Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Bränn alla mina brev. Suomentanut Jaana Nikula. Otavan Seven-pokkari 2020, 277 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Polta nämä kirjeet äänestettiin Blogistanian Globalia-sarjassa vuoden 2020 parhaaksi romaaniksi, enkä ihmettele. Olisin itsekin heti valmis antamaan ääneni sekä tälle että Schulmanin pari vuotta vanhemmalle teokselle Unohda minut. Schulmanin autofiktiiviset teokset ovat kohauttaneet Ruotsissa, sillä kirjailija on varsin kuuluisan ja tuotteliaan kirjailijan Sven Stolpen tyttärenpoika. Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään.

Jo kolmannessa sukupolvessa vellova viha on syy sille, miksi Polta nämä kirjeet syntyy. Schulmanin kärsimään, perittyyn vihaan löytyy juuret isoisän hylätyksi tulemisen pelossa ja ilkeässä narsismissa, joka tuhoaa perheenjäseniä sukupolvesta toiseen. Eniten saa kuitenkin kärsiä se, joka hänet oikeasti uhkaa jättää: Sven Stolpen vaimo Karin, Alexin isoäiti. Uhkaus ei oikeasti toteudu, sillä puoliso pelkää liikaa. 

Tiedän vain seuraukset: se mitä täällä tapahtui kymmenen päivän aikana muutti kaiken. Kenenkään elämä ei ollut sen jälkeen ennallaan. Seurasi vuosikymmenten mittainen viha, ahdistus ja kaipaus. --- Katselen Karinin valokuvaa, hänen surullisia, mustia silmiään. Yritän kuvitella millaista oli elää noiden miesten välissä. Itse hän ei sanonut asiasta mitään. Miehet ärisivät ja vuodattivat tunteitaan, kertoivat hänen tarinansa, mutta itse hän pysyi vaiti vuosikymmenestä toiseen.

Schulmanin isovanhempien kirjeitä on säilynyt hyvin vuosikymmeniä, ja kirjailijalla on mahdollisuus pureutua etenkin kesän 1932 tapahtumiin Sigtuna-säätiön huvilalla ja sen jälkeen. Huvilalla Karin rakastuu nuoreen kirjailijaan Olof Lagercrantziin. Hän on ollut vain vähän aikaa naimisissa Svenin kanssa, kun tunteet leimahtavat ja seuraukset kantavat kuolemaan saakka. Lagercrantzin rakkauskirjeet ovat intohimoisia, romanttisia ja sydäntäsärkeviä. Rakastavaiset eivät unohda toisiaan: toinen kirjoittaa tunteensa yhä uudelleen päiväkirjaan, kirjeisiin ja osaksi tuotantoaan. Toinen pitää tunteet visusti sisällään ja tekee parhaansa selvitäkseen elämästä, jota ei itse olisi halunnut. Petetty osapuoli kirjoittaa omat pelonsa ja katkeruutensa myös osaksi tuotantoaan, mutta terrorisoi niillä myös perhettään.

Arkistoista löytyneiden kirjeiden ja kirjallisuuden lisäksi Schulman muistelee, millaista isovanhempien luona oli vierailla lapsena 1980-luvulla. Miten isovanhempien välit vaikuttivat lapseen, miten hän sielläkin oppi tarkkailemaan toisten tunnetiloja ja pelkäämään isoisänsä reaktioita. (Tähän hän oli tottunut äitinsä kanssa - aiheesta lisää teoksessa Unohda minut.) Lapsen näkökulma tuo tarinaan omanlaistaan jännitettä ja ahdistusta, mutta onneksi myös isoäidin ja lapsen välisen lämmön. Lapsen näkökulmasta isoisän ailahtelevuus näyttäytyy pelottavalta, turhauttavalta ja turvattomalta, mutta aikuiselle Schulmanille on helpottavaa löytää selitys vihalle.

Aidot kirjeet ja päiväkirjat, suvun anekdootit, omat muistot ja nykypäivän tunteet kietoutuvat vetäväksi draamaksi, romaaniksi joka on pakko ahmia. Toisaalta kyseessä on raastava ja pitkät jäljet jättävä kolmiodraama, mutta se ei ole ainoa selitys tapahtumille. Kyse on myös ilkeästä ihmisestä, jonka kuuluisan pinnan alle Schulman pyrkii kaivautumaan. Ei mikään ihme, että nämä teokset ovat herättäneet keskustelua Ruotsissa. Unohda minut -kirjan lailla tämäkin on hyvin henkilökohtainen ja on varmasti omalta osaltaan aiheuttanut melkoisia tunteenpurkauksia kulttuurisuvun jäsenissä.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 36: Kirjassa liikutaan ajassa. Goodreadsin vuosihaasteessa tällä voi kuitata osan kolmikosta "Past, present, future".

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila 2019. Siltala. 280 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipas hillitön! Lisää tällaista! En ole voinut olla panematta merkille, miten Juhani Karilan teos on herättänyt suosionosoituksia ja riemastuneita hihkauksia. Luin jokin aika sitten Karilan ajatuksia kirjan synnystä ja sekin antoi pontta odottaa kirjaa jonossa, joka oli silloin vielä tuskastuttavan pitkä.

Elina Ylijaako lähtee kotitalolleen Itä-Lappiin, kuten monena kesänä aikaisemminkin. Hänellä on vain muutama päivä aikaa pyydystää hauki, joka löytyy läheisestä rutakosta. Tässä kohtaa kertoja selittää, miten tällainen muista eristyksissä elävä hauki on mahdollinen ja millaisin välinein sellaista kannattaa pyytää. Ensimmäisen päivän aikana käydään läpi myös kylän asujaimisto, niin ihmiset kuin muutkin, vähemmän tutut oliot.

