Mitä luin vuonna 2020

Vuoden vaihtuminen tarkoittaa katsausta menneeseen myös blogin puolella. Vaikka vuosi 2020 oli monelle ja monella tapaa hyvinkin poikkeuksellinen, minun lukemisissani koronavuosi ei näy. En ole lukenut enemmän, vaikka olen ollut kotona hieman enemmän. Eivätkä lukutottumukseni ole muutenkaan merkittävällä tavalla muuttuneet.

Luin vuoden aikana yhteensä 78 teosta. Näistä peräti 54 on naisten kirjoittamia, mikä ei sinänsä ole yllätys. Jokunen vuosi sitten keskityin siihen, että lukisin enemmän naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, mutta nyt näyttää siltä, että siitä on tullut seikka jota ei tarvitse enää suunnitella. Myöskin eniten lukemieni kirjailijoiden joukossa on vain yksi mies, JP Koskinen, kahdella teoksella. Hänen lisäkseen luin eniten Maja Lunden (ilmastokvartetin kolme osaa), Elly Griffithsin (3 dekkaria), Louise Pennyn (2 dekkaria) ja Camilla Greben (2 dekkaria) teoksia.

Dekkareita olen aina lukenut paljon ja määrää lisää niiden sarjamaisuus. Vaikka useimpia pystyisi lukemaan itsenäisinä teoksina ja vaikka dekkaritarjonta on päätähuimaava, päädyn usein lukemaan lisää sarjoja, joihin olen ihastunut. Siksipä listalla komeilevat Penny ja Griffiths, kuten aikaisempinakin vuosina. Uutena dekkaristina otin avosylin vastaan Camilla Greben.

Minulle arjesta poikkeavaa luettavaa ovat sarjakuvateokset, säeromaanit, kuvakirjat, elämäkerrat, kokoelmat ja tietokirjat. Niitäkin onneksi mahtui vuoteen, esimerkiksi nämä: Sarah Crossanin Yksi, Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi, Sisaret 1918, Rajatut sekä Eeva ja Harmaakaapu. Kaksi viimeksi mainittua ovat ystävieni kirjoittamia. Olenkin hirmu ylpeä siitä, että lähipiiriini lukeutuu lahjakkaita kirjailijoita, jotka omalta osaltaan laajentavat lukumakuani.

Lukemistoani laajentaa myös lukupiiri, jonka kanssa kokoonnumme noin kuuden viikon välein. Ilman lukupiiriä tuskin olisin tarttunut muun muassa Herman Kochiin tai Antti Tuuriin. Ehdottomasti yksi antoisimmista asioista viime vuosina on (bloggaamisen lisäksi) ollut lukuhaasteisiin osallistuminen. Niidenkin ansiosta maailmankuvani laajenee ja opin lukemaan muutakin kuin peruskaunoa tai dekkareita. Vuonna 2020 luin muun muassa scifi-kirjallisuutta, keräsin uusia maita (Meksiko, Uganda, Libya, Mongolia) ja perehdyin eri aikakausia kuvaavaan kirjallisuuteen. Haasteista lisää blogin välilehdillä.

Eniten luin kesäkuussa, kuten aikaisempinakin vuosina. Kesäloman alku on nimittäin usein omaa aikaani ennen kuin puoliso aloittaa omansa heinäkuussa. Kesäkuuta vauhdittavat myös dekkariviikko sekä heinäkuun naistenviikkoon valmistautuminen. Vähiten kirjoja luin toukokuussa, joka taitaa olla monelle muullekin opettajalle kiireinen kuukausi. Vuosi 2020 yllätti näin jälkikäteen tilastoja katsoessani siinä, että luin yllättävän paljon käännöskirjallisuutta. Kotimaisia, suomenkielellä julkaistuja teoksia luin vain 23 kappaletta. Paksuin lukemani kirja oli Nix, vähiten sivuja oli Neiti Branderista kertovassa sarjakuvaromaanissa. Yhteensä luin 24165 sivua kirjallisuutta!

Mitkä sitten olivat vuoden parhaat teokset? Goodreadsin tilastojen mukaan annoin täydet 5 tähteä poikkeuksellisen monelle kirjalle, tässä parhaista parhaat: Maja Lunden Mehiläisten historia, Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktis, Édouard Louisin Ei enää Eddy, Colson Whiteheadin Nickelin pojat, Suvi Vaarlan Westend, Tiina Laitila Kälvemarkin H2O, Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija, Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuori ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa.

