Jenni Räinä: Suo muistaa

Jenni Räinä 2022. Gummerus. 261 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Pohjois-Suomessa on varmasti paljon seutuja, jonne tämän teoksen olisi voinut sijoittaa mielessään. Minä sijoitin sen Oulun pohjoispuolelle, lähelle meren rantaa, ei vielä Lapin puolelle, mutta lähelle. Mutta voisi kai se soineen ja autioituneine kyläkouluineen sijaita vähän etelämpänäkin. Pohjoisessa lukuhaasteessa laitan sen joka tapauksessa kohtaan 10: Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva romaani.

Vielä edellisellä vuosisadalla oli pelätty, kuinka suo söisi sisäänsä ympäröivän maan, leviäisi metsiin, pelloille ja liejustaisi järvet ja joen. Suo oli ollut pitelemätön ja voimakas, kunnes se ei enää ollut. 

Kolmikymppinen Juho jättää palkkatyönsä ja ostaa sekä vanhan syrjäisen koulun että hevosen. Hän perustaa ekoyhteisön, jonka tavoitteena on ennallistaa läheisiä soita ja näin osallistua ilmastonmuutoksen ja lajikadon torjuntaan. Alueen soita on ojitettu runsaasti menneinä vuosikymmeninä ja yhteisöllä on rankka työ niiden muuttamiseksi takaisin oikeanlaiseksi suoksi. Ensin yhteisön varat eivät meinaa riittää, sillä he eivät pysty ihan kaikkea tekemään yksin. Myöhemmin yhteisöön liittyy nuori nainen, jonka retoriikka ja asenne uhkaavat yhteisön rauhallista tasapainoa ja tavoitteita. Onko Juho löytänyt paikkansa muuttuvassa maailmassa, ihmisten teoista kärsivän luonnon pelastajana?

Lähelle koulua saapuu isoisänsä taloa tyhjentämään Hellä, joka samoin etsii paikkaansa. Maailmaa kiertänyt valokuvaaja huomaa viihtyvänsä isoisän vanhassa talossa eikä pidä tyhjentämisen kanssa mitään kiirettä. Hän tutustuu koulussa asuvaan yhteisöön ja Juhoon, ja alkaa viettää aikaansa heidän kokoontumisissaan ja illanvietoissa. Hellä auttaa yhteisöä ja tunnustelee omaa rooliaan ihmisistä tyhjentyneessä maisemassa.

Tässä on jälleen kerran romaani, jonka teksti pursuaa luonnon yksityiskohtia. Luontokuvauksen määrä antaa tarinalle utua ja rauhaa, se ikään kuin peilaa Hellän ammattia valokuvaajana ja Juhon rakkautta soihin. Mutta välillä huomaan lukevani yksityiskohtia, jotka ovat liiankin mietittyjä ja tarkkaan muotoiltuja. Pidän yleensä siitä, että luonto saa paikkansa yhtensä romaanin kertojana, mutta joskus sen kuvaus tuntuu teennäiseltä. 

Räinän kerroksessa on onneksi jännitettä, joka kasvaa vähitellen ensimmäisen kesän taittuessa talveksi ja uuden kevään koittaessa. Miten yhteisön käy, miten he jaksavat uudenlaiset elämäntavat? Kestääkö heidän ideologiansa, kun rahat ovat vähissä, homeinen talo aiheuttaa sairauksia, hevosen opettaminen osoittautuu liian vaikeaksi, fyysinen työnteko väsyttää, eikä mikään ole tarpeeksi? Mielenkiintoista on myös seurata miten Juho ja Hellä tutustuvat toisiinsa ja pitävät yhtä, vaikka kumpikaan ei ole aikeissa seurustella. Hellä joutuu myös läpikäymään suvulleen rakkaita ja raskaitakin asioita tyhjentäessään taloa. Se jotenkin kolahtaa keski-ikäiseen lukijaan ja muistuttaa kylien väistämättömästä autioitumisesta.

Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjahilla ja Kirsin kirjanurkka.

Richard Powers: Hämmästys

Richard Powers 2021. Englanninkielinen alkuteos Bewilderment. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2022. 367 s. Ostin omaksi.