Hauen pyydystäminen ei olekaan mikään helppo juttu, eikä kiirettä helpota näkki, joka kiusaa ja yllyttää Elinaa vedonlyöntiin. Varpaansa murtanut nainen alkaa voida pahoin, ruoka ei maistu, mutta kirous on saatava purettua. Hänen kintereillään ajaa etelästä Janatuinen, poliisi jonka ei olisi pitänyt uskaltautua Lappiin, mutta joka tuli ja jonka maailmankuva menee pian uusiksi. Mitä etelässä on tapahtunut, ja ennen kaikkea, mitä Elinan nuoruudessa on tapahtunut?

Karila tykittää itäiseen Lappiin melkoisen joukon hymyä herättävää sakkia. On noitia, erakkoja, kylähulluja, lintumiehiä ja kauppiaita, joiden nasevaa ja asian vierestä kulkevaa dialogia on ihana lukea, vieläpä murteella. Kyläläiset edustavat rasittavuudellaan sitä miksi niin monet nuoret lähtevät, mutta myös sitä mitä turisti toivoo kohtaavansa jos uskaltaa poiketa laskettelukeskusten tuolle puolen. Hahmot menevät toisaalta vähän överiksi, toisaalta ne tekevät tarinasta moniulotteisen ja jopa lohdullisen, tutun oloisen. Murteen käyttö on osuvaa, humoristista ja kerta kaikkisen taidokasta.

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin         Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

- Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

- Äiti anto hyvät ohojeet päiväkiriassa.

- Ne on vanahoja tietoja. Yhen hauen takia. Kyllä minä tiiän ettei se ole mittään tavallista kalastusta. Että sulla on joku vakava syy. Mutta voiko se olla näin vakava? Sinä tapatat ittes. Kuulikko.

Häijyn näkin lisäksi kyläläisten arkeen kuuluvat mm. peijoonit, metelit, eräs Moukku-Olli ja Siperiasta kulkeutunut hattara. Voit googlata mitä nämä kansanperinteessä tarkoittavat, minä ainakin tein niin. Myrskyn jälkeinen väkiyö on pelottava ja haamuja täynnä. Pelottavalta kuulostaa myös Elinan jo edesmennyt äiti, jonka muistivihkoja tytär on hyödyntänyt itsensä rankaisemiseen. Ehkä kirouksen langettaja ei tarkoittanutkaan kirota kahta toisiinsa rakastunutta, toisensa hukannutta nuorta, vaan itsensä ja omat pelokkaat solmunsa. Apua tarvitaan kuitenkin niiltä, jotka ymmärtävät jotain tuonpuoleisesta maailmasta.

Ja ne itikat! Niitä riittää, samoin kuin paarmoja ja muita silmiin, korviin ja lakin alle pyrkiviä inisijöitä. Luonto on muutenkin keskeisessä roolissa romaanissa, jossa tarvotaan suomättäillä, soudetaan saareen ja jossa mies kasvaa koivua ja pajukkoa. Karilan luontokuvaus uhkuu yksityiskohtia ja ymmärrystä. Siinä Janatuisenkin maailmankuva muuttuu ja arvot saattavat mennä uusiksi. Sitä ennen on kuitenkin kaiken keskiössä pieni, taitavasti uiva hauki, joka on saatava ylös suolammesta.

Herkullisen ahmittavasta kirjasta lisää vaikkapa näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Tähtivaeltajablogi ja Kirsin kirjanurkka. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Naistenviikko: Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark 2015. WSOY. 327 s. Lainasin kirjastosta.

Blogissani näyttäisi olevan Tiinan-päivän perinne, sillä tämä on kolmas kerta kun postaan Tiina Laitila Kälvemarkin teoksesta hänen nimipäivänään ja näin päätän Naistenviikon haasteen osaltani. Onnea nimipäiväsankarille! Aikaisemmat teokset Seitsemäs kevät ja H2O tekivät suuren vaikutuksen, joten oli ihan selvää, että luen tänä kesänä Karkulahden. Kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma Kadonnut ranta jää ensi kesään!

Koska sekä minulla että kirjailijalla on juuria Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäellä, sijoitin mielessäni kirjan Karkulahti-nimisen maatilan sinne. Kartasta en löytänyt Karkulahdentietä, joten paikka on fiktiivinen ja mielikuvani täysin omani. Romaanin Karkulahdella on pitkä historia, joka ulottuu ainakin isonvihan aikaan, ja josta juontaa syvä ryssäviha. Tilan poikamiesisäntä Jaakko on kuitenkin rohkea ja tuo tilalle venäläisen Veran. Vanhaemäntä Elisabet on alkuun loukkaantunut ja järkyttynyt, mutta vuosien mittaan asenne muuttuu.

Järkyttynyt on myös Vera, sillä vaikka Jaakolla käteistä onkin, tila ja talo ovat huonossa kunnossa, naapurit ovat kaukana ja kotona asuu Velipuoli, puhumaton peikko josta Jaakko ei ollut kertonut mitään. Emäntäkin on yhtä vihaa ja ilkeitä sanoja. Veraa vastaan lyö ankeus ja hän pakkaa tavaransa heti kun on juonut kupin teetä. 