Pettymyksiäkin kirjaisaan vuoteen tietysti mahtuu. Muutaman teoksen jätin kesken, nämä luin loppuun saakka, mutta jotain jäi puuttumaan: Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kanssa, Kate Atkinsonin Liian kirkas taivas (rakastin ennen Jackson Brodie -sarjaa) ja Milja Kauniston Tulenpunainen kabaree. Pettymys oli myös se, ettei kirjamessuille päässyt livenä, mutta yllätyin positiivisesti siitä, miten paljon ja miten innokkaasti seurasin haastatteluita ja keskusteluja netin välityksellä. Kirjamessuviikonloppu oli kuin olikin ihana!

Uudelta alkavalta vuodelta odotan tietysti kivoja haasteita, joista paria olen jo katsellut, sekä tietysti livenä toteutettavia kirja-alan tapahtumia! Kirjarikasta vuotta 2021!

Kari Hotakainen: Tarina

Kari Hotakainen 2020. Siltala. 268 s. Kirja on kaverilta lainassa. Kuva kustantajan.

Vanhastaan kirjallisuus ja suullinen kerronta ovat olleet tapa kertoa tarinoita, ja ovat sitä edelleen, mutta tarinoita luodaan muutenkin ja muuallakin. Kerromme jatkuvasti tarinaa siitä, mistä olemme tai mistä kansamme on lähtöisin, mietimme tarkkaan mitä kirjoitamme työhakemukseen ja millaisen päivän kuvaamme Instaan. Media ja some ovat tietysti täynnä tarinoita, joilla ei ole välttämättä todellisuuden kanssa mitään yhteistä.

Hotakainen vie tarinan merkityksen vielä pidemmälle. Luomalla tarpeeksi mielenkiintoisen tarinan itsestään saa mahdollisuuden nousta parempiin piireihin, saa asunnon arvostetulta alueelta. Näitä hakemuksia, eli tarinoita, edeltää kuitenkin yhteiskunnallinen muutos, jossa maaseutu on autioitettu kokonaan ja ihmiset ovat muuttaneet Kaupunkiin. Kaupunki ei meinaa kestää muuttovirtaa eikä asuntoja riitä kaikille. Osa muuttajista asuu parakeissa, osa hylätyissä kauppakeskuksissa, osa pienissä vuokra-asunnoissa. Töitäkään ei ole kaikille, koulutuksen merkitys on laskenut, mutta mielikuvien ja sanan voima on edelleen vahva. 

Hotakaisen lakoninen tyyli pääsee parhaiten esiin hahmojen - hakijoiden - kirjoittamissa tarinoissa itsestään. On välinpitämättömyyttä, taparikollisuutta, masennusta ja tyytymättömyyttä, mutta miksipä ei olisi. Muutos on ollut liian nopeaa. Politiikka on mielikuvia ja vilppiä, vahvoja puheita ja itsepetosta. Media määrittelee ja luokittelee niin ihmiset kuin alueetkin. Tarinan maailma on tavallaan hyvin tuttu ja lähellä meitä, jopa mahdollinen. Se lähentelee hullua tositeeveetä, dystopian kaltaista eloonjäämiselokuvaa ja satiirista näkemystä siitä, mihin olemme menossa.

Romaanin tunnelma onkin paikoin suorastaan vihainen. Sitä voimistavat kirjailijan pitkät virkkeet, jotka vimmaisesti listaavat muutosta, epäkohtia tai ominaisuuksia. Varsinkin kirjan alku meinasi uuvuttaa tiiviillä ja seikkaperäisellä selonteolla siitä, miten Tarinan yhteiskunta oli muuttunut. Tekstiä olisi ehkä pitänyt nautiskella pienissä paloissa, mutta kerronnan vimmaisuus ei antanut sille lupaa. Yhteiskunnan nopea muutostahti ja sen vinoutuneisuus olivat siirtyneet taitavasti kirjan sivuille ja lauseisiin, ja niinpä lukemisestakin tuli liian nopeaa.

