätin ottaa syksyn Finlandia-ehdokkaista luettavakseni myös jonkun tietopuolen ehdokkaan. Niistä Tunteiden palo houkutteli eniten. Nyt kun sitä luin, hämmästelin yhteensattumaa, sillä tuntuu, että kovin moni viime aikoina lukemani teos on sijoittunut Turkuun. Viimeisimpänä niistä eilen postaamani Anna Soudakovan Varjele varjoani.

Moni vanha kaupunki on joskus palanut ja jopa moneen kertaan, niin myös Turku. Tiheään rakennetut vanhat puutalokorttelit, puutteellinen palontorjuntakalusto, kuiva syksy, huolimattomuus... monia syitä suurpalolle on esitetty, eikä täyttä varmuutta taida tämänkään teoksen jälkeen olla siitä, mikä aiheutti ensimmäisen kipinän. Se tiedetään kuitenkin, että se havaittiin ensimmäiseksi kauppias Hellmanin navetassa. Sen jälkeen ei kuitenkaan ollut juuri mitään enää tehtävissä, niin nopeasti roihu levisi ja poltti ison osan Turusta.

Salmen teos käy tapahtuman ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin läpi hyvin perusteellisesti, tai niin perusteellisesti kuin aikalaisdokumentit paljastavat. Palosta on kirjoitettu paljon, ja tulen lailla yhtä nopeasti levisi myös väärä tieto syttymissyistä. Huhu levisi tietona ympäri maailman, sillä palon aiheuttama tuho kiinnosti lehdistöä syksyn ajan monissa maissa. Suomen näkökulmasta ainutlaatuinen vanha kaupunki, sen akatemia, merkittävä kirjasto ja monet muut tärkeät instituutiot oli kadotettu hävityksen myötä. Turku nousi maailmankartalle.

Hellmanin nimi tunnettiin kohta kaikkialla Pietarista Lontooseen - vaikkei kauppias itse sitä kenties koskaan saanutkaan tietää. Sen jälkeen, kun huhut olivat lähteneet liikkeelle, niitä oli enää vaikea pysäyttää.

Tulipalon alkua ja sitä seuraavia päiviä kulttuurihistorian tutkija Salmi kuvaa dramaattisella otteella; tekstiä lukee kuin jännittävää ja koskettavaa tarinaa. Se on samalla myös kiehtova aikamatka kahdensadan vuoden taakse, silloiseen elämään, elinkeinoihin ja ihmisiin. Mitä tapahtui ihmisille, jotka menettivät kotinsa ja omaisuutensa? Mitä ajatteli ihminen, joka seuraavana päivänä ratsasti karrelle palaneeseen kaupunkiin ja jota vastaan käveli kodittomien lauma? Millainen huoli oli niillä, jotka etäältäkin näkivät iltataivaalla punaisen pilven ja arvasivat että kaupunki palaa?

Turun palo jäi tietysti ihmisten mieliin ja historiankirjoihin, mutta useimmat jälkipolville säilyneet dokumentit ja teokset ovat yläluokan aikaansaannoksia, eikä köyhän väestön kokemuksista ole samanlaista tietoa. Heitä tapaus koetteli suhteessa paljon rankemmin. Palosta kirjoitettiin runoja ja lauluja, vanhoja puutalokortteleita ikuistettiin postikortteihin ja Tuomiokirkon ympärillä vellovaa tulimyrksyä ikuistettiin maalauksiin. Salmi on hyödyntänyt teoksessaan aikaisempiakin Turun paloa selvittäneitä tutkimuksia. Säilyneiden kirjeiden lisäksi lukija saa luettavakseen myös mm. runoelmia ja lopuksi Turun palon laulun sanat. Mittava lähdeluettelo löytyy lopusta ja kartat auttavat hahmottamaan Aninkaistenmäen ja muun silloisen Turun korttelit.