Richard Powersin edellinen romaani Ikipuut teki minuun niin suuren vaikutuksen, että ostin Hämmästyksen heti sen ilmestyttyä suomeksi. Meni kuitenkin hetki että pääsin lukemaan sitä. Siinä missä Ikipuut imaisi heti mukaansa ja kietoi pauloihinsa, Hämmästyksen kanssa kesti aikansa, että tykästyin. Sitten kun se tapahtui, oli se menoa ja hämmästystä kerrakseen. Jälleen kerran Powers onnistui luomaan maailman, joka saa haukkomaan henkeä ja opettaa näkemään ympäristön uudella tavalla.

 9-vuotias Robin saa raivokohtauksia ja suree sekä vastikään kuollutta äitiään että lajien katoa. Hänellä olisi mahdollisuus lääkitykseen, mutta isä ei suostu lääkitsemään poikaansa, eikä nimittämään tätä kirjolaiseksi. Robin on ainutlaatuinen ja näkee maailman omalla tavallaan, vaikka tuleekin kiusatuksi eikä opi kaikkia sosiaalisia hienouksia. Kun isä Theo alkaa pelätä sosiaalitoimen puuttumista kotioloihin, hän ottaa yhteyttä kuolleen vaimonsa ystävään, joka tarjoaa Robinille paikkaa tieteellisessä tutkimuksessa.

Robinin vanhemmatkin ovat osallistuneet aikaisemmin tutkimukseen, jossa heidän tunteitaan on tallennettu. Robin oppii harjoitteiden avulla ensin kontrolloimaan omaa käytöstään ja tunteiden ilmaisua. Pian hän pääsee osalliseksi äitinsä kykyyn hämmästellä ja ihailla näkemäänsä. Pojan käytös muuttuu ja samalla myös isän ja pojan välinen suhde syvenee. He hämmästelevät yhdessä luonnon ihmeitä, yksityiskohtia, kauneutta ja voimaa. Robin järjestää varainkeruuta ja mielenosoituksia luonnon puolesta, luontokatoa vastaan. 

Kaikesta on apua. Joka vuosi sukupuuttoon kuolee tuhansia luontokappaleita. Ja tähän mennessä olen kerännyt neljä dollaria ja nolla senttiä niiden avuksi. Hän oli oikeassa joka suhteessa.

Romaanin juonta tauottavat välillä pienet tarinat planeetoista, kertomukset joita isä ja poika tarinoivat toisilleen. Theo on astrobiologi, joka etsii elämää Maan ulkopuolelta. Tieteellinen tutkimus on vaarassa jäätyä, sillä Yhdysvaltain presidentillä ei tunnu olevan tarpeeksi järkeä tieteen tukemiseen. Theon mielipide vahvasti Donald Trumpilta kuulostavasta presidentistä ei jää huomaamatta kuten ei myöskään kirjailijan huoli tällaisten voimien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen, luontokatoon tai sivistykseen ylipäätään. Tuotantoeläimistä ihmisiin tarttuva tappava virus, hyönteisten katoaminen ja maastopalot ovat jo nykypäivää ja vain hitusen jäljessä Hämmästyksen maailmasta. Jos romaani on dystopia, se ei ole kovin kaukana tulevaisuudessa.

Romaanissa oli minun makuuni liikaa tähtitiedettä, mutta siihenkin tottui, kun pääsi mukaan Robinin ajattelutapaan. Aivotutkimuksen salatkin olivat hieman mystisiä - ehkä siis scifiä - mutta niiden myötä syntyi kauniita asioita. Äiti-Alyssa kulkee niin isän kuin pojankin mukana vahvasti vielä kuolleenakin. Kaunista oli myös - kuten jo alussa kerroin - luonnon hämmästyttävä monimuotoisuus. Romaanin nimi on upea, sillä Alyssasta poikaan siirtynyt kyky hämmästyä ja oppia näkemästään siirtyi tehokkaasti myös minuun. En enää koskaan rakenna järvenrantaan kauniita kivikasoja, sillä nyt ymmärrän samalla tuhoavani monen pienen eläimen kodin. 