Tarinassa on paljon herkullisia ykstyiskohtia, kuten muutama hakemuksen kirjoittaja, nimensä muuttanut julkkishahmo, presidentin hermot tai vaikkapa metsänlaidasta Virkistysalueelle leviävät eläimet. Sitten oli valitettavasti myös yksityiskohtia joista en saanut tarpeeksi irti, jotka tuntuivat irrallisilta ja turhilta kokonaisuuden kannalta. Takakannessa luonnehditaan Hotakaisen tyyliä pitelemättömäksi, ja sen kyllä alleviivaan. Tähän romaaniin hän on saanut suoltaa paljon kaikkea sellaista, mikä nykymaailmassa inhottaa, ärsyttää ja huolestuttaa, ja vaikkei Tarina mielestäni ole Hotakaisen tuotannon parhaasta päästä, olen huolenaiheista ihan samaa mieltä. 

Kirsin Book Clubissa ja Amman kirjablogissa myös ajatuksia Tarinasta. Kiitos kirjasta Taunolle ja Elinalle!

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Jhumpa Lahiri 2018. Italiankielinen alkuteos Dove mi trovo. Suomentanut Helinä Kangas. Tammi 2020. 148 s. Lainasin kirjastosta. 

Lahirin aikaisemmat teokset Tämä siunattu koti, Kaima, Tuore maa ja Tulvaniitty tekivät minuun suuren vaikutuksen ja uskallan sanoa, että ne muovasivat lukemistoani ja tietysti sitä kautta maailmankuvaani. Lahirin sukujuuret ovat Intian Bengalissa, mutta hän on kasvanut Yhdysvalloissa. Maahanmuuttajaperheen ja nuoren naisen kokemuksia ruotivat teokset ovat olleet avartavaa lukemista. Missä milloinkin on kuitenkin hyvin erilainen ja olen siitä hieman hämmentynyt.

Italiaan vuonna 2013 muuttanut Lahiri on opiskellut rakastamansa kielen ja kirjoittaa nyt ensimmäistä kertaa italiaksi. Samalla kerronta on muuttunut ilmavammaksi ja terävämmäksi. Sivuja on vähän ja ne on täytetty väljästi. Poissa ovat bengalilaiset mausteet, esiäitien arvomaailma ja uuden maailman konfliktit. Kuin lukisin ihan eri kirjailijan teosta!

Nimensä mukaan romaani koostuu katkelmista mistä milloinkin. Omaa elämäänsä pohtiva nimetön päähenkilö on milloin kotonaan, kahvilassa, kadulla, piazzalla, milloin illallisella tai yksikseen. Näistä tuokiokuvista koostuvat romaanin pienet luvut. Niitä yhdistää arkinen toiminta, arkiset havainnot ja usein toistuvat kontaktit. Tunnelmaltaan luvut ovat hieman melankolisia, sillä päähenkilö kokee olevansa melko yksinäinen. Välillä hän pohtii suhdetta vanhempiinsa ja sitä, mitä he ovat hänelle jättäneet, miten hänen elämänsä eroaa heidän elämästään ja arvoistaan. Mukana - ainakin ajatuksissa - on myös mies, ystävä, mahdollinen rakastaja.

Sillä loppujen lopuksi ympäristöllä ei ole mitään merkitystä: tilalla, valolla, seinillä. Ei ole väliä, olenko aurinkoisen vai sateisen taivaan alla, vai kesällä kirkkaassa vedessä. Junassa vai autossa, lentokoneessa pilvien keskellä, jotka ovat hajallaan kuin meduusaparvi. En pysy paikoillani vaan olen alituisessa liikkeessä, odottamassa perillepääsyä, palaamista, pois lähtemistä.

Pienistä katkelmista piirtyy herkkä kokonaisuus ja kuva minäkertojan elämästä. Liike on tärkeää, kertoja on jatkuvasti siirtymässä paikasta toiseen, mutta kiire hänellä ei kuitenkaan ole. Kotona on askeettisempaa. Kotikortteleissa on paljon toisteisuutta ja tuttuja kasvoja, ja muuallakin voi törmätä ystävällisiin ihmisiin ja mielekkäisiin yksityiskohtiin. Kirjoitin muutama vuosi sitten Lahirin tekstistä  (Tuore maa) näin: Lahirin näennäisen rauhallisen kerronnan alla piilee väkeviä tunteita ja draamaa. Samalla ne ovat jykevästi kiinni arjessa ja elämän valinnoissa.