Karkulahdessa kuljetaan ajassa, kun palataan sekä Elisabetin että Veran menneisyyteen, ja siirrytään eteenpäin aikaan kun Veralla on tytär Anna. Tunnistan Elisabetissä pohjalaista ylpeyttä ja omanarvontuntoa, taipumusta kerskailla paikoissa joissa siihen ei olisi aihetta. Vähitellen kiukkuisen, sairaan vanhuksen sisältä löytyy myös rakastunut nuori, jopa romantiikannälkäinen nainen, jonka omatkaan ratkaisut eivät ole niitä kunniallisimpia. Veran kauniin ulkokuoren alle mahtuu myös: värikkäät nuoruusvuodet, valtava hinku päästä pois ja unohtaa kotikylän ankeus, työttömyys ja velvollisuudet. Karkulahdesta on lähdetty ennenkin ja sitä Verakin yrittää, mutta mikä lie sitkeys, rakkaus tai tarve rankaista itseä saa hänet pysymään tässä ankeudessa. 

Hän näkee metsän ja puut, yhdessä ja erikseen, ja siksi suurempina kuin on mahdollista, miten paljon enemmän on mahdollista kuin ihminen pienessä mielessä luulee. 

Jaakon puhumattomuus ja äidinpelko, emännän ilkeys ja haju, sisävessan puute ja Velipuolen lymyily nurkissa meinasivat olla minullekin liika annos ankeutta, mutta onneksi tarina alkoi herättää kiinnostuksen hyvin nopeasti ja luinkin kirjan melkein samalta istumalta. Kuten tuoreemmissakin romaaneissaan, Laitila Kälvemark on uskomattoman taitava ihmismielen kirjoittaja. Karkulahden hahmot ovat tavattoman tutunoloisia, dialogi on aitoa ja sitä tekee mieli ihan lukea ääneen. Kirjailija on löytänyt tarinaan hyvän rytmin, mielenkiintoiset taustat ja lähes kosketuksentarkat, kauniit ja kullanhohtoiset, mutta rumatkin yksityiskohdat.

Vielä siinä on tunto. Vielä se muistaa.

Elisabetin vanhuudenhauraassa mielessä aikakaudet ja ihmiset menevät jo sekaisin, mutta lukijalle - ja myöhemmin Verallekin - paljastuu asioita, jotka pehmentävät katkeroitunutta ihmistä ja helpottaa kahden naisen yhteiseloa. Kielimuurista huolimatta emännän ja venakon välillä on paljonkin yhteistä ja ryssävihasta kertova tarina teoksen lopussa sulkee ympyrän. Myöhemmissä teoksissaan kirjailija on lähtenyt Karkulahden realismista eri suuntiin, mutta tapa olla ihmisen mielen sisällä on säilynyt ja toivon että säilyykin. Arvostan kovasti myös sitä, että lukijalla on mahdollisuus täyttää aukot itse ja rakentaa mahdollisuuksia kevyesti kudottuihin yhteyksiin. Ja Laitila Kälvemarkin kieli - se on kaunista!

Romaanista myös blogeissa Kirja vieköön!, Lukuneuvoja ja Ullan luetut. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 13. A book written by an author of one of your best reads of 2020 (H2O). 

Muita nimipäiväsankareiden teoksia: Tiina Rajamäen Vieras maisema, Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla, Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sekä Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit. Hyvää nimipäivää!

Naistenviikko: Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Olga Tokarczuk 2009. Puolankielinen alkuteos Prowadź swój pług przez kości umarłych. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. Otava 2020. 255 s. Kuva kustantajan.

Huomenna juhlitaan Oilin ja Olgan nimipäivää, joten tässä oiva Naistenviikon kirja. Merkittäviä kansainvälisiä kirjallisuuspalkintoja (Man Booker, Nobel...!!) voittanut Olga Tokarczuk oli minulle ennen tätä kirjaa ihan tuntematon nimi ja vaikka hänen teoksiaan on suomennettu, ne näyttävät tulevan meille useita vuosia jälkijunassa. Ihastuttavalla tavalla erikoinen oli tämä Aja aurasi vainajain luitten yli ja aion kyllä kokeilla kirjailijan aikaisempiakin teoksia.

Jo ikääntyvä Janina asuu syrjäisessä pikkukylässä ja huolehtii talven yli kesäasukkaiden taloista. Hän käy keskiviikkoisin opettamassa englantia lapsille, tapaa samalla tuttaviaan ja kääntää perjantaisin William Blaken runoja ystävänsä kanssa. Janinan vahvinta osaamista on kuitenkin astrologia, jonka parissa aika kuluu ja jonka avulla pystyy selittämään ympäristön tapahtumia. Janinalla on kova ikävä Tyttöjään, kahta koiraa, jotka hän on menettänyt aikaisemmin talvella. Kylän laitamilla alkaa tapahtua, kun metsästysseuraan kuuluvia miehiä kuolee, ensin Isojalka, sen jälkeen valtaapitäviä miehiä. Janinalla on omat näkemyksensä miesten kohtalosta ja eläinten oikeuksista, mutta poliisi ei kuuntele homssuista naista eikä vastaa tämän kirjeisiin. 

Saarnastuolissa Ihminen asettuu toisten Olentojen yläpuolelle ja antaa itselleen oikeuden päättää niiden elämästä ja kuolemasta. Hänestä tulee tyranni, vallananastaja.