Vaikka romaanin vaikutus lukijaan saattaa olla kauaskantoinen ja positiivinen, teoksen tarina ei pääty yhtä positiivisesti. Tämän hetken politiikan, ilmastonmuutoksen, luontokadon ja maastopalojen keskellä on kyllä välillä vaikea nähdä tulevaisuuteen kovin optimistisin silmin - siinä mielessä ymmärrän Powersin romaanin loppuratkaisun hyvin. Suomentaja Antero Tiittula on selvinnyt hienosti termejä ja nimiä vilisevästä tekstistä. Kirjasta lisää blogeissa Tuijata, Tähtivaeltajablogi ja Prosperon kirjahylly.

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel 2014. Englanninkielinen alkuteos Station 11. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2022. Pokkarissa 432 s. Ostin omaksi. 

Olen huomannut blogeissa ja Facebook-ryhmissä juttuja St. John Mandelin teoksista, viimeisimpänä Lasihotellin, mutta vasta Helmetin lukuhaaste sai minut päättämään, että luen Asema 11:n kohtaan 43: Kirja kertoo tulevaisuudesta niin että siinä on toivoa. Ja koska teos teki suuren vaikutuksen, nyt hankin itselleni tuon toisenkin.

Ei enää junia, jotka kulkevat kaupunkien alla virtakiskojen häikäisevällä voimalla. Ei enää kaupunkeja. 

Kirsten on vasta 8-vuotias, kun nopeasti leviävä ja tappava flunssavirus (niin, tämä on kirjoitettu paljon ennen koronaa) saavuttaa Toronton. Pari päivää ennen katastrofia hän myös näkee teatterissa kuuluisan näyttelijän Arthur Leanderin sydänkohtauksen. Kaksikymmentä vuotta romahduksen jälkeen Kirsten kiertää Yhdysvaltain pohjoisosia kertävän, Shakespearea esittävän teatteri- ja orkesteriryhmän kanssa. Muutaman kymmenen hengen ryhmä on oppinut elämään ilman sähköä, järjestäytynyttä yhteiskuntaa, internetiä, tekniikkaa ja kaikkea sitä mikä katosi romahduksen myötä, kun 99 % ihmisistä kuoli. Heidän maailmassaan tulee vastaan pieniä yhteisöjä, mutta valtaosa maailmasta on kasvien ja eläinten peittämää maisemaa, jossa muinaiset autot ja rakennukset muistuttavat menneestä. 

Arthur Leanderin ensimmäinen vaimo Miranda piirtää ja maalaa sarjakuvaromaania, jonka kappaleita on säilynyt Kirstinin ja pienen Tylerin käsissä uuteen maailmaan. Miranda ei koskaan viihtynyt Arthurin Hollywood-maailmassa paparazzien saaliina, vaan pakeni sitä omaan rauhaansa Asema 11:n mielikuvitusmaailmaan. Myöhemmin, juuri ennen sydänkohtaustaan Arthur on lähettänyt teoksen pojalleen Tylerille toisesta avioliitosta Elizabethin kanssa. Romahduksen alkaessa Elizabeth ja Tyler pelastautuvat jäämällä eristyksiin syrjäiselle lentoasemalle Michigan-järven läheisyyteen. Samalla asemalla asustaa seuraavat vuodet myös Arthurin nuoruudenystävä Clark, joka kerää menneen maailman tavaroita museoksi. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin iäkäs Clark tapaa asemalla Kirstenin, joka on paennut vallanhimoista Profeettaa seurueensa kanssa.

Romaani alkaa teatteri-illasta, jolloin Arthur kuolee ja häntä elvyttää katsomosta paikalle juokseva ensihoitaja Jeevan. Molempien elämää käydään tarinassa läpi myöhemminkin, mutta etenkin Arthurista ja hänen vaimonsa Mirandan sarjakuvateoksista nousee osasia toisiinsa yhdistäviä tekijöitä. Sen sijaan Arthurin kuoleman nähnyt pieni Kirsten saa roolin vasta tulevaisuudessa, vuonna 20, jolloin maailmaa katsotaan hänen näkökulmastaan. St. John Mandel on punonut vetävään tarinaan yksityiskohtia, jotka saavat arvostamaan kulttuuria, taidetta ja ihmisyyttä; pelkäämään vinoutuneita voimia jotka pahimmillaan saavat vallan tuollaisen tuhon jälkeisessä kaaoksessa. Tuhosta huolimatta romaani jättää loppuun pienen toivon pilkahduksen.

Koska selviytyminen ei riitä.