Jotain samaa löysin tästä uudestakin romaanista: rauhallisuutta, pinnanalaista liikettä ja arjen valintoja. Miniromaania oli mukava lukea, mutta en silti pysty nostamaan sitä Lahirin aikaisemman tuotannon tasolle. Ihailtavaa on kuitenkin sekä se, että hän on rohkeasti kirjoittanut hyvin erilaisen romaanin että se, että hän on kirjoittanut sen vieraalla kielellä. Ja tietysti ymmärrän uudistumistarpeen, onhan sekin liikettä.

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Kirsin Book Club, Tuijata ja Kirja vieköön!

Camilla Grebe: Horros

Camilla Grebe 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Dvalan. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2019. 589 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

18-vuotiaan Samuelin elämä on ollut haastavaa, eikä vähiten hänen yksinhuoltajaäitinsä Pernillan mielestä. Nuorukainen on ajautunut huonoon seuraan, ja kun Pernilla löytää hänen repustaan pieniä jauhopusseja, poika joutuu karmivalle pakomatkalle. Samaan aikaan poliisit saavat tietää nuorten miesten ruumiista, joita ajautuu eteläisen Ruotsin rannikolle. Onko Samuelin pelkäämä Igor murhien takana ja mitä ihmettä tapahtuu sosiaalisessa mediassa?

Rikostutkija Manfredin pieni tytär joutuu onnettomuuteen, joka muuttaa perheen elämän totaalisesti. Sairaalasängyn vieressä päivystävä vaimo löytää tukea ja turvaa blogeista ja Facebookista, kun taas Manfred yrittää surunsa keskellä selvittää, mihin Samuel on kadonnut. Pysyäkseen Igorilta piilossa Samuel on ottanut vastaan työpaikan kauniilta saarelta samanikäisen Joonaksen hoitajana. Samuelilla on taka-ajatuksensa, vaikka sairaan pojan kaunis äiti Rakel saakin pään pyörälle. Mutta miksi Rakelilla on ollut jo useampi apulainen? Onko Joonas oikeasti niin vihannes kuin Samuelin annetaan ymmärtää?

Greben jännärissä ei alkuun ollut sellaista intensiteettiä kuin mitä odotin Lemmikin jälkeen. Vähitellen kerronta kuitenkin kiihtyy ja kuvio muuttuu mielenkiintoiseksi. Lukija on askeleen Samuelia, tämän äitiä ja poliisia edellä, mutta saa silti yllättyä. Tarina muuttuu vähitellen myös melko karmivaksi, vaikkei se varsinainen trilleri olekaan. Huumekiemurainen alku väistyy psykologisen painajaisen tieltä helteisessä kalastajakylässä.

Grebe jatkaa osin samoilla poliiseilla kuin Lemmikissä. Tällä kertaa päähenkilönä heistä on Manfred, jonka oma suru vie voimia, mutta linkittyy jännittävällä tavalla kyseiseen murhatutkintaan. Vanhemmuutta ja jatkuvaa syyllisyyttä pohtii tahollaan myös Samuelin äiti, jonka on aika irtautua dominoivasta kirkosta ja isänsä opeista. Vanhemmuutta ja hoivaviettiä on kirjassa monenlaista: sairasta ja huomiohakuista, sinnikästä ja epäitsekästä.

Tiivistyvään tunnelmaan sopii loistavasti helteinen kesä, ja nykyaikaan tarinan ankkuroivat sosiaalisen median rooli ja kännykkäriippuvuus. En tiedä, onko Grebellä tarkoitus myllertää jokaisen poliisin yksityiselämää vuorollaan, mutta ainakin Malin ja Manfred ovat nyt saaneet osansa. Poliisit ovat mielestäni hyvin rakennettuja hahmoja, mikä siis tarkoittaa sitä, että liioilta stereotypioilta on vältytty, eikä heissä oikeastaan ärsytä mikään. Samuelin hahmo keskittymisongelmista ja impulsiivisuudesta kärsivänä nuorena on samoin uskottava ja todellisen oloinen. Eikä sovi unohtaa Pernillaa, joka kipuilee oman uskonnollisuutensa kanssa, ja jonka oma nuoruus on ollut haastava sekin.