Kirjasta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kirjat kertovat. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 44: Kirja kuuluu genreen, jota et yleensä lue; Goodreadsin haasteessa kohtaan 38: A book with the sun, moon or stars on the cover; Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa kohtaan 11: Esineen tai henkilön katoaminen tai löytyminen; ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 1: Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Anna Soudakova 2022. Atena. 277 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Soudakovan toinen romaani jatkaa esikoisesta tutuilla teemoilla, eli naapurimaamme lähihistorialla ja maahanmuutolla. Tarina sijoittuu tällä kertaa Pietariksi muuttuvaan Leningradiin ja sieltä Turun betonilähiön kautta Helsinkiin. Nuoripari Vera ja Georgi asuvat entisaikojen suuresta, kauniista keskusta-asunnosta muutetussa kommunalkassa ja saavat tyttären, Ninan. Pieni perhe laajenee persoonallisiin seinänaapureihin, joita maastamuuttavat ikävöivät kovasti 1990-luvun Suomessa.

He elivät ystäviltä saaduilla lainarahoilla, ryyneillä ja Ninan koulussa jaettavan ruoka-avun säilykkeillä. Ehkä heidänkin kannattaisi alkaa koota tarvittavia papereita. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka eivät he olleet mihinkään muuttamassa. Mitä he siellä vieraassa maassa tekisivät? Ei heitä siellä kukaan odottanut. Mutta jos tilanne muuttuisi vielä huonommaksi, olisi ainakin joku pakotie.

Vera on äitinsä kautta inkerinsuomalaisia, mutta sukujuurista ei ole koskaan puhuttu. Vasta kun Neuvostoliitto alkaa rakoilla ja elämästä tulee tiukkaa, Vera alkaa suunnata katsetta maahan, josta hänen tätinsä osaa hieman kertoa. Päätös muutosta tapahtuu lopulta hyvin nopeasti ja Turun tavarapaljous häikäisee uudet asukkaat. Vera oppii kielen nopeasti, pääsee alansa töihin; myös Georgilla on verkostonsa ja Nina pärjää koulussa. Mutta siinä missä äiti ja tytär kotoutuvat hyvin, isän työttömyys ja irrallisuus huolettaa. 

Ninan kasvaessa nuoreksi naiseksi alkavat mieltä vaivaavat kysymykset juurista, ulkopuolisuudesta ja menneisyydestä. Mikä on se kaveriporukka joka ymmärtää häntä parhaiten, pystyykö hän olemaan missään täysin oma itsensä, ilman jatkuvaa yrittämistä. Ninakin löytää rakkauden ja perustaa perheen, ja kun vuosia myöhemmin lapset alkavat irtautua äidistä, on hänen ajatuksissaan taas tilaa peloille. Ninan isovanhempien ja vanhempien parisuhteet ovat kestäneet läpi ankarat ajat, poliittiset myllerrykset ja maahanmuutot, mutta kestääkö Ninan avioliitto mielen pelottavaa mustuutta?

Varjele varjoani on mukavaa luettavaa ja hyvin tässä ajassa. Kurkistus kommunalkan lämpöön, kekseliääseen säästäväisyyteen, älykkääseen yhteisöllisyyteen ja venäläisyyteen on juuri niin nostalgista kuin se myöhemmin Suomesta käsin muisteltuna vaan voi olla. Se toimii hyvänä taustana maahanmuuttajan Suomessa törmäämille vaatimuksille ja etäisyyttä arvostavalle kulttuurille, ponnisteluille ja yksinäisyydelle. Soudakova tarjoilee turkulaisessa lähiössä myös varsin stereotyyppisiä maanmiehiä puolisoineen ja tapoineen. 