Minua vaivaa dystopiaromaaneissa usein tietynlainen totisuus - en osaa sitä muullakaan sanalla kuvata - mikä näkyy niin kerronnassa kuin dialogissakin, ja se että hahmot jättävät hieman kylmiksi. Lajityypillistä on tietysti se, että maailman muuttuminen ja sen jälkeinen elämä ovat keskiössä, mutta totisuus tekee sen, että dystopiat eivät yleensä ole lukujonossani ykkösenä. Asema 11:n alku vaikutti minuun samalla tavalla enkä ollut varma, pidinkö siitä hirveästi, mutta jokin teoksessa vakuutti ja uskotteli minulle, että tässä on älykästä kirjallisuutta jonka kanssa kannattaa jatkaa. Ja niin vähitellen ihastuin tarinaan, sen ihmisiin ja romaanin kerrontaan. Nyt minulla on sitä jo suorastaan ikävä!

Televisiosarjaksikin päätyneestä romaanista lisää blogeissa Tuijata, Rising Shadow ja Tähtivaeltajablogi.

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva

Maggie O'Farrell 2022. Englanninkielinen alkuteos The Marriage Portrait. Suomentanut Leena Ojalatva. S&S 2023. 428 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

O'Farrellin edellinen teos Hamnet teki minuun niin suuren vaikutuksen viime joulun alla, että kun näin tämän romaanin, laitoin sen heti varaukseen. Brittikirjailija on kirjoittanut jälleen historiallisen romaanin, mutta tällä kertaa ollaan 1550-luvun Italiassa. Tässäkin romaanissa kyseessä on oikea historiallinen hahmo - Hamnetissa se oli Shakespeare - josta löytyneiden tietojen ympärille O'Farrell on punonut kiehtovan tarinan. 

Lucrezia de Medici, Firenzen hallitsijan viides lapsi, on vasta viisitoistavuotias, kun hänet naitetaan Ferraran herttualle. Lapsuudenkodissaan tyttö on saanut maalata, opiskella ja viettää varsin rauhallista elämää, mutta isonsiskon äkillinen kuolema muuttaa kaiken. Tyttäret on saatava valtiosuhteita ylläpitäviin avioliittoihin ja Lucreziakin tietää sen, mutta omissa oloissaan viihtyvä tyttö ei olisi arvannut avioliiton koittavan näin pian. Hänen puolisonsa Alfonso on komea ja osaa hurmata naisensa. Mies osoittautuu kuitenkin pelottavan salaperäiseksi ja etääntyy nuorikostaan varsin nopeasti.

Hän olisi halunnut kääntyä satulassaan ja kysyä, miksi olette tuonut minut tänne.

Alfonsolla on paineita saada jälkeläisiä, ja kun niitä ei vuoden avioliiton jälkeen kuulu, tuntee Lucrezia olonsa hyvin tukalaksi. Hänen elinpiirinsä on suppeampi kuin mihin hän on isänsä ylellisessä hovissa tottunut, eikä Alfonso ole kovin kiinnostunut vaimonsa taideharrastuksesta tai rakkaudesta luontoon. Vieraassa hovissa tapahtuu lisäksi jotain, mikä saa nuoren naisen pelkäämään miestään. Hänen hyvin alkanut ystävyytensä miehen sisareen katkeaa, eikä muista ympärillä olevista naisista ole ystäviksi. Lucrezialla on kova ikävä perhettään ja hoitajaansa Sofiaa, mutta äidiltä tulevissa kirjeissä ei oteta tyttären huolia tosissaan.

Tarina etenee tavallaan kahdessa aikatasossa siten että lukija tietää jatkuvasti, mitä syrjäisellä fortezzalla tapahtuu romaanin päättyessä, miksi Lucrezia pelkää miestään ja miksi hän puhuu samaa kieltä häämuotokuvansa maalanneen nuoren Jacopon kanssa. Tapahtumat sitä ennen kulkevat kronologisesti kohti fortezzan kauhunhetkiä alkaen lapsuuden Firenzestä, sieltä häämatkalle maalle ja lopulta vieraaseen Ferrarraan. 

Miksi Alfonso puhuu tällaisia? Miten Alfonso voi istua siinä, syödä ruokaansa kaikessa rauhassa, puhua tallipojista ja hevosten varusteista ja juonia samaan aikaan Lucrezian surmaa?

O'Farrell kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaillen ympäristöä, kasvillisuutta ja polkuja, castellojen sisustusta ja huoneita, maalausten pintoja, vaatteiden värejä, tai vaikkapa Lucrezian pitkiä kullanpunaisia hiuksia. Yksityiskohtia on ehkä vähän liikaakin ja lukemisessa oli jatkuvasti pieni puutumisen riski. Tarinassa on kuitenkin onneksi niin paljon taitavasti kirjoitettua jännitettä, että lukuhalu pysyy yllä. Teksti on sopivan dramaattista oikeissa kohdin tai vastaavasti viipyilevää silloin kun se on tarkoituksenmukaista.

Kirjailija tavoittaa Lucrezian nuoruuden mielestäni hyvin, erityisesti tämän epävarmuuden ja kokemattomuuden kaiken uuden edessä. Pientä uhmaakin tytöstä löytyy ja lopulta uhma on se, mikä hänet pitää järjissään. Lämpöä ja lohtua nuoren naisen varsin yksinäiseen ja pelottavaan elämään tuovat Sofian lisäksi Emilia-palvelijatar ja taide. Jälkisanoissa kirjailija paljastaa yhdistäneensä romaaniin aineksia useista historiallisista hahmoista ja tapauksista, mutta lähteiden perusteella juuri näinkin olisi voinut käydä. 

Mielenkiintoista seurata, jatkaako Maggie O'Farrell historiallisten romaanien parissa vai kokeileeko hän seuraavaksi jotain muunlaista. Mielelläni luen näitä kyllä lisää! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjareppu ja Kirjapino.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro 2021. Englanninkielinen alkuteos Klara and the Sun. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2021. Pokkarissa 371 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Yöpöydän lukupinossa jo jonkin aikaa vuoroaan odottanut Nobel-voittajan teos pääsi lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi. Ehdotin sitä juuri tähän rakoon, sillä se sopii Helmetin haastekohtaan 21: Kirja on scifiä. Luin jostakin, että teosta on rinnastettu Ishiguron rakastettuun romaaniin Ole luonani aina. Tiettyä samankaltaisuutta teoksissa onkin, mutta pidin Klarasta enemmän.

Klara on keinoystävä, joka on myynnissä. Hän ei ole enää viimeisintä mallia, mutta liikkeen johtajatar pitää häntä poikkeuksellisena ja haluaa tämän löytävän hyvän kodin. Keinoystäviä ostetaan yleensä teini-ikäisille kasvua ja tunne-elämää tukemaan, estämään yksinäisyyttä ja auttamaan oppimisessa. Klaran valitsee Josie, muunneltu tyttö, joka sairastelee usein. Tyttöjen välille syntyy nopeasti hyvä yhteys, Klara oppii nuorestaan paljon ja tulee hyvin toimeen myös Josielle tärkeiden ihmisten kanssa.

Keinoystävät käyvät aurinkoenergialla ja Klaralle on tärkeää seurata auringonvalon kulkua eri olosuhteissa. Vaikka kehittynyt onkin, Klara näkee maailman eri tavalla kuin ihmiset, ja saa päähänsä, että auringon kanssa voisi tehdä sopimuksen Josien parantamiseksi. Omituinen taikausko tuntuu erikoiselta muuten niin loogisesti toimivan Klaran päätelmissä, mutta sillä on keskeinen rooli Josien tulevaisuuden kannalta. Sitä ennen tytön äiti ehtii tuttavansa kanssa suunnitella pelottavalta kuulostavan vaihtoehdon, jossa Klaralla olisi vielä merkittävämpi rooli, siltä varalta ettei Josie parantuisikaan.

Josielle on äidin lisäksi läheinen naapurissa asuva Rick, joka vierailee lähes päivittäin ja jonka kanssa Josiella on sopimus tulevaisuudesta. Nuoret kuitenkin kasvavat ja suunnitelmat horjuvat. Heitä havainnoidessaan Klara oppii paljon ihmisyydestä, tunteista ja vastavuoroisuudesta. Hänen kauttaan on mielenkiintoista havainnoida ihmisten välistä kommunikointia, sen tapoja, sen aiheuttamia väärinymmärryksiä ja muita vivahteita, sillä Klara ei koneena lähde tunteisiin juurikaan mukaan. Hän havainnoi ne ja toimii niiden perusteella järkevällä tavalla, mutta ei lähde draamaan mukaan. Se tekee lukukokemuksesta etäännyttävän, mutta samaan aikaan hyvin mielenkiintoisen. Minulla ei nimittäin syntynyt teoksen ihmisiin minkäänlaista tunnesidettä, vaan pystyin hyvin tarkkailemaan heitä Klaran tavoin ikään kuin ulkopuolisena.

Romaanissa ei kerrota, mitä aikaa eletään, eikä kovin pian paljastu sekään, missä eletään. Maailma on kuitenkin vähintään yhden sukupolven edellä meidän aikaamme, sillä vanhoihin tapoihin ja tunteisiin viitataan välillä ikään kuin Josien äidin sukupolven ominaisuuksina. Sitäkään ei paljasteta, mikä on se geneettinen muunnos, joka lapsiin on riskien uhallakin tehty - ei kaikkiin kuitenkaan, ja sekin aiheuttaa skismaa ihmisten välille. 

Klara ja aurinko oli vetävää luettavaa, suorastaan ahmaisin sen alkukankeuden jälkeen, mutta en kuitenkaan usko sen nousevan lempikirjojeni joukkoon. Ehkäpä juuri siksi, että se jätti aika kylmäksi, vaikka joku voisi lukea sitä päinvästoin hyvinkin kylmäävin tuntein eli varoituksena potentiaalisesta lähitulevaisuudesta. Kuka tietää, miten pitkälle tekoälyn kanssa mennään! Romaanista myös blogeissa Tuijata, Tähtivaeltajablogi ja Risingshadow.

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

Joanne Harris 2001. Englanninkielinen alkuteos Five Quarters of the Orange. Suomentanut Sari Karhulahti. Otava 2002. 476 s. Lainasin kirjastosta.

Minulla on ikuisuusprojektina muiden haasteiden ohessa MeNaisten 101 kirjaa -lista, josta löysin sopivan teoksen Helmetin haastekohtaan 3: Kirjan nimessä on kasvi. Kuvittelin lainaavani jotain kevyehköä kesälukemista (tällainen kokemus minulla on Joanne Harrisin teoksesta Pieni suklaapuoti ja sellaisen kuvan antaa kirjan nimi...), mutta olinkin ihan väärässä. Jo klassikkomaineessa oleva romaani sijoittuu toiseen maailmansotaan, pieneen ranskalaiskylään saksalaismiehityksen alla. 

Vaikka Harrisin teos on aistien juhlaa, sen nimi Appelsiinin tuoksu ei viittaa mihinkään suloiseen, vaan äidin migreeniin, jonka voi laukaista appelsiinin tuoksu. Sitä röyhkeästi hyödyntämällä 9-vuotias Framboise pelastaa itselleen ja sisarilleen vapaita hetkiä Loire-joen varrelle tai läheiseen Angersin kaupunkiin. Siellä hän on tavannut saksalaisen sotilaan, jonka kanssa lapset alkavat käydä kauppaa. Sotilas lumoaa lapset rennolla, isovelimäisellä olemuksellaan. He tapailevat salaa Loiren rannalla, jossa Framboise pyydystää Haukimuoria, suurta myyttistä haukea.

Tarinaa kertoo lähellä nykyaikaa 65-vuotias Framboise, joka on palannut kotikyläänsä vuosikymmenten jälkeen. Hän perustaa bistron, eivätkä kyläläiset arvaa, kuka hän oikeasti on. Sillä jos arvaisivat, hän ei olisi tervetullut. Lukijalle ei paljasteta, mitä saksalaisten kanssa tapahtui sotakesänä 1942, mutta Framboisen äiti syyllistyi johonkin sellaiseen, mitä kylä ei varmasti unohtaisi eikä antaisi anteeksi. Tuona kesänä saksalaisten kanssa oltiin varovaisia, ihmisiä katosi ja asioita tehtiin salaa, mutta heistä myös yritettiin hyötyä.