Romaani on viehättävä sekoitus jännitystä, filosofista pohdintaa, luonnon puolustamista, ikivanhoja asetelmia ja satumaista tunnelmaa. Janinalla on hauska tapa nimetä tuntemiaan ihmisiä näiden ominaisuuksien mukaan, ja vaikka viihtyykin hyvin yksin, side Outolintuun ja kahteen nuorempaan ystävään syvenee tapahtumien edetessä. Astrologista yksityiskohtaa on paljon ja se luo ehkä vähän huvittavankin kontrastin kaikkeen muuhun. Luonnon ja eläinten puolesta puhuminen nostaa romaanin eräänlaiseksi ekoromaaniksi, ja teemalla tuntuu olevan merkittävä rooli myös rikosten selvittämisessä.

Janina huomaa, että ikääntyvä nainen jää helposti huomaamatta tai tälle naureskellaan vähättelevästi. Muutenkin hän pohtii, mitä on hyödyllinen elämä, kenestä yhteiskunta hyötyy ja ketkä ovat taakaksi. Onko hänellä ja hänen ystävillään mitään roolia yhteiskunnan marginaalissa? Missä menee hulluuden ja järkevyyden raja? Metsästäjien surmat tuovat esiin miesten ylivallan ja hyvävelijärjestelmän, jossa kirkkokin kannustaa ihmisen oikeuteen hyödyntää ja harventaa eläinkuntaa. Astrologian lisäksi Janinan omat Vaivat ja hänen unissaan harhailevat kuolleet perheenjäsenet tekevät romaanista sadunomaisen.

Teoksen lukujen alussa on William Blaken tai muita sitaatteja, jotka houkuttavat ajattelemaan. Romaania lukiessa tunnelma oli usein sekava tai homssuinen, kuten Janina itse, mutta näin jälkeenpäin päällimmäisenä ajatuksena onkin viisaus ja filosofisuus, jota teokseen mahtuu paljon. Marginaalissa elävien ihmisten hiljainen vahvuus ja vallitsevien normien pilkka jäävät mieleen suorastaan voimaannuttavina teemoina. Tapani Kärkkäisen käännöstyölle iso kiitos!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 40: Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään hahmoja, joista tästä löytyy 8: Maaseudun asukas. Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteessa sijoitan tämän kohtaan 23: A cross genre novel.

Naistenviikko: Jennifer Clement: Basquiatin leski - Rakkaustarina

Jennifer Clement 2014. Englanninkielinen alkuteos Widow Basquiat - A Love Story. Suomentanut Terhi Kuusisto. Like 2015. 224 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nimipäiväsankari Jennifer Clement on minulle aikaisemmin tuttu kahdesta huippuhyvästä romaanista, Rakkaudesta aseisiin ja Varastettujen rukousten vuori. Palkittu, Meksikossa asuva kirjailija kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisella otteella niin Meksikon huumesodan kourissa elävistä tytöistä, Amerikan turvattomammasta, osattomasta puolesta kuin vaikkapa kuvataiteilijan tyttöystävästä. Naistenviikkoon Clement sopii erinomaisesti, sillä ainakin näissä kolmessa teoksessa pääosissa ovat tytöt ja nuoret naiset.

Jean-Michel Basquiat oli nuorena kuollut, nopeasti kuuluisuuteen ja taiteen sisäpiireihin noussut kuvataiteilija. Suzanne Mallouk oli hänen tyttöystävänsä, jonka näkökulmasta Clement kirjoittaa  huumehuuruisista vuosista New Yorkissa 1980-luvun alussa. Teos on eräänlainen elämäkerta tai silminnäkijäkuvaus, vaikka se romaaniksi luokitellaankin. Myös kirjailija itse vilahtaa teoksen lopussa Suzannen ystävänä.

Kamalan nuoria olivat nämä kaksi, jotka hullaantuivat toisistaan ja sinkoituivat mukaan taide-elämään, kuuluisuuteen, muiden eksentristen nuorten ja päihteiden maailmaan. Jean-Michel rikastuu nopeasti, tuhlaa rahansa herkkuihin, limusiineihin ja hepoon. Hän maalaa intohimoisesti ja spontaanisti, mutta hänen päänsä on pian niin sekaisin, ettei hänen vierellään ole mahdollista elää satuttamatta itseään.

Suzanne oli Basquiatin suuri rakkaus, jota hän petti ja kohteli kaltoin. Suzanne eli kuitenkin rinnalla ja lähellä kuin kala vedessä, selviytyen vauhdikkaista vuosista kuin ihmeen kaupalla. Teos paljastaa molemmista intiimejä yksityiskohtia, taustoista kumpuavaa epävarmuutta, nuoruuden röyhkeyttä, äärimmäistä lahjakkuutta ja sekopäisyyttä. Basquiatille oli tärkeää saada mustien ääni esiin taiteessa, mutta valitettavasti hänen uransa loppui lyhyeen. 

Kuuluisia taiteilijoita, kuten Andy Warhol, Keith Haring ja Madonna, vilisevä teos koostuu varsinaisen kerronnan lisäksi Suzannen muistelmista. Clement on koostanut näistä väljästi rakentuvan, mutta kiihkeästi etenevän teoksen, joka kertoo rivejään enemmän. Pariskunnasta olisi voinut kirjoittaa paksunkin romaanin, mutta Clementin ratkaisu on päiväkirjamaisen tehokas ja mieleenpainuva.

Helmetin haasteessa laitan tämän kohtaan 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 6: A love story. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään erilaisia hahmoja, joista seikkailija sopii tähän kirjaan. Kirjasta myös blogeissa Maailmankirjat ja Reader, why did I marry him?

