Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Riina Katajavuori. Wenla Männistö. Tammi. 2014. Bon-pokkari. 268 sivua.

Seitsemän veljestä on siirretty nykypäivään, Helsingin Kumpulaan. Uusioveljessarja elää hunningolla, aiheuttaa paheksuntaa, vieroksuu työtä, käyttää aineita ja unelmoi naisista. Erityisesti naapurin ihanasta Wenlasta, joka on leikkinyt sällien kanssa lapsesta lähtien. Tässä tarinassa suunvuoro onkin Wenlalla ja muilla naisilla: Seiska-jäbien Alli-äidillä taivaassa, saunottaja Kajsalla, Wenlan bestiksellä Anskulla sekä Wenlan äidillä Marjalla.

"Yhdessä ne hengaa ja tekee kaikkea hauskaa. Ne ei asu yhdessä mutta ne osaa olla toistensa kanssa silti. Ne ei ole vaivaantuneita kun ne on yhdessä."

Suuren klassikon päivitys on kerrassaan herkullinen soppa. Esikuvansa mukaan suurin osa tarinasta on dialogia. Etenkin Wenlan ja Jukolan hulttioiden välinen sanailu ja tyttöjen keskinäinen haaveilu on hykerryttävän hauskaa, ajankohtaista ja rikasta. Välillä kertojan äänessä ovat aikuiset naiset maan päällä tai taivaissa. Kieli on rehellistä, räävitöntä, arkista ja aitoa.

"JUSA. Voitaisko me nyt vaan kattoo tätä?
LATE. Hirvee tilitys ja käläkälä.
TOMMI. Kenen idea oli pyytää noi tänne?
TIMPPA. Ne vaan lampsi sisään, taas kerran.
WENLA. Heitättekste meidät ulos vai häh.
JUSA. No ei heitetä. Pannaan pause ja keitetään uudet sumpit. Toi yksi voi huuhtoa niillä taas daisarinsa.
WENLA. Ehhehe ehhehe. (Jusa pussaa.)
EPPU. Anskulle teetä.
ANSKU. Irto-Earl Greytä, kiitos!
EPPU. Löytyy vaan Xtraa, Euroshopperia ja Pirkkaa.
SIMPPA. Me ollaan ekonoomisia.
AAPO. Me ollaan sikajärkeviä, nykyään."

Miljöön päivitys on samalla tavalla tarkan ajankohtaista. Jukolassa katsotaan taulu-TV:tä, syödään eineksiä ja kuljetaan tennareissa. Nuorisolla on oma kellaribändi, välillä huijataan rahaa pullonpalautusautomaatista, lenkkeillään askelmittarin kanssa ja paheksutaan Thaimaan-turisteja. Kaupunkiyhteisössä harrastetaan katukirppiksiä ja luomua.

Siinä missä alkuperäinen seitsikko joutui metsään poltettuaan talonsa, tämä veljessarja joutuu evakkoon homeongelmien vuoksi. Simpan astma äityy pahaksi, kun hoitamaton vesivahinko saastuttaa talon. Alkuperäinen kasvutarina on kuitenkin tässäkin läsnä: tajutessaan, että kämpän menetys on lähellä ja ettei kaikkea voi maksaa pikavipeillä, pojat päättävät kunnostautua, pariutua ja ottaa vastuuta.

"JUSA. Jumalauta Wenla, mä kostan, mä NIIN kostan!
WENLA. Mä kiljuin hysteerisesti ja juoksin pakoon ja huohotin ja mahassa tuntui mahtava jännitys. Iso-Jusa oli hurja kun se suuttui. Mutta minä en pelkää mitään, se on minun motto. Enkä mä tiedä, suuttuiko se ikinä mulle oikeasti. Se haisi hikiselle miehelle ja ulkoilmalle kun se kävi minuun kiinni."

Kuten teoksen nimestä voi päätellä, naiset on nyt nostettu esille. Farkkusortseissa ja korsettitopissa kulkeva Wenla on rämäpää teini, joka on valinnut oman polkunsa ja tietää, miten miesten päät käännetään. Jos olisin tosikompi, voisin jopa paheksua häntä. Mutta ei, Wenlaa ja hänen tyttöenergiaansa ei voi olla ihailematta! Nyky-seiskojen menneisyydestä kertoo heidän rakastava äitinsä: pojilla on kolme eri isää, ja vain 5 heistä on Allin biologisia lapsia. Saman katon alla on kuitenkin kaikkia rakastettu tasapuolisen boheemisti.