Ninan nuoruudessa tasapainoillaan kahden kulttuurin välillä, mutta eletään samalla tutunkuuloista 1990- ja 2000-lukujen vaihdetta. Soudakova on pirstonut kerronnan melko lyhyisiin lukuihin, jotka seilaavat ajassa edeten kuitenkin vaivihkaa kohti nykypäivää. Seilaaminen ei haittaa lainkaan, vaan tuo uusia näkökulmia, yllättäviä tapahtumia ja täydennystä. Täysin kronologinen eteneminen olisi ollut paljon tylsempi ratkaisu. Romaanin kieli on jälleen kaunista ja yksityiskohdissa viipyilevää, ajoittain jopa hieman makeaa. Paikoitellen ympäristön listamainen kuvaus puuduttaa, mutta kokonaisuus on hyvällä tavalla täyteläinen, runsas ja aistikas.

Varjele varjoani oli mieluista luettavaa myös siksi että työssäni on hyvä ymmärtää maahan muuttaneiden asemaa ja ajatuksia, sitä miten heidän olisi tärkeä päästä osaksi yhteiskuntaa, mutta miten samaan aikaan heille on merkityksellistä pitää kiinni omista tavoista ja arvoista. Ja miten näiden kahden maailman yhdistäminen voi olla vaikeaa.

Helmetin lukuhaasteessa laitan romaanin kohtaan 9: Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä. Goodreadsin haasteessa se menee kohtaan 1: A book set in a location beginning with A, T or Y. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteesta kuittaan kohdan 1: Vuoden vaihtuminen. Pohjoisessa lukuhaasteessa se sopii kohtaan 22: Kirjassa käydään saunassa. Teoksesta myös blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Leevi levitoi.

Blogistanian kirjallisuuspalkintojen voittajat!

 

Kirjabloggaajat ja muut kirjakanavissa vaikuttavat ovat äänestäneet vuoden 2022 parhaista kirjoista. Äänestyksessä on neljä kategoriaa: Finlandia eli kotimainen kaunokirjallisuus, Globalia eli käännetty kaunokirjallisuus, Tieto eli tietokirjallisuus ja Kuopus eli lasten- ja nuortenkirjallisuus. Jokaisessa kategoriassa sai äänestää 1 - 3 kirjaa. 

Blogistanian Finlandian voittaja 2022 on Ida Rauman Hävitys - tapauskertomus. Onnea!

Toiseksi eniten pisteitä äänestyksessä sai Tommi Kinnusen Pimeät kuut, ja kolmanneksi äänestettiin Maria Turtschaninoffin Suomaa.

Omat ääneni annoin Tommi Kinnusen romaanille Pimeät kuut, Noora Vallinkosken romaanille Koneen pelko sekä Merja Mäen teokselle Ennen lintuja.

Finlandian vastuublogi oli tällä kertaa Kirjakaapin kummitus, josta löydät lisää pisteitä saaneita teoksia.

 

Blogistanian Globalian voittaja 2022 on Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen. Onnea!

Toiseksi eniten pisteitä sai Emily St. John Mandelin Asema 11, ja kolmanneksi äänestettiin Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä.

Omat ääneni annoin seuraaville kolmelle romaanille: Douglas Stuartin Shuggie Bain, Maggie O'Farrellin Hamnet sekä Alex Schulmanin Malman asema.

Globaliasta oli vastuussa blogi Oksan hyllyltä.

 

 

Blogistanian Tieto 2022 -äänestyksen parhaaksi ylsi Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille. Onnea!

Toiseksi eniten ääniä sai Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda, ja kolmanneksi äänestetiin Maria Katajavuoren Valas lasimaljassa.

Äänestin tässä kateoriassa vain yhtä teosta, joka on Mari Pihlajaniemen Olipa kerran Pohjola. Tarina katoavista lajeista ja toivosta.

Tiedon vastuublogi oli Jotain syötäväksi kelvotonta.

 

 

Blogistanian Kuopuksessa en äänestänyt tänä vuonna, mutta tuloksista voit lukea vastuublogista Yöpöydän kirjat.

Vuoden 2021 parhaista kirjoista ja omista ehdokkaistani voit lukea täältä.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Robert Seethaler 2014. Saksankielinen alkuteos Ein ganzes Leben. Suomentanut Raimo Salminen. Aula & Co 2020. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 130 s.

Tämäkin helmi olisi mennyt ohi ellei lukupiiriystävä olisi valinnut sitä seuraavaksi kirjaksemme. Nyt blogeja selatessani huomaan tästä useitakin postauksia - hyvä! Seethaler on kotimaassaan suosittu kirjailija ja ilmestyessään kirja on ollut Saksan myydyin kirja sekä Man Booker -ehdokas. 

Kuten kaikki ihmiset oli hänkin elämänsä aikana elätellyt kuvitelmia ja unelmia. Osan niistä hän oli toteuttanut itse, osan hän oli saanut lahjaksi. Yksi jos toinenkin asia oli jäänyt tavoittamattomiin, ja monia muita hän oli tuskin ehtinyt saavuttaa, kun ne oli jo riistetty häneltä. Yhä hän kuitenkin oli olemassa. Ja kun hän ensimmäisinä lumien sulamisen jälkeisinä päivinä aamusella asteli töllinsä edestä avautuvan, kasteessa märän niityn poikki ja paneutui makuulle jollekin siellä täällä kohoavista avokallioista ja tunsi selkänsä alla viileän kiven ja kasvoillaan ensimmäiset lämpimät auringonsäteet, silloin hän tuumi etteivät monet asiat olleet menneet ollenkaan niin huonosti.

Kun orpolapsi Andreas Egger saapuu syrjäiseen Alppien laaksoon, hän on vasta noin nelivuotias. Laaksosta tulee hänen kotinsa, jossa sekatyöläisenä itsensä elättävä mies kasvaa, elää, rakastuu ja noin kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin kuolee. Romaani on hänen tarinansa. Se kattaa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen, realiteetteineen ja katastrofeineen.

Romaani kuljettaa lukijan samalla myös läpi 1900-luvun Euroopan. Sota imaisee innokkaan miehen mukaansa mutta ei palauta tätä kotiin kuin vasta vuosia myöhemmin. Neuvokas Egger saa arvostusta työelämässä ja on mukana raivaamassa laaksoa rautateille, sähkötolpille, hiihtohisseille ja turisteille. Hänen kuollessaan kotiseutu on jo ihan erilainen kuin hänen lapsuudessaan. Rauhallinen ja luonnonkaunis maalaisympäristö on valjastettu matkailulle, ihmismassoille ja äänelle. 

Eggerin elämää leimaa vaatimattomuus, yksinäisyys ja ahkeruus. Hän tapaa kyllä elämänsä rakkauden, menee naimisiin ja saa elää hetken rakkaansa kanssa, mutta sitä ei kestä kauan. Sen sijaan että Egger hautautuisi suruun, hän jatkaa työntekoa, pestautuu töihin jotka eivät muille kelpaa, ja jää henkiin. Eggerin vaatimattomuutta peilaa myös romaanin kerronta, joka on hyvin vähäeleistä ja rauhallista. Seethaler ei kerro voimakkaista tunteista ja jos niitä hetkittäin on, niihin ei jäädä asumaan, vaan elämä jatkuu. Mittasuhteista ja dramatiikasta vastaa ympäröivä vuoristo, sen huikeat näkymät ja vaaralliset korkeuserot, jotka Eggerillä on kohtalonaan, kotinaan ja työmaanaan.

Kokonainen elämä, mutta romaanina nopealukuinen ja lyhyt, ja jää varmasti mieleen. Siinä on taikaa ja voimaa, jota on vaikea kuvailla. Seethaler osaa kirjoittaa rankalta vaikuttavan elämän tavalla, joka antaa lukijalle voimaa ja tyytyväisyyttä. Sillä sitä Eggerkin pääasiassa on - tyytyväinen siihen, mitä on saanut, ei katkera siitä, mitä on menettänyt.

Näissä blogeissa siis ainakin: Tuijata, Kirja vieköön! ja Lukupino. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 32: Kirja kertoo asiasta josta haaveilet. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 47: A book related to a geometric shape. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteissa tämä sopii hyvin kohtaan 26: Keksinnön tai tekniikan tuoma muutos.