Tässä lisää nimipäiväsankareiden teoksia blogistani: Johanna Vuoksenmaan Pimeät tunnit, Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Kädettömät kuninkaat ja Enkelten verta,  Johanna Holmstömin Sielujen saari, Jenny Erpenbeckin Päivien loppu ja Mennä, meni, mennyt, Jenni Linturin Mullojoki, 1950, Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo ja Viides vuodenaika, Hanna Weseliuksen Alma!, Hanna Morren Tuonen tahto sekä Hanna Haurun Jääkansi. 

Naistenviikko: Ulrika Gustafsson: Valoisa kaupunkini - Sally Salminen, elämä ja teokset

Ulrika Gustafsson 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Min ljusa stad - Sally Salminen, livet och litteraturen. Suomentanut Laura Jänisniemi. Teos 2021. 404 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 

Olisi ollut kiva, jos tämä teos olisi ehtinyt eiliseksi juhlistamaan Sallin-päivää, mutta postaan nyt päivän myöhässä, ja teoshan sopii erinomaisesti Naistenviikkoon minä tahansa päivänä! Sally Salminen, joka parhaiten tunnetaan vuonna 1936 ilmestyneestä teoksestaan Katrina, eli vuosina 1906 - 1976. Valoisa kaupunkini on vahvasti Salmisen kirjailijaidentiteettiä ja hänen teoksiaan ruotiva elämäkerta, mutta se valottaa hyvin myös sitä, millainen persoona Salminen oli muutenkin kuin kirjailijana.

---Salminen liittyy sellaisten naisten luomaan traditioon, jotka kirjallisilla töillään haastavat ja murskaavat entiset, miesten määrittelemät naisroolit, neuvottelevat ne uusiksi ja luovat ne uudelleen.

Salminen otti kerta toisensa jälkeen vapauksia. Myös miespuolisen alter egonsa Lars Laurilan kanssa ja pitäessään tyttönimensä mentyään naimisiin Johannes Dührkopin kanssa. Se oli yksi tapa olla luopumatta omasta identiteetistään ja tietysti myös liikemiesmäistä.

Jo nuorena myymäläapulaisena Sally tiesi, että hänen on nähtävä maailmaa ja päästävä pois piian roolista. Kuten moni muu 1920-luvulla, hänkin lähti laivalla Atlantin yli ja eli New Yorkissa vuosia - keittiöpiikana ja kotiapulaisena, sillä mitä muutakaan nuori siirtolaisnainen olisi voinut tehdä. Sally piti kuitenkin päänsä ja alkoi kirjoittaa romaania. Yllättäen romaani voitti pohjoismaisen kirjoituskilpailun ja yhdessä yössä Sally Salmisen ja Katrina-romaanin nimi olivat kaikkien huulilla, myös New Yorkissa.

Sotia edeltävinä vuosina Sally asui vuoroin Ahvenanmaalla ja Tukholmassa, antoi toimittajille haastatteluja, kävi pitämässä esitelmiä ja oli aikansa julkkis. Sodan alkaessa ja sodan aikana Sallylle oli tärkeää tehdä hyväntekeväisyyttä, vastanrintaa ja pitää kiinni niistä poliittisista ja uskonnollisista arvoista, joiden ansiosta hän pääsisi eteenpäin "uutena naisena". Kirjailija tapasi tanskalaisen puolisonsa ja nuoripari päätyi elämään Tanskassa.

Valoisa kaupunkini käy perusteellisesti läpi Sally Salmisen kirjallista tuotantoa, teosten sisältöä ja luonnetta, sekä niiden samaa arvostelua Pohjoismaissa. Katrinan jälkeen myyntiluvut laskivat, mutta Salminen palkittiin usein ja hänen roolinsa arvostettuna kirjailijana vakiintui. Kirjailija piti päänsä myöskin kirjoittamiensa varsin realististen aiheiden puolesta, sillä ne eivät aina vakuuttaneet modernismiin taipuvaisia kriitikoita. Salmiselle oli kuitenkin tärkeämpää, että äänen saavat työtä tekevä väestö, köyhyydestä ponnistavat ylpeät naiset ja Ahvenanmaan saaristo. Romaanien lisäksi Salminen työsti myös mm. artikkeleita ja matkakertomuksia.

--- tasapainoilu korrektiuden ja kapinallisuuden välillä oli ollut hänelle - naispuoliselle kirjailijalle - vaikeaa. --- Hän vaali lapsen ja naisen näkökulmaa maailmaan. Kirjoitti naisen seksuaalisuudesta, taloustöistä, skandinaavisten maahanmuuttajien elämästä 1930-luvun New Yorkissa, naisesta ja sodasta ja henkisestä pahoinvoinnista. 

Sotien jälkeen Sally Salminen ei ollut ainoa luovaa työtä tekevä, joka kärsi mielen horjumisesta. Sairaus ei onneksi vienyt häntä mukanaan, kuten niin monen muun. Sally ja Johannes olivat ahkeria matkustajia ja viipyivät pitkiä aikoja mm. Ranskassa, Espanjassa, Algeriassa ja Israelissa. Sallya ajoi lapsesta saakka levottomuus, paikkaan sitoutumisen kammo ja vapauden kaipuu. Hän oli käytännössä perheen elättäjä, sillä Johanneksen kuvataide ei tainnut tuoda kovin paljon tuloja, mutta se tuskin haittasi kunnianhimoista naista: "Uskon vielä tänäkin päivänä, että 'kokeilu', jossa mies luovuttaisi kaiken hallintovallan naiselle, voisi olla hyödyllinen. Ja ehkä onnellinen." Pariskunta ei saanut biologisia lapsia, mutta ottivat kasvattaakseen juutalaistaustaisen pienokaisen pariskunnalta, joka joutui pakenemaan natseja Ruotsiin. Se oli yksi Salmisen tavoista tehdä vastarintaa.