Alkuun pääsy oli minulle hieman kankeaa. Ehkä se johtui näytelmämäisen dialogin, romaanimaisten muisteloiden ja laulujen repaleisesta kokonaisuudesta. Mutta kun vauhtiin pääsin, oli meno huikeaa. Rohkeasta päivityksesta huolimatta alkuperäiset veljekset ja tarina muutenkin ovat hyvin tunnistettavissa, mikä onkin ehkä lukunautinnon yksi edellytys.

Wenlaa on luettu ahkerasti ja kattava linkkikoonti löytyy mm. Luettua elämää -blogista. Kuittaan tällä teoksella Kirjan vuoden haasteen kohdan 17 (mukaelma klassikosta). 

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kate Atkinson. 2010. Started Early, Took My Dog. Joka lapsia ja koiria rakastaa. Schildts & Söderströms 2015. Suomentanut Kaisa Kattelus. 389 sivua.

Dekkarisyksy jatkuu. Atkinsonin neljäs Jackson Brodie -sarjan teos oli tutulla tavalla samanlainen kuin edeltäjänsäkin (Ihan tavallisena päivänä, Kaikkein vähäpätöisin asia, Eikö vieläkään hyviä uutisia). Pidän kovasti kirjojen älykkäästä, hieman mustasta huumorista, monipuolisesti kuvatuista, mainioista hahmoista, varsin hitaasta ja suorastaan vanhanaikaisesta tunnelmasta ja englantilaisuudesta. Atkinsonin tyyli kirjoittaa on valtavan elävää, ja monin paikoin on pakko pysähtyä ja naurahtaa "Aivan!".

Jackson Brodie on jäänyt vuosia sitten pois poliisin työstään, yrittänyt yksityisetsivänä, mutta päätynyt elämään varakkaana kiertolaisena perimiensä rahojen turvin. Hän ei niinkään etsi ratkottavia tapauksia, vaan ne ennemminkin osuvat kohdalle. Tällä kertaa häntä on kuitenkin pyydetty selvittämään uusiseelantilaisen naisen perhetaustaa. Tapaus vie hänet Leedsiin, jossa menneisyyden kanssa painivat myös eläkeikää lähestyvät poliisit ja vanha näyttelijätär. Miten lapset ja koirat liittyvät tapaukseen? Hyvin olennaisesti, mutta lukekaa itse! Lähellä on myös edellisistä osista tuttu Julia, Jacksonin eksä ja sisäisen dialogin toinen osapuoli.

Brodie-sarjan teokset eivät ole ihan tasaisen hyvää kamaa. Toiset ovat parempia kuin toiset, enkä taida sijoittaa tätä kirjaa parhaimmistoon. Lukeminen oli kivaa samalla tavalla kuin on rentouttavaa katsoa tuttua sarjaa televisiosta. Välillä kehumani englantilaisuus meni hieman liian pitkälle. Se, minkä ketjun teehuoneet ovat Brodien mielestä parhaita, on söpö yksityiskohta, mutta. No, ehkä olen liian kriittinen, sillä mainitsemani hyvät ominaisuudet olivat tämänkin kirjan suola: henkilökuvaus taitavan kiehtovaa (itseironinen Jackson kiehtovimpana) ja itse tarinakin onnistuneen vetävä. Rönsyistä huolimatta juonen käännökset toimivat ja lopussa ne rönsytkin saatiin siistiin nippuun.

Olen ennenkin maininnut pitäväni mm. Fred Vargasin Adamsberg-sarjasta ja Håkan Nesserin Barbarotti-sarjasta. Atkinsonin Brodiet kuuluvat ehdottomasti samaan, lempeän älykkääseen dekkariseurueeseen. Lokakuussa taisin sijoittaa Milla Ollikaisen Pirunkurun samaan kastiin. Atkinsonin teoksesta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirjakaapin kummitus, Tuijata ja Sinisen linnan kirjasto.