Nyt alkaa tuntua siltä, että hahmoilla oli jos jonkinlaisia oman elämän epäkohtia ja koukeroita - oliko niitä jopa liikaa? Ehkä ei kuitenkaan, sillä lukiessa en näin ajatellut. Nyt tuntuu, että isojakin asioita jää kertomatta, mutta Grebe on tarinankertojana hyvä. Minkäänlaista ähkyä en tuntenut, joten vaikka  kaikki se runsaus hieman ihmetyttääkin, osaset olivat hienosti tasapainossa. Lue myös mitä mieltä teoksesta ovat Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Kulttuuri kukoistaa.

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Risto Isomäki 2020. Into. 418 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viidentoista vuoden takaisen Sarasvatin hiekkaa -teoksen teemat saavat jatkoa Isomäen tuoreessa jännitysromaanissa, kun tarina vie kaukaisille merialueille, Indus-joen lämpimään suistoon ja Pohjois-Amerikan hyiselle itärannikolle. Teos kulkee kahdessa aikatasossa, vuosissa 6676 eKr. ja meidän ajastamme nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Epilogi sen sijaan sijoittuu reilun neljän tuhannen vuoden päähän. 

Isomäki kertoi Helsingin kirjamessujen haastattelussa leikittelevänsä ajatuksella meri-ihmisistä, merenneitomytologialla ja ihmisen menneisyyden vaihtoehtoisella historialla. Itse asiassa Isomäki on tämän aiheen kanssa ihan tosissaan ja perustaa ajatuksensa melko varman tuntuiseen eteläafrikkalaiseen tutkimustietoon - tästä lisää kirjan jälkisanoissa. Vedenpaisumuksen lapsissa rannikolla asuva Manno Ann tapaa viehättävän merinaisen, Ishin, vanhojen ihmisten tarinoissa esiintyvän hahmon, jonka ihmismäisyys hämmästyttää.

Ish liikkuu vedessä kuin kala, mutta näyttää ja kuulostaa ihmiseltä. Manno Annin ja Ishin kohtalot kietoutuvat yhteen, kun valtava tsunami iskee päin Aasian rannikoita ja tuhoaa ison osan siihenastisesta ihmisten rakentamasta kulttuurista. Rakastavaiset lähtevät merimatkalle, jonka aikana Manno Ann tutustuu meri-ihmisten elämään, näiden symbioosiin muiden isojen merinisäkkäiden kanssa, ja joka vie heidät kohti länttä. Näin Isomäki punoo yhteen muinaiset tarinat vedenpaisumuksista ja idästä saapuneista seitsemästä viisaasta, jotka levittivät uusia tekniikoita Lähi-idän alueille.

Vuonna 2066 tapahtuu pohjoisilla jääalueilla se, mitä pelkäämme parhaillaan. Grönlannin jäät lähtevät sulamisvesien myötä liikkeelle ja laittavat alulle nopean ilmastonmuutoksen, joka tuhoaa ihmiskunnan. Tämäkin skenaario pohjautuu vankkaan tutkimustietoon ilmaston lämpenemisen seurauksista. Osin myös Suomen puolelle sijoittuvat tapahtumat nivovat yhteen lähitulevaisuuden dystopian ja keskisen Suomen geologiset yksityiskohdat. Onko mahdollista, että jääkauden aikana Suomessa on tapahtunut jotain sellaista, mikä voisi toistua Grönlannissa ihan pian?

Pohjois-Amerikan rannikolle suuntaava retkikunta hyödyntää maailmaa pelastaessaan ydinvoimatekniikkaa, eikä se ollut ainoa tekninen teema joka minulla meni välillä hieman yli hilseen. Muuten erittäin vetävä ja mielenkiintoinen lukukokemus takelteli teknisten yksityiskohtien kanssa, mutta joku toisenlainen lukija saattaa niistä saada paljonkin irti. Joskus - tai aika usein - olen kritisoinut huvittuneena Isomäen kömpelöä tapaa kuvailla ihmissuhteita tai jopa hahmojen tapaa kommunikoida keskenään. Tässä romaanissa kömpelöyttä oli huomattavasti vähemmän, ja vaikka hahmot ovat hieman kärjistettyjä tai pelkistettyjä, heidän parissaan viihtyi hyvin.

Minulle tämän teoksen parasta antia oli merinaisen ja ihmisen yhteinen tarina, spekulaatio ihmisen taipumuksista ja sen seurauksilla. Kuten yleensä, Isomäen teemat ovat huippukiinnostavia ja ihailen hänen kykyään yhdistää tiedettä, historiallisia löydöksiä ja mytologiaa toisiinsa. Mytologia herää eloon ja saa päälleen uskottavan selityksen, sillä kirjailija ei pelkästään yhdistä aineistoja toisiinsa, vaan tosissaan pyrkii luomaan uusia teorioita. Mielenkiintoisia sellaisia oli runsaasti myös hänen parin vuoden takaisessa teoksessaan Viiden meren kansa.

Vedenpaisumuksen lapset myös blogissa Kulttuuri kukoistaa.

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen

Elly Griffiths 2016. Englanninkielinen alkuteos The Woman in Blue. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2020. 362 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Uskomatonta - jo kahdeksas Ruth Galloway -sarjan teos! Elly Griffithsin arkeologiaa, murhatutkimuksia ja ihmissuhdekuvioita yhdistelevät dekkarit ovat olleet tasalaatuisen hyviä alusta alkaen, ja ainakin minä odotan jatkoa edelleen. Onneksi tämäkin teos päättyi hetkeen, jonka jälkeen sarjaa on vaan pakko jatkaa. Kävin juuri vakoilemassa kirjailijan nettisivuja, ja luvassa on ainakin neljä osaa lisää (huh!), kunhan ne suomennetaan. Päähenkilö Ruth Gallowayn lisäksi suomentajakin - Anna Kangasmaa - on arkeologiaan hyvin perehtynyt!

Tällä kertaa Norfolkin karulla rannikolla perehdytään ikivanhan pyhiinvaelluskohteen historiaan, kun kirkon järjestämälle kurssille osallistuva naispappi saa vihamielisiä kirjeitä. Pappi on Ruthin vanha opiskeluaikainen ystävä, ja Ruth vie kirjeet rikoskomisario Harry Nelsonille. Samaan aikaan hautausmaan kupeesta löytyy kuollut nuori nainen. Miksi nainen on niin kovasti samannäköinen kuin Nelsonin vaimo, ja miksi muitakin samannäköisiä vainotaan? 

Tapaus liittyy myyttiin Neitsyt Marian rintamaidosta ja reliikkeihin, mutta ennen kaikkea pienen lapsen kokemaan läheisyyteen ja kateuteen. Nelson tapaa tutkimuksissaan kirkkoherran, jonka nuorena kuollut äiti oli jopa sadan lapsen rakastama sijaisäiti. Ruth päätyy yllätyksekseen viettämään railakasta pubi-iltaa pappien seurassa. Niin murhatutkinnan kuin uskonnollisten tapahtumienkin keskiössä on tietysti myös Cathbad, molempien läheinen ystävä, druidi. Vihamielisten kirjeiden kirjoittaja löytyy lähempää kuin arvaisi.

Ruthin panos arkeologina on tässä teoksessa vähäisempi kuin aiemmin, mutta hänen ja Nelsonin välisen suhteen kiemurat eivät ole lainkaan vähäiset. Pääseekö Ruth lapsensa isää lähemmäksi, vai haluaako hän edes sitä? Mikä on tilanne Nelsonin kotona sen jälkeen kun eräs tämän alaisista on rientänyt ritarillisesti hänen vaimonsa avuksi? Ruthin ja Nelsonin välinen suhde koukuttaa lukijaa, eikä lopputulos - jos sellaiseen koskaan päästään - ole mitenkään ennustettavissa.

Vaikka itse rikokset ja niihin liittyvät tutkimukset jäivät tässä teoksessa varsin tylsiksi, työkiireiden keskellä oli ihana uppoutua tuttuihin maisemiin ja rakastettaviin hahmoihin pariksi päiväksi. Norfolkin marskimaan ja loputtomien vesisateiden sijaan maisemassa oli tällä kertaa vanhoja kirkkoja, luostari, ikiaikaisia raunioita, hautausmaita, neitsytpatsaita ja uskonnollinen kulkue. Historian havinaa ja kiehtovia yksityiskohtia, kuten aina. Uskonnollisen miljöön ja uskonnollisten tapahtumien keskellä on monenkin pohdittava suhdettaan uskontoon ja vanhoihin tapoihin. 

Yhdeksäs osa Maan alla ilmestyy suomeksi jo ensi keväänä. Siniviittainen nainen on luettu myös näissä blogeissa: Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Jonnan Lukunurkkaus.

C. J. Tudor: Paluu pimeästä

C. J. Tudor 2019. Englanninkielinen alkuteos The Taking of Annie Thorne. Suomentanut Laura Beck. WSOY. 432 s. Lainasin kirjastosta.

---joskus elämässä on jotain väistämätöntä, jokin suunta jota on vaikea muuttaa. Se kaikki alkoi sieltä, luolasta. Ja näyttää siltä kuin kaikki päättyisikin sinne.

Joe Thorne palaa vuosikymmenien jälkeen takaisin Arnhillin pikkukaupunkiin, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Kuten moni muukin, hän ei uskonut enää koskaan tarvetta palata, mutta siellä hän on taas, uudessa opettajan virassaan. Ennen kaivostoiminnasta elantonsa saanut kaupunki ei ole enää entisensä, vaikka mikään ei olekaan muuttunut. Aikoinaan 15-vuotiaita houkutellut luolasto on osin vielä olemassa. Maan syvyydessä tapahtui jotain, mikä sai Joen nuoren elämän raiteiltaan. Onko Arnhillissa tapahtunut taas jotain, minkä olisi parempi pysyä maan alla?

Joe rakasti pikkusiskoaan Annieta kovasti, kunnes tämä muuttui, ja perheen alamäki alkoi. Kun Joe muuttaa takaisin Arnhilliin, hän vuokraa talon, jossa vain vähän aikaa sitten eräs äiti on syyllistynyt karmeaan tekoon, surmannut väkivaltaisesti poikansa. Oliko äiti todistanut jotain samankaltaista, jota Joe näki tapahtuvan siskolleen? Vaikkei Joe siitä piittaakaan, talossa on selkäpiitä karmiva tunnelma, kylmyys ja putkistossa ritisevät äänet.

Haluaisin nautaa kaiken mielipuolisuudelle, nauraa kunnes huudan. Koko juttu on kuin hirveää, makaaberia unta. Ja silti tiedän syvällä sisimmässäni että tämä on armotonta totta. Hereillä nähtävä painajaisuni joka alkoi kaksikymmentä viisi vuotta sitten.

Joella on raskaan menneisyytensä lisäksi myös mittavat pelivelat, joita hän yrittää paeta. Vaikuttaa siltä, ettei kukaan toivota häntä Arnhilliin takaisin - päinvastoin. Mikä siis onkaan hänen todellinen syynsä palata, ja mikä rooli rasittavalla Hurstin suvulla on hänen ystävänsä Chrisin kuolemassa, koulukiusaamisessa tai Joen menneisyydessä ylipäätään? Vähitellen selviää, muistaako Joe edes kaikkea mitä 25 vuotta sitten oikeasti tapahtui ja voiko hän luottaa ihmisiin jotka olivat hänelle aikoinaan tärkeitä.

Paluu pimeästä on lukupiirimme tämänkertainen kirja. Tudorin esikoisteos, Liitu-ukko, oli maailmanmenestys, jonka ostin pari vuotta sitten puolisolleni lahjaksi, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea sitä itse. Enkä nyt kyllä tiedä, saako Paluu pimeästä minua lukemaankaan sitä. En nimittäin ihastunut tähän jännäriin - tavallaan ihan vetävää ja jännittävääkin luettavaa, mutta jotain kömpelöä siinä oli. Päähenkilön sarkastinen asenne oli kulunutta ja toisteista, enkä ihan ymmärtänyt kaikkien asianomaisten roolia tapahtumissa. Jos juoni olisi keskittynyt selkeämmin menneisyyteen ja sen ratkomiseen, antaisin kirjalle paremmat pisteet. Joen nykyisyyden solmut olivat kuitenkin ylimääräiseltä tuntuva rasite (hänelle itselleen tietysti, mutta myös lukijalle) ja erään kanslistinkin olisin yliviivannut käsikirjoituksesta. Lopussa lukija kohtaa yllätyksen, mikä piristää ja saa lukemaan lopun reippaampaan tahtiin, mutta parempiakin on nähty.

Lisää näissä blogeissa: Luetut, Kirjoihin kadonnut ja Kirjakaapin kummitus.