Teos avaa hyvin sitä ilmapiiriä ja aikakautta, jossa Sally Salminen eli, ja sitä miten asetelmat poikkesivat vaikkapa Yhdysvaltain ja Suomen välillä. Siinä missä ryysyistä rikkauksiin ponnistanut nuori nainen oli sensaatio Yhdysvalloissa ja sopi heidän tarinaansa, 1930-luvun Suomessa Salmisen pyrkimyksiin ja vahvaan tahtoon suhtauduttiin huomattavalla kriittisyydellä. 

Minulle tämä elämäkerta oli hieman liian kirjallisuuteen painottuva - Salmisen persoonasta, muusta elämästä ja yhteiskunnan ilmiöistä kertovia osia suorastaan ahmin - mutta toisaalta voiko taiteilijan tuotantoa täysin erottaa hänen persoonastaan? Ei tietenkään. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 36: A book with six or more words in the title.

Naistenviikko: Mitä lukulistalle seuraavaksi?

Naistenviikko jatkuu! Tänään juhlitaan Saaran, Sarin ja Sallin nimipäivää, mutta koska minulla ei tällä kertaa ole nimipäiväsankareiden kirjoittamia kirjoja postattavaksi, päätin tehdä listan naisten kirjoittamista kirjoista, joita odotan ja aion lukea myöhemmin kesällä tai syksyllä. Lopuksi pieni lista myös kirjahyllyyni jämähtäneistä teoksista, joille annan lukuvuoron tämän vuoden aikana.

Uutuuksia

Anna Isola: Yön oppimäärä

Sammakko kuvaa Oulun-aikaisen työkaverini esikoisromaania näin: "Yön oppimäärä on Anna Isolan säihkyvän arkifantastinen esikoisteos ihmisistä ja karhuista, taloista ja tunkeilijoista sekä ulkopuolisuudesta ja rakkaudesta. Se vie lukijan syvälle metsiin, muistoihin ja uniin, joita värittävät syrjäseutujen melankolia ja twinpeaksmäiset painajaiset". Tilasin jo omani, odotan sitä kovasti!

Emma Cline: Daddy

Otava kuvaa maailmalla menestyneen Tytöt-romaanin kirjoittajan toisinkoista näin: "Nerokas novellikokoelma sukeltaa rohkeasti ihmismielen pohjamutiin. Tarinat tarkastelevat ihmissuhteita, niiden jännitteitä ja valtapelejä sekä arkisia hetkiä, joilla on koko elämän muuttavia seurauksia."

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

Atenan kustantama kirja on ensimmäinen 1500-luvun naisesta kertova suomalainen elämäkerta. Miten perhe ja valtakunta liittyvät toisiinsa?

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Tämä on ollut huippusuosittu ja varausjonot ovat pitkät! Anneli Kanto on aikaisemminkin kirjoittanut hurjan hyviä teoksia (Veriruusut, Lahtarit), joten taidan ostaa omakseni, jottei tarvitse jonottaa. Gummeruksen kustantama kirja kertoo Hattulan pyhän ristin kirkon maalaamisesta 1500-luvulla. Kävin kirkossa viime kesänä!

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

Puuvillatehtaan tytöistä ja naisten tekemästä työstä sopii hyvin lukea Tampereella. WSOY kirjoittaa teoksesta, miten "naisten elämä ja työ ovat usein jääneet dokumentoimatta, varsinkin kun on muutettu maasta toiseen."

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän (ilmestyy elokuussa)

Otavan kustantama "pakahduttavan kiihkeä romaani sopeutumattoman naisen ja neuvostovangin kielletystä rakkaudesta." Pidin kovasti Kallion Yön kantajasta, jossa on niin ikään päähenkilönä nuori nainen, jonka on vaikea sopeutua normeihin.

Kirjastosta lainassa tai varausjonossa 

Louise Penny: Kuolettava kertomus

Pennyn Three Pines -sarjan teokset ovat osa elämääni ja eräänlaista lohturuokaa. Ihanat ihmiset, lämmittävä ruoka, vanhanaikainen murhamysteeri ja pienen kylän juorut.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

Kammottava aihe, josta pääsevät kertomaan aikalaiset itse. Aleksijevitš antoi äänen ihmisille, palomiehille, sotilaille, uhrien leskille, vanhuksille, äideille, lääkäreille, puoluevirkailijoille, fyysikoille, kylien lapsille (Annelin kirjat -blogi). 

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Tätä olen lukenut pikku hiljaa uimarantareissuilla. Valtonen kertoo omakohtaisesti rakkaudestaan toiseen kotimaahansa Kolumbiaan. Minulle hyödyllinen teos, sillä lähisuvussani on siteitä levottomaan, ilmeisen kauniiseen ja monipuoliseen Kolumbiaan.

Anna Burns: Maitomies

Bongasin useita palkintoja voittaneen teoksen jo 2018 lomareissullani Englannissa, mutta päätin kuitenkin odottaa sen suomennosta. Docendon kuvaus: "Maitomies on tarina juoruista ja kuulopuheista, seksuaalisesta häirinnästä ja vaikenemisesta, joilla on tuhoisat seuraukset."