Jo Nesbø: Verta lumella I

Jo Nesbø. 2015. Blood on Snow. Verta lumella, osa 1. Johnny Kniga. Suomentanut Outi Menna. 195 sivua.

"Minulla ei ollut henkilökohtaisesti mitään häntä vastaan. Sanoinkin sen hänelle, ennen kuin hän lysähti kasaan jättäen verisen vanan tiiliseinään. Ei niin, että kuvittelisin sen tehneen tilanteen hänelle jollain lailla helpommaksi."

Olin alkuun hieman skeptinen, jaksanko keskittyä Nesbøn teokseen, jos siinä ei seikkaile Harry Hole. Alku olikin hieman tahmea, mutta se ei johtunut siitä että tekstissä olisi ollut mitään vikaa, vaan siitä, että oletin (ennakkoluuloisesti) tekstin olevan samankaltaista kuin Hole-sarjassa. Verta lumella on siis erilainen. Se on sekä kielellisesti, tyylillisesti että tarinana hyvin erilainen. Ja kun tämän hyväksyin, pidin siitä niin että hotkaisin pienen teoksen parissa illassa!

Päähenkilö Olav on asiainhoitaja. Hän on kokeillut pakoauton ajoa, parittamista ja huumekauppaa, mutta hänellä ei ole kykyjä niistä mihinkään. Asiainhoitajana - kappaleiden eliminoimisessa - hän sen sijaan on hyvä ja luotettava. Nyt vastaan tulee kuitenkin sellainen kappale, joka saa Olavin pään pyörälle. Onko järkeä alkaa sooloilemaan? Kannattaako vetää välistä? Onko kumpikaan naisista sitä mitä Olav kuvittelee?

Verta lumella alkaa hyvin mustavalkoisena, mafiamaisena ja vanhanaikaisena dekkarina. No, sehän sijoittuu vuoteen 1977. Ehkä asetelmat olivat silloin selkeämpiä. Hahmot ovat suorastaan koomisen tuttuja ja pelkistettyjä, huumori mustaa. Olav on kuitenkin muita mielenkiintoisempi tapaus. Hän kuvaa itseään (niin, kerronta on minä-muodossa) tyhmäksi ja yksinkertaiseksi, lisäksi myös sanasokeaksi. Mutta pian käy ilmi, että hän lukee sitkeästi eteenpäin Kurjia, on muutenkin melko yleissivistynyt, lausuu kauniita ajatuksia unelmiensa naiselle metrotunnelissa ja pohtii varsin syvällisiä elämästään. Hänelle itselleen käy myös ilmi, etteivät hänen tarinansa pidä aina paikkansa.

"Painoin kädet korvilleni. Näin hänen suunsa liikkuvan, mutta en kuullut mitään. Ei ollut mitään kuunneltavaa. Sillä tarina ei mennyt niin. Ei ollut koskaan mennyt."

Verta lumella (osa 1) oli mukava välipaladekkari. Hole-sarjaan verrattuna henkilögalleria on pieni ja ennalta-arvattava, juoni hyvin suoraviivainen ja kaikenlaiset rönsyt on jätetty pois. Paketti toimii kuitenkin erittäin hyvin. Voi olla että kokeilen toistakin osaa. Ykkösosasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi, Jonna ja Mai.

En tiedä, johtuuko se marraskuusta, mutta tämä oli pitkästä aikaa jo toinen perättäinen dekkari. Ehkä nyt on kuitenkin paras jatkaa Oneironin parissa (vaikuttaa lupaavalta!) ja villiintyä Finlandia-huumasta ennen seuraavia dekkarikokeiluja!

Vastauksia haasteeseen ja haaste eteenpäin

Sain ystävältäni Elinalta (Kiitos!❤) mukavan haasteen, joka on kiertänyt blogeissa syksyn mittaan. Haastaja laatii 11 kysymystä, joihin haasteen saanut vastaa ja sen jälkeen lähettää haasteen eteenpäin uusine kysymyksineen.

Vastaan siis ensin saamiini kysymyksiin, jonka jälkeen listaan uudet kysymykset niille blogeille, joille lähetän haasteen eteenpäin.