Maja Lunde: Viimeiset

Maja Lunde 2019. Norjankielinen alkuteos Przewalskis hest. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Tammi 2020. 533 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lunden ihastuttava ilmastokvartetti on edennyt kolmanteen osaan. Mehiläisten historia kertoi nimensä mukaisesti mehiläisistä ja niiden kadosta. Sinisessä puute oli vedestä, ja jännällä tavalla yksi sen hahmoista esiintyy myös Viimeisissä, Oslossa vuonna 2064. 

Eva, Isa ja Louise ovat ehkä Oslon rannikon viimeisiä asukkaita, mutta romaanin nimi viittaa villihevosrotuun, przewalskinhevoseen joka yhdistää kirjan kolmea aikatasoa ja päähenkilöiden elämää. Oslossa on pulaa kaikesta, sillä Romahduksen jälkeen kaikki ovat lähteneet kohti pohjoista. Eva sinnittelee murrosikäisen tyttärensä kanssa ja yrittää suojella eläintarhansa viimeisiä eläimiä. Ankarat sateet, nälkä ja väkivallan uhka vaivaavat, mutta etelästä kävelee jotain, mikä tuo toivoa.

Saksalainen Karin lentää Mongoliaan vuonna 1992, mukanaan poikansa Mathias, joka pyristelee irti huumeriippuvuudesta. Karinin ja mongolialaisen Jochin elämäntyö on saada alueelta sukupuuttoon kuollut villihevonen lisääntymään ja juurtumaan kotiseutuunsa uudelleen. Reilu sata vuotta aikaisemmin venäläinen eläintarhan omistaja Mihail on vain kuullut huhuja tuosta mystisestä alkuhevosesta, mutta saa taivuteltua kiehtovan metsästäjän mukaansa pelottomalle retkelle Mongolian kylmille aroille.

Paksuun romaaniin mahtuu vaivatta kolme toisistaan poikkeavaa maailmaa, joita yhdistävät hevosen lisäksi rakkaus luontoon ja vahvat perhesiteet. Siinä mielessä Viimeiset on romaanina lähempänä Mehiläisten historiaa kuin Sinistä. Romaani kuvaa hyvin kunkin aikakauden luontosuhdetta, ihmisen ponnisteluja omasta mielestään oikeiden asioiden eteen, kunnes lopulta kaikki on myöhäistä. Vaikka ihmisen suhteessa luontoon on monella tavalla paljon väärää, lämpöä tarinoihin tuo aito läheisyys hevosiin.

Läheisyys perheenjäsenten välillä onkin haastavampaa. Niin Eva kuin Karinkin pohtivat omaa vaikeaa suhdettaan ainoaan lapseensa. Mihail löytää aidon rakkauden ja seksuaalisuuden, mutta joutuu uhraamaan sen julkisivun eteen. Paljon kokenut Karin saisi rakkautta osakseen, jos osaisi sitä ottaa vastaan. Eva saa uupumuksen keskellä lohtua kosketuksesta. Jokaista tarinaa yhdistävät myös syntymät ja kuolemat: Pietarin eläintarha todistaa pienen villihevosen syntymän niin monen turhan kuoleman jälkeen, Mongoliassa taistellaan luonnonvoimia vastaan, ja surullisten teurastusten jälkeen Oslossa parkaisee pieni poikavauva.

Kerronta vaihtelee varsin ripeää tahtia eri aikatasojen välillä. Hieman pidemmätkin ne olisivat voineet olla, mutta toisaalta ratkaisu keventää muuten melko perusteellista teosta. Lunden teksti on vaivatonta ja mukavaa lukea - kaikissa kolmessa kirjassa. Lunde ei kikkaile kielellä, päinvastoin, mutta kunkin aikatason välillä on pienenpieniä tyylieroja. Teosten vahvuus on sen hahmoissa, heidän kokemuksissaan ja tunteissaan, ihmisten välisissä suhteissa, ja tietysti ja ehdottomasti myös siinä maailmassa jossa he elävät. Lukija haluaa tietää, miten heidän ja hevosten käy. 

Odotan innolla kvartetin neljättä osaa, jossa pääosassa ovat kasvit. Lue Viimeisistä lisää näistä blogeista: Jorman lukunurkka, Kirjasähkökäyrä ja Paljon melua kirjoista.