Omasta hyllystäni

Heidi Köngäs: Dora Dora

Könkään naisista kertovat historialliset romaanit Sandra ja Hertta olivat loistavaa luettavaa, joten uskon että romaani Kolmannen valtakunnan ministeristä Suomen Lapissa on yhtä lailla lukemisen arvoinen! Jotenkin noloa, että tämä on edelleen lukemattomien pinossa kirjahyllyssäni...

Zadie Smith: Risteymiä

"Radikaali, intohimoinen ja tosi", lukee kirjan takakannessa. Smith on luonnollisesti USA Todayn listalla "100 Black Novelists You Should Read". Hänen hittiteoksensa Kauneudesta teki vaikutuksen jo kauan aikaa sitten.

Annamari Marttinen: Korsetti 

"Millaista on elää heteroseksuaalina miehenä, kun syvällä sisimmässä on myös vahva ja elintilaa vaativa nainen?" (Tammi). Tämä romaani on jäänyt lämmittämään hyllyäni harmittavan pitkään, joten raivaan sille lukutilaa mahdollisimman pian. Pidin kovasti Marttisen teoksesta Vapaa. 

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Samoin tämä on lämmittänyt hyllyäni jo vuosia. Liken kuvauksen mukaan romaani "kertoo ihmisten valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, sopeutumisesta tai sopeutumattomuudesta maassa, jonka kohtalona on joutua miehittäjien armoille."

Naistenviikko: Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika

Hanna-Riikka Kuisma 2016. Like. 446 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tänään Riikat aloittavat Naistenviikon, jota juhlitaan useissa kirjablogeissa postaamalla kirjajuttuja naisista, naisten kirjoittamista kirjoista tai viikon aikana nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksista. Minullekin tämä on jo useampivuotinen perinne ja yritän tälläkin kertaa postata mahdollisimman monesta nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta. Viikon aloittaa Hanna-Riikka Kuisma, joka nimensä puolesta voisi sijoittua myös Hannan-päivään, mutta koska siihen minulla on toinen ehdokas, juhlitaan tänään hänen toista nimeään.

Kuisma on minulle aikaisemmin tuttu kirjastaan Kerrostalo, joka herätti huomiota pari vuotta sitten. Viides vuodenaika on varhaisempi teos, mutta Kerrostalon vuoksi  - pidin siitä kovasti ja olihan se Finlandia-ehdokkaanakin! - tuntui luontevalta valita Kuismalta teos tätä päivää varten. Siinä missä Kerrostalo tähyilee dystopian ja yhteiskunnallisten epäkohtien suuntaan, Viides vuodenaika on hyvin erilainen. Sen tarinat ja tapahtumat ovat hyvin yksityisiä ja salaisia, ja tunnelmassa on vahva maagisen realismin sävy.

Tarinan päähenkilö ja kertoja Luna herää siskonsa Milan luota, eikä hänellä ole vahvoja muistikuvia edeltävästä vuodesta. Pahasti painajaisissa, traumojen aiheuttamissa mielikuvitusmaailmoissa ja poissaolokohtauksissaan elävä nainen yrittää selvitä elämästään miesystävän kuoleman jälkeen. Vähitellen siskon luona toipuessaan ja terapian jatkuessa Luna alkaa muistaa lapsuuden tapahtumia, synkkiä ihmissuhteita, tabuja ja myös totuuden parisuhteestaan.

Mieli tulvii yli, en mahdu itseeni, joka puolelta pakottaa, kun ihostani puhkeaisi oksia ja juuria, joiden muodostamaan metsikköön lopulta eksyn.

Viides vuodenaika on kertomus hyväksikäytöstä, sairaasta väkivallasta ja lapsen keinoista selviytyä. Lunan elämässä on ollut useita sairaalajaksoja, mutta siskon lempeys ja läsnäolo on tällä kertaa paras lääke menneisyyden selvittämiseen. Asioiden läpikäyminen vie Lunalta valtavasti energiaa, mutta voimia vie myös niiden jatkuva peitteleminen ja tietoinen unohtaminen. Hänelle on luontevaa vaihtaa aikatasoa tai jopa persoonaa kesken keskustelun, jonkin muiston tai kuvan laukaisemana. Hän siirtyy itsensä ulkopuolelle ja näkee myös tilanteita, joita ei myöhemmin muista tai joiden merkitys ratkeaa myöhemmin. Samoin kuin Luna itse, lukijakaan ei aina tiedä, mikä on totta, mikä muisto ja mikä vainoharhaista kuvitelmaa.

Kuinka monta kertaa sama ihminen voidaan tappaa niin, että hän pysyy elossa?

Lunan traumojen aiheuttaman mielisairauden kuvaus on romaanissa uskomattoman taitavaa, perusteellista ja monipuolista. Kuvaukset Lunan mielentilasta ovat kiehtovaa luettavaa ja vaativat lukijalta tarkkuutta, sillä aina ei vaan pysy kärryillä, missä ollaan ja kenen kanssa keskustellaan. Hänen kuvittelemansa tilanteet, dramaattiset unet ja lintufobia tuovat romaaniin aimo annoksen magiikkaa ja kiehtovaa "hulluutta". Mietin jossain kohtaa, menevätkö jutut - meedio, kuolleiden näkeminen, hirtetyt kissat, sängyn alla kyhjöttäminen - liian pitkälle, mutta Kuisma pitää langat hyvin käsissään ja jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä. Tai ehkä jotain olisi voinut jättää poiskin! Kuisma on onnistunut kirjoittamaan Lunan vainoharhat ja unet niin eläviksi, että väittäisin romaanin olevan jopa hieman jännittävä. Kauhun elementit ovat olemassa, mutta ihan sinne saakka tämä ei onneksi yllä.