 


 Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Elinalta saamani kysymykset ovat:

1. Mitä bloggaaminen sinulle merkitsee?

Siitä on tullut erittäin rakas harrastus! Enpä olisi puoli vuotta sitten aloittaessani arvannut, miten paljon se tulee vaikuttamaan lukemisen lisääntymiseen ja syvenemiseen, kirja-alan tuntemukseen ja vapaa-aikaani ylipäätään. Kutina oli ihan aiheellinen, kun sain päähäni seurata ystävieni esimerkkiä :) 

2. Mikä kirjallisuudenlaji ei maita ja miksi ei?

Fantasiaa olen tainnut lukea vähiten. En ole varma, mistä se johtuu. Saatan olla ennakkoluuloinen, mutta usein sellainen keksittyjen maailmojen, runsaiden yksityiskohtien ja runsaan hahmogallerian yhdistelmä ei minulle toimi. Olen siinä mielessä aika mustavalkoinen, realistinen ja jokseenkin koruton. 

3. Mitä muu taide kuin sanataide koskettaa sinua?

Monenlainen taide koskettaa parhaimmillaan, mutta eniten saan irti musiikista. Käyn aika usein keikoilla (Tampereella on yleensä hyvin vaihtoehtoja ja erilaisia musiikkitapahtumia). Näyttelyissä innostun ehdottomasti eniten valokuvataiteesta. Itse harrastan piirtämistä, mutta se ei ole vielä sillä asteella, että voisin puhua ilmaisevani sillä mitään. Se vain on kivaa. 

4. Jos saisit viettää päivän jonkun romaanihenkilön kanssa, kenen kanssa viettäisit?

Olisi hienoa päästä Köpin ja Aimon veneeseen (Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset) yhdeksi kauniiksi kesäpäiväksi kuuntelemaan miesten luentoja kirjoista ja kulttuurista. Oppisin hirveästi ja saisin samalla aurinkoa!

5. Nimeä kolme lempikirjailijaasi!

Dekkaripuolelta valitsen ranskalaisen Fred Vargasin. Lempeän humoristiset, hieman maagis-realistiset tapaukset vievät mukanaan ja hymyilyttävät. Ulkomaisista kirjailijoista voisin nimetä vaikkapa Alice Munron ja Jhumpa Lahirin, joiden tarkkanäköisiin kertomuksiin ei voi kyllästyä. Kotimaisista kirjailijoista olen aika ihastunut Kari Hotakaiseen. 

6. Minkä alan tietokirjoja hyllystäsi löytyy?

Tällä kielitieteilijällä kieliin liittyvää kirjallisuutta on selvästi eniten. Lisäksi siellä näyttäisi olevan arkkitehtuuria, koiria, karttojen historiaa, arkeologiaa ja lintuja. 

7. Onko sinulla joku kirjallinen hahmo, jota ihailet ylitse muiden?

Tähän on hirveän vaikea vastata, sillä yleensä mieleenpainuvimmat hahmot ovat sen verran rosoisia ja naarmuuntuneita, ettei heitä välttämättä ihaile, vaikka rakastaakin. Aika harvoin ajattelen ihailevani hahmoa. Yksi sellainen voisi kuitenkin olla Pauliina Rauhalan Taivaslaulun miespäähenkilö, viisas, kärsivällinen, rohkea ja rakastava Aleksi. 

8. Ketä kaunokirjallista hahmoa olet jäänyt suremaan?

Joskus olen saanut raivokohtauksen ja heittänyt kirjan seinään, kun mukavan romaanin päähenkilö on kuollut täysin yllättäen. En halua paljastaa ketään, sillä saattaisin pilata lukunautinnon niiltä, jotka eivät ole kyseisiä teoksia vielä lukeneet :D 

9. Milloin on paras lukuhetki?

Aamulla on ihana venyttää nousemista ja lukea vähän aikaa, jos siihen on mahdollisuus. Samoin illalla ennen nukahtamista on hyvä hetki. Junamatkat ovat myös oivallisia lukuaikoja.

10. Kuinka monta kirjaa luet vuodessa?

Ennen blogin aloittamista luin noin 30 kirjaa vuodessa. Tälle vuodelle näyttää kertyvän ehkä noin 60, mutta tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen paljon aikaa lukea, enkä usko tällaisen tahdin jatkuvan enää ensi vuonna.