Minun pitäisi puhua Tomas Leibnizista. Valaista niitä tapahtumia, panna ne järjestykseen, päättää se koko juttu. No, ei se ole niin yksinkertaista. Sivunumerot puuttuvat aivan kuten äidin muistikirjasta. Alkua ei ole, ja loppu repsottaa kuin päärmäämätön hameenhelma. Minä olen vanha nainen - kaikki tuntuu vanhenevan kovin nopeasti täällä Loiren rannalla, mikä johtuu varmaankin ilmastosta - ja teen kaiken omaan tyyliini. Sitä paitsi minun täytyy selittää monia asioita. Miksi äiti teki niin kuin teki. Miksi me kolme salasimme totuuden niin pitkään.

Näkökulma on kuitenkin nuoren tytön, joka ei ymmärrä, mitä aikuisten välillä tapahtuu. Villi Framboise elää täysin omassa maailmassaan, mikä ei johdu pelkästään saksalaissotilaan lumosta, vaan epävakaasta äidistä, joka ei tee lapsuudesta helppoa. Pienen sisukkaan päähenkilön lisäksi keskiössä on yhä useammin migreeneihin kaatuva leskiäiti, hyvin vähän lempeyttä tai hoivaa suova nainen, traaginen hahmo, jonka kanssa tytär käy kesän ajan omaa sotaansa. Äidin ja tyttären välinen suhde onkin yksi romaanin kiehtovimmista puolista, sen arvaamattomuus, julmuus ja piilossa pysyvä hellyys.

Framboise pääsee sisarustensa kanssa kielletyn hedelmän makuun, ja sen seuraamukset ovat yllättävän suuret. Palattuaan kylään aikuinen nainen alkaa vanhan ystävänsä Paulin kanssa käydä läpi äidin hänelle jättämää muistikirjaa, jonka reseptit aiheuttavat perheensisäistä kilpailua. Kun äidin käyttämä salakieli avautuu tyttärelle, tämä saa vihdoin selvyyden kesän 1942 tapahtumista, kyläläisten osallisuudesta, ja lopulta myös sivussa pysyttelevän ystävänsä merkittävästä roolista. 

Kovapäisten hahmojensa ansiosta Appelsiinin tuoksu ei ole lainkaan niin tunteikas tai surullinen, kuin sen voisi traagisuudessaan kuvitella olevan. Se on jännittävää seikkailua, voimakkaiden persoonien yhteenottoa, selviytymistä ja sinnikkyyttä. Se on toki myös aistien juhlaa: äidin reseptejä, hedelmäpuita, kasvisten säilöntää, ruoanlaittoa, monenlaisia tuoksuja ja kotipuutarhan lääkkeitä. Aistillisuutta on myös Harrisin tavassa kuvailla Framboisen kalastamista, ulkonaoloa, ihmisten kohtaamisia, aikuisten vakoilemista tai vaikkapa äänimaailmaa. Minulle aistien juhlaa ovat lisäksi kaikki ranskankieliset nimet ja paikat!

Upeasta romaanista myös blogeissa Villasukka kirjahyllyssä sekä Järjellä ja tunteella.

Meg Mason: Murhe ja autuus

Meg Mason 2020. Englanninkielinen alkuteos Sorrow and Bliss. Suomentanut Marja Lyytinen. Otava 2022. 346 s. Lainasin kirjastosta.

Olipas vaikuttava lukukokemus! En oikein enää muista, mistä sain vinkin tähän kirjaan, enkä muista miksi päätin laittaa sen kirjaston varausjonoon, mutta olen erittäin tyytyväinen että se tuli tehtyä.

Romaani on kasvutarina, tarina Marthasta hänen lapsuudestaan aina 41-vuotiaaksi saakka. Tarina alkaa siitä, miten hän kertoo juhlissa jollekin hänen aviomiehestään, siitä miten Patrick on ollut aina olemassa. Ihan niin ei kuitenkaan ole; romaani paljastaa milloin he tapasivat, millä tavalla he sivusivat toistensa elämää pitkään ennen kuin päätyivät yhteen. Avioliitossa on valtavasti rakkautta ja tukea, mutta se on myös tavaroiden heittelyä, syyttelyä, ilkeyksiä ja toivottomuutta, sillä Martha sairastaa ---, mielenterveyden häiriötä, jota ei jostain syystä (jännä ratkaisu!) koskaan kirjoiteta romaanin sivuille muuten kuin katkoviivoilla.

"Että en oikein osaa olla ihminen. Eläminen tuntuu olevan minulle hankalampaa kuin muille."

