Matti Rönkä: Eino

Matti Rönkä. Eino. Gummerus. 2015. 234 sivua. Kansi Jenni Noponen.

"Vaan miten sitä pyytää anteeksi itseltään?"

Eivät ne ole ne vanhuuden tuomat kivut, jotka vaivaavat Einoa eniten. Kun terveyskeskuksen vuodeosastolla muisti karkailee menneisiin, ei voi paeta työntekoon. Menneisyys nostaa pintaan syyllisyyttä, katkeruutta ja ikävää, jotka täytyy hyväksyä ja käydä läpi.

"Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat. Eikä auta vaikka kuinka toivoi että unohtaisi, että ne pysyisivät poissa. Haihtuisivat armeliaasti, niin kuin pahinkin tykistökeskitys joskus loppui, kun puri hammasta ja piti päätä piilossa."

Eino on eräänlainen kertaus siitä, mitä sodankäyneen sukupolven miehet ovat kokeneet. Rintamalla on pelätty, nähty raakuuksia ja ikävöity kotiin. Kotona on pitänyt reippaasti osallistua jälleenrakentamiseen: on tehty mitä on voitu, ei sitä mitä olisi haluttu. Työnteko on ollut hyvä keino yrittää unohtaa. Nyt onkin korkea aika kirjoittaa Einon sukupolven tarinoita, kun heitä vielä on muutama. Kohta ei enää ole aikaa. 

Einon täytyy elää syyllisyyden ja huonon omantunnon kanssa. Sodasta palaava mies ei osaa olla isä omalle pojalleen eikä mies omalle vaimolleen. Häntä ajaa toimeliaisuus ja kiire olla poissa. Suhde poikaan tulehtuu molemminpuolisten vaatimusten vuoksi ja vaimo jää vaille hellyyttä. Muistoja sävyttää katkeruus.

"Onnea olisi ollut tarjolla, koko ajan. Ihan lähellä. Kilttejä huolehtivia ihmisiä. Metsä ja järvi. Omien lehmien maito. Hevosen turpa, harkitseva kavion asettelu oman jalan viereen. Koiran kiitollinen luottamus. Hyvä pusakka tuulessa. Napakka hylsysarja. Kaikki jäsenet tallella ja jalassa voimaa."

Einon tarina on hyvin perinteinen ja tuttu. Hän on työteliäs mutta reilu työnantaja, vaisu ja vaativa isä. Kovaluontoinen, juro mies, jolla on sisällään vahvat tunteet, joita ei kuitenkaan näytetä. Salaisuuksistakaan hän ei ole koskaan puhunut. Vuodeosastolla ahkerasti vieraileva pojanpoika Joonas alkaa käydä ukkinsa valokuvakansiota läpi ja haluaa tietää. Ehkä nyt olisi aika kertoa viimeinkin, sillä ne ainoat, jotka tietävät, ovat jo haudassa.

"Mutta ei niitä voi joka päivä ajatella. Syntejä. Ne vain pitää kestää. Vaikka peitellä johonkin muuhun touhuun."

Eino sijoittuu Leppäkoskelle, fiktiiviseen kuntaan jossain Savo-Karjalassa. Pienen paikkakunnan ja maaseudun kuva on herkullisen tarkka. On kuin olisin itse istunut Joonaksen kyydissä, kun Eino käy läpi, kuka on mistäkin talosta kotoisin ja kuka on kenellekin sukua. Einossa on muutenkin hyvin kodikas ja tuttu tunnelma, joka palautti mieleeni paljon yksityiskohtia omista mummuloistani. Maaseudun arki, pienyrittäjän velvollisuudet ja ukin viisaudet on kuvattu hyvin taitavasti.

Kirjailijan tapa kertoa on miehisen vähäeleistä ja korostaa Einon miesnäkökulmaa. Se on sujuvaa, jopa puheenomaista, mikä on omiaan vahvistamaan maalaista tunnelmaa ja menneitä vuosikymmeniä. Vanhuksen mielenliikkeet ja ajatuksen haparointi nykyhetken ja muistojen poimuissa on todellisen tuntuista.

Einossa on runsaasti aineksia joista pidin, mutta niistä olisi saanut vielä jotain hienompaa kasaan. Jonkinlainen terä jää puuttumaan ja lukukokemukseni jäi hieman vaisuksi. Tarina onneksi paranee loppua kohti, kun Joonas alkaa vähitellen selvittää, mistä ukki on vaiennut. Einonkin olemus syvenee ja pehmenee, kun menneisyyden retket paljastuvat.

Erikseen täytyy mainita Jenni Noposet suunnittelemat kannet: upeat!

Kirjan ovat lukeneet myös Kaisa Reetta, Tuija ja Amma.