11. Keksi hyvä kirjan nimi!

En! Pitäisi ensin keksiä kirjalle tarina! :) Tänä vuonna ole pitänyt sellaisista nimistä kuten Talven hallava hevonen (mystinen, harmoninen), Ennen päivänlaskua ei voi (yhdistää mytologiaa ja tunnetun laulun) tai vaikkapa Jää (moniselitteinen mutta ytimekäs).

Tämä tunnustus on kiertänyt jo niin paljon, että lähetän haasteen vain kolmelle erinomaiselle blogille, joita seuraan aktiivisesti. Ne ovat:

Mustikkakummun Anna

Kirjakaapin kummitus

Reader, why did I marry him?

Kysymykseni teille ovat:

1. Millainen kirja kiinnittää huomiosi kirjakaupassa?

2. Millainen on olosi yleensä kirjan päätyttyä?

3. Millainen on kirjahyllysi?

4. Mitä luit teini-iässä?

5. Mikä oli lapsena lempisatusi tai muu lempikirjasi?

6. Mitä otat mukaan divareista?

7. Mihin aikaan päivästä luet yleensä?

8. Vaikuttaako vuodenaika lukemiseesi mitenkään?

9. Millaista kirjaa välttelet?

10. Kirjoitatko muuta kuin blogeja?

11. Kenen kanssa keskustelet kirjoista blogien ulkopuolella?

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Milla Ollikainen. 2015. Pirunkuru. Like. 223 sivua.

Pirunkuru on Ollikaisen Ylläs-trilogian päätösosa. En ole lukenut trilogian aiempia teoksia, mutta se ei haitannut. Tarina oli täysin itsenäinen ja edellisiin tapahtumiin viitattiin vain parissa lauseessa. Dekkarin juoni liittyy kaivosyhtiön hankkeeseen ja paikkakunnan työllisyystilanteeseen, mutta syy rikoksiin taitaa löytyäkin henkilökohtaisesta nöyryytyksestä. Ei paljasteta siitä sen enempää. Ihan viimeisillä riveillä paljastuu vielä jotain aika hurjaa, mikä yllättää ja saa lukijan kelaamaan tapahtumat vielä kertaalleen läpi.

Pidin Pirunkurusta monestakin syystä. Ensinnäkään Ollikainen ei sorru käyttämään hahmoinaan niitä tehokkaita, ylisuorittavia, barbimaisia naisia, joita on paljon tietynlaisessa dekkarigenressä. Toisaalta sellaisia on ehkä hieman vaikea sijoittaa Luoteis-Lapin rauhalliseen miljööseen! Hyvä niin. Hän ei myöskään kuvaile alleviivaten hahmojensa ulkonäköä. Lukija saa kuvitella heidät itse pienten vihjeiden perusteella. Ainakin minun mielikuvissani heistä muotoutui mukavan arkisia, jos silläkään on mitään merkitystä. Eihän sillä pitäisi olla. Uskottavuus onkin hahmoissa parasta. He tarpovat läpi harmaan toukokuun (niin, Lapissa ei ole aina heleän vihreä) ja pohtivat elämäänsä, tekemiään virheitä, korkin kiinni panemista ja lähteneitä vaimoja.

Sain aikoinaan työpaikallani kuulla aimo annoksen herkullista Kolarin murretta, jota Ollikainen käyttää rohkeasti sikäläisten hahmojensa dialogeissa. Tuttuuden vuoksi murretta oli helppo lukea ja tuttujen ihmisten vuoksi se teki hahmoista mukavan leppoisia. En tiedä, miten murteen käyttö onnistuu laajemman yleisön kanssa; sitä voi olla paikoitellen jopa vaikea lukea, mutta minusta se oli ihanaa!

Pirunkuru oli positiivinen yllätys, joskin täytyy myöntää, että nimi ja tapahtumien sijainti virittivät minut positiiviseen vastaanottoon jo valmiiksi. Olen kuitenkin lukenut tätä genreä niin paljon, että tiedän, mitä kritisoin, jos sellaiseen on tarvetta. Pirunkurun tunnelmaa ja hahmoja vertaisin  esimerkiksi Håkan Nesserin Barbarotti-sarjaan tai Åke Edvardssonin Winter-sarjaan. Teos on niin tuore, ettei siitä ole kirjoitettu paljon, mutta blogissa Elämä on ihanaa siitä on myös pidetty kovasti. Odotan, mikä onkaan kirjailijan seuraava suunta!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Asko Sahlberg: Tammilehto

Asko Sahlberg. Tammilehto. WSOY. 2004. 388 sivua.

"Omituinen tämä ihmisen tarve takertua ohi viivähtäviin hetkiin, palata pettymystensä lähteille kuin haaskalle, piehtaroida kohdalle osuneiden vääryyksien tomussa. Ihminen oli totisesti oma rangaistuksensa."

Tammilehto osoittautui minulle jotenkin niin suureksi, että en tiedä, miten kertoa siitä. Mutta yritän jotenkin lähestyä sitä vaikkapa päähenkilöiden avulla. Tammilehto ei nimittäin ole helppo. Se vaatii lukijalta keskittymistä. Samaan aikaan perinteinen, karu, filosofinen, kaunis ja ajaton. Tammilehto on todellista kaunokirjallisuutta.

Kansalaissota, punaisten ja valkoisten yhteenotto ja keskinäinen vihanpito tulevat voimakkaasti esille, mutta ne ovat kuitenkin vain tarinan raamit. Ajattomuudessaan Tammilehto on hyvin yksityinen. Se, mitä päähenkilöiden välillä tapahtuu, ei johdu sodasta.

Martin. Ankaran isänsä väheksymä, avioliitossaan epäonnistunut, pahasti alkoholisoitunut kartanonherra. Omaisuudenvaalijana surkea, jäljellä vain kuoleva kartano vailla perillisiä, nyt myös vailla palkollisia. Karkea ja tympeä mies, mutta samaan aikaan herkkä vanhus, joka rypee pahassa olossa ja itsesäälissä. Rakastuu Emmaan. Hienosti kuvattu hahmo, joka tuli kirjan henkilöistä kaikkein lähimmäksi.

Emma. Rohkea, älykäs, itsenäinen nainen, muonamiehen köyhä tytär Martinin pihapiiristä. Tienaa elantonsa epäedullisin keinoin juoruista välittämättä. Väkevän seksuaalinen olento. Auttaa veljeään kostamaan Martinille vanhan vääryyden, sillä/vaikka omakin vääryys on käsittelemättä. Päätyy
viettämään varsin sopuisaa rinnakkaiseloa köyhän kartanonherran kanssa. Ronskista Emmasta ei voi olla pitämättä.

Aarne. Muonamiehen poika, Emman veli. Hiljainen, arvoituksellinen nuorukainen, joka lähtee sotimaan punaisten puolelle koska niin kuuluu tehdä. Pärjää hyvin ja nousee arvostettuun asemaan, mutta piilottelusta huolimatta myös vankileirille ja sieltä pakoon. Tulipunaisen Martan aviomies, joka sotii ilman vakaumusta. Kantaa kaunaa Martinille ja pääsee kostamaankin. Aarnen kautta sota tulee hyvin lähelle, vaikkei se häntä kiinnostakaan. Aarne jäi minulle melko etäiseksi, mutta hän on hahmoista se, jonka avulla historialliset vuodet ja yhteisöllinen katkeruus sidotaan päähenkilöiden yksityisiin traumoihin ja kaunaan.

"Kuuma tunne heräsi hänessä. Ensin sillä ei ollut muotoa, mutta se kehittyi nopeasti polttavaksi ja kuluttavaksi kostonhimoksi, aidoksi kostonhimoksi, jolla ei ollut mitään tekemistä luokkavihan tai sorron uhriksi joutumisen tai edes sodassa katkeroitumisen kanssa. Se oli vanhaa vihaa, jota hän oli raahaillut ympäriinsä monta pitkää vuotta."

Sahlbergin kieli on kaunistelemattomuudestaan huolimatta hirveän kaunista! Lukija saa nauttia käsinkosketeltavan hienosta luonnosta tuoksuineen, lehtineen ja havuineen. Toki myös arkisista hajuista, liasta ja suorastaan eläimellisistä haluista. Taidolla asetellut sanat, harkitut asetelmat ja täyteläiset lauseet ovat paikoitellen suorastaan nerokkaita (välillä ne menivät ehkä jopa överiksi, mutta olkaamme välittämättä siitä).

"Puiden lehdet kiilