Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervo. Esikoinen. WSOY. 2013. Bon-pokkari. 351 sivua.

Minulla on tänä syksynä tavoitteena paikata noloja aukkoja, joita minulla on suomalaisen kirjallisuuden tuntemuksessa. Yksi aukoista on ollut Jari Tervon tuotanto. Tunnustan, että Esikoinen on minulle ensimmäinen Tervo. Oivallinen nimi teokselle siis! Konsultoin äitiäni, Tervo-fania, jonka mielestä Esikoinen olisi helppo tapa aloittaa kirjailijaan tutustuminen. Olen lukenut monista blogeista, että miehen tuotanto on hyvin monipuolista, eikä yhden teoksen perusteella voi olla varma, että pitää seuraavasta. Esikoinen onnistui kuitenkin siinä, että luen jatkossakin Tervoa ihan varmasti!

Kirjaa on parin vuoden aikana ehditty lukea paljon ja siitä on kirjoitettukin paljon, esimerkiksi blogeissa Luettua elämää, Marjatan kirjaelämyksiä, IlseläKaiken voi lukea! ja Kirjan jos toisenkin. Omat ajatukseni ja tuntemukseni teoksesta ovat hyvin samansuuntaisia kuin noiden erinomaisten postausten kirjoittajilla. En tiedä, osaanko lisätä enää mitään merkittävää, mutta hyvää teosta sopii kerrata välillä :)

Romaani on kai eräänlainen omakuva, kevyesti Tervon lapsuuteen nojaava päiväkirja, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat herkulliseksi sopaksi. Jää lukijan vastuulle päätellä, mikä tarinasta on tai voisi olla totta ja minkä täytyy olla sepitettä. Ja jos sepitettä on, kenen se on: kirjailijan vai hänen sukulaistensa? Jari-pojan suvussa on nimittäin monta tarinankertojaa, eivätkä muutkaan läheiset mitään tosikkoja ole. Isomummu Esme kertoo Casette Recorderille muistojaan vuosisadan alun tapahtumista, rakkaudestaan paksulettiseen Liuhun. Hän haluaa tallentaa tarinansa kun vielä muistaa. Aune-täti elää noitavainojen 1600-lukua, eikä meinaa pysytellä nykyajassa, vaikka saa luettavakseen tuoreet Annat, MeNaiset ja Seurat. 12-vuotias Jari kirjoittaa kaiken kuulemansa päiväkirjaansa - salaa, vaikka sitä tekee hänen äitinsäkin. Suvun mehevillä jutuilla on täytynyt olla valtava merkitys tulevan kirjailijan mielikuvitukselle ja uralle. Tosin suvun mielestä pojasta kasvaa presidentti tai shakin maailmanmestari. Poika itse haaveilee rokkitähteydestä.

Esikoisessa on tarinoiden rinnalla useita teemoja. Tarkka ajankuva on yksi keskeinen  tunnelmanluoja. 1970-luvun Rovaniemi tulee lukijaa lähelle niin fyysisesti kuin aatteellisestikin. Perheessä nautitaan lauantaimakkaraa ja punakuorista edamia, kokeillaan kulassia, saunotaan taloyhtiön saunassa, pukeudutaan huonosti hengittäviin materiaaleihin, sisustetaan ruskealla ja poltetaan sisällä. Kommunistiperheessä ei uskota jumalaan, mutta rukoillaan tarpeen mukaan. Jari pelaa palloa aatteellisesti oikeassa seurassa, ei missään nimessä kapitalistisessa. Työläiset ovat tarkkoja oikeuksistaan, eikä neuvostoliittolaisen sodassa kaatanut Koivisto voisi koskaan nousta presidentiksi. Pikkuvanha poika on jo oppinut, missä seurassa asioista sopii puhua ja mihin sävyyn.

"Poliittiset päättäjät olivat viisaudessaan päättäneet aloittaa peruskoulun Lapista. Se oli Lapin sodan ja jokavuotisen talven lisäksi ainoa asia, joka ensimmäisenä saapuisi Lappiin, mutta toivottavasti hyödyllisempi."

Puberteetti-ikä yllätyksineen ja voimakkaine tunteineen tallentuu myös päiväkirjaan. Jari on palavasti rakastunut Ireneen, mutta tunteiden sopivanlaiseen osoittamiseen tarvitaan sekä rehtorin että liikunnanopettajan puhuttelu, jottei tyttö säikähdä liikaa. Poika kuuntelee aikuisia korvat höröllä ja lukee piilossa kaiken, mikä viittaa seksiin ja naisten kehoon. Omakin alkaa toimia omituisella tavalla.

"Miltä sökösakilta nuoriherra on ammentanut tietonsa sukupuolijutuista", Könönen kysyi.
"Isomummulta ja Aune-tädiltä."

Elämänmakuisen päiväkirjan kirjoittaja on herttainen esikoinen, joka huolehtii sairaasta pikkuveljestään ja kuljettaa kuuliaisesti mehumaijaa äidiltä mamille ja edelleen isomummulle, samalla tallentaen mieleensä suvun sanomattomatkin sanat. Totisuudestaan huolimatta Jari sortuu välillä konnuuksiin pilke silmäkulmassa. Esikoinen on kodikas, humoristinen, nostalginen, hieman surumielinen, mutta railakaskin teos pojasta, joka kasvaa lämpimässä kodissa ison, hieman omalaatuisen suvun keskellä.

Tervon kerronta on sikäli hyvin päiväkirjamaista, että se on välillä poukkoilevaa ja jopa sekavaa, mutta samaan aikaan runollisen kaunista, herkullista ja ennen kaikkea osuvaa. Sanat osuvat kohdilleen niin sanavalmiissa dialogeissa kuin ympäristön ja hahmojen kuvauksissakin, jotka saavat 1970-luvun Rovaniemen tuntumaan hyvin tutulta. Ne olivatkin mielestäni teoksen parasta antia. Sen sijaan osa Aune-tädin muistoista noitana meni vähän ohi...