Mietin myös, pystynkö lukemaan kaikkea Lunan kohtaamasta väkivallasta. Pystyin, enkä usko että se jää päälimmäiseksi mieleeni tästä teoksesta. Toivottavasti ei, vaikka teemana se läpäisee monta eri tasoa, kuten turvallisuudentunne, suojelun tarve tai seksuaalisuus. Mutta paljon tarinassa on myös rakkautta ja toivoa. Lunan ja Milan välinen suhde on mielettömän vahva ja kaunis, ja Milan lasten isähahmosta tulee Lunalle tärkeä mies. Pidin myös siitä, ettei Milan sateenkaariperheen tausta ole ongelmaton eikä nuhteeton. Ryppyjä on sekä rakkaudessa että hyvin rakennetuissa hahmoissa, vaikka tässäkin kohtaa mietin, pitääkö ryppyjä olla ihan kaikkialla.

Kirjasta lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjan vuoksi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä. Goodreadsin ATY-haasteessa tämä sopii kohtaan 43: A book with elements of magic. Tässä lisää postauksia Riikkojen kirjoista: Riikka Ala-Harja: Kevyt liha, Riikka Pulkkinen: Totta, Raja, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä Vieras. Hyvää nimipäivää kaikille Riikoille!

Anne Holt: Kuolematon kunnia

Anne Holt 2018. Norjankielinen alkuteos En grav for to. Suomentanut Outi Menna. Gummerus 2020. 499 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä kirja valikoitui luettavaksi kahden eri haastekohdan vuoksi. Etsin urheilijahahmoa Seinäjoen kirjaston haasteeseen ja sateenkaariperhettä Helmetin haasteeseen. Urheilijat ovat tässä dekkarissa keskiössä, mutta sateenkaariperhe jää hyvin pieneen osaan - ehkä se ei kuitenkaan haittaa. Olen lukenut Anne Holtia aikaisemminkin ja peräti kuuden vuoden tauon jälkeen kokemus oli oikein hyvä. Holtilla on useampaa kirjasarjaa ja Kuolematon kunnia ymmärtääkseni aloittaa Selma Falck -sarjan.

Maastohiihto on norjalaisille osa kansallista identiteettiä, osa heidän imagoaan ja perimäänsä. He ovat hiihdossa ylivoimaisia, mutta hekään eivät ole välttyneet dopingkohuilta. Viisikymppisen asianajaja Selma Falckin entisen asiakkaan tytär on maastohiihdon menestyksen huipulla, mutta kärähtää dopingista vain kaksi kuukautta ennen talviolympialaisia. Hiihtäjän isä Jan Morell palkkaa Selman selvittämään tapauksen, eikä Selmalla ole vaihtoehtoja. Hän on syyllistynyt petokseen, josta vain Morell voi hänet pelastaa. Tytär Hege Chin Morell on tietysti omasta mielestään syytön.

Skandaali paisuu, kun toinen nuori hiihtäjä löytyy kuolleena, hänkin Selman lähipiiriin kuuluva. Selma kääntyy vanhan ystävänsä, kodittoman Einarin puoleen ja saa kullanarvoisia näkemyksiä. Sen sijaan että keskittyisi nuorten syyllisyyteen, pitäisi miettiä kenen peloista on kyse, ja kuka skandaalista eniten hyötyy. Selman tutkimukset pysyttelevätkin suhteellisen pienissä piireissä. Hiihtoliitossa tuntuu olevan useampikin kritiikin kohteeksi joutunut pitkän linjan tekijä, jonka roolia liitossa on syytä kyseenalaistaa.

Selmalla on henkilökohtaisessa elämässään sukset ristissä sekä perheen että työn kanssa. Hän on itsekin entinen maajoukkuetason urheilija, kuuluisuus ja menestynyt työssään, mutta peliriippuvuus on vienyt häneltä kaiken. Selma saa Morellilta toisen mahdollisuuden ja ponnistaa sen avulla pohjalta takaisin kohti vapautta. Lukijalle jää kuitenkin - ilmeisesti ihan tarkoituksella - auki ja epäselväksi, miten Selma aikoo saada välit perheenjäseniinsä kuntoon. Tässä teoksessa hän sulkee kipeän aiheen täysin mielestään. Muut asiat on tärkeämpää saada ensin tasapainoon. Perheestä ehkä lisää seuraavissa sarjan kirjoissa.

Tutkimukset junnaavat välillä paikallaan ja kirjassa on mielestäni hieman toistoa, mutta on siinä paljon hyvääkin. Anne Holtin tyyli ja kirjoitustaito eivät petä vuosien jälkeenkään. Juoni vetää ja maastohiihtoliiton kuviot ovat - yllättävää kyllä! - melkoisen kiehtovia. Siltikään tämä ei ole varsinainen urheilusta kertova romaani, sillä urheilijanuorten kurinalaiseen, harjoittelun täyteiseen elämään ei juurikaan mennä mukaan. Rikosten kannalta keskeisemmät kuviot löytyvät lajia pyörittävien miesten hyväveliverkostoista ja heidän välisistään vanhoista kaunoista.

Jälleen kerran Outi Mennalle suurkiitos loistavasta käännöstyöstä! Kirja on luettu myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä ja Kirjarouvan elämää.