Marthan elämä on lukioiässä sattuneen romahduksen jälkeen tunteiden vuoristorataa. Välillä menee oikein hyvin ja hän tuntee olevansa lähes normaali. Hänellä on vahva side vauvoja maailmaan syytävään siskoonsa Ingridiin ja isäänsä, runoilijaan, joka ei saa ensimmäistä runokokoelmaansa koskaan valmiiksi. Hänellä on läheiset välit tätinsä perheeseen ja taiteilija-äiti, jonka rasittavista piirteistä voi siskon kanssa aina vitsailla. Välillä Martha ajautuu masennukseen, viettää päivät pöydän alla tai sängyssä, eikä näe missään mitään järkeä. Avioliittovuosina masennusjaksot purkautuvat raivona miesparkaa kohtaan. Patrick ei nimittäin koskaan pane vastaan, vaan nielee kaiken, sillä hänelle on ollut tärkeintä saada Martha elämäänsä. Mutta kestääkö vahvinkaan rakkaus kaikkea?

Kun Martha lopulta 40-vuotiaana saa --- -diagnoosin, palaset loksahtelevat paikoilleen, mutta ihmissuhteet eivät. Välit äitiin katkeavat, sillä äidillä olisi ollut jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin velvollisuus sanoa --- mahdollisuus ääneen, mutta hän uskoi että puhumattomuus auttaa. Marthasta tulee Patrickia kohtaan entistä häijympi, sillä olisihan lääkärinä toimivan aviomiehen pitänyt diagnosoida vaimonsa ajoissa. Kaiken kestänyt siskokin saa tarpeekseen. Niin kuitenkin käy, että välirikot johtavat rehellisyyteen, puhumiseen ja itsetutkiskeluun. 

Minua on viime vuosina kiehtonut kovasti romaanit, joissa käsitellään perheenjäsenen mielenterveyttä ja sen vaikutuksia kasvuun ja ihmissuhteisiin. Kristisoin tätä teosta kuitenkin tavasta, millä Martha saadaan nousemaan murheen alhosta vähitellen ylös ja ymmärtämään ettei maailma pyöri hänen ympärillään. Kunpa lääke olisikin aina niin toimiva. Harvoin se taitaa mennä romaanissa kuvatulla tavalla, mutta silti tässä oli jotain. Ehkä diagnoosi onkin paras pitää viivatasolla, sillä romaanin ei ole tarkoitus olla sairaskertomus eikä kuvaus minkään todellisen sairauden oireista. Ehkä diagnoosilla ei tässä oikeasti ole merkitystä tunteiden ja tapahtumien näkökulmasta.

Pidin kovasti myös ei-niin-ruusuisesta parisuhteesta, sen romanttisesta alusta ja sen epätoivon täyttämästä arjesta, vaikka välillä se ahdisti niin että halusin panna kirjan hetkeksi kiinni. Marthan ja Ingridin välinen suhde oli yksi tarinan parhaita ja vaikka ihailen kirjailijan kieltä läpi teoksen, se oikein sykkii siskosten välisessä dialogissa. Siitä tietysti iso kiitos taitavalle suomentajalle! Rakastin myös sitä miten teoksen hahmot olivat selväpiirteisiä, suorastaan elokuvamaisia, toisistaan erottuvia ja huvittavia. Jostain syystä annan kerrankin anteeksi sen, ettei lukijan tarvitse itse päätellä juuri mitään.

Niin, Murhe ja autuus on lämminhenkinen, ja tavallaan aika hauska ja huvittava, mutta nenäliinoja on parasta pitää käden ulottuvilla, sillä se on myös sydäntäraastava. Hauskuus on piikikästä sanailua tai älykkäitä sitaatteja. Tunteet ovat vimmaisia niin kuin vain --- sairastavalla ne voivat olla, näin uskon.

Kunhan toivun tämän teoksen aiheuttamasta tunneryöpystä - peilasin sitä yllättävän paljon omaan elämääni - , jatkan Annie Ernauxin Vuodet-kirjan kanssa. Sekin vaikuttaa hyvältä, mutta pitää sopivasti käsivarren mitan päässä, joten nenäliinoja ei ainakaan tarvita. Murheesta ja autuudesta lisää blogeissa Mitä luimme kerran, Kirjakaapin kummitus sekä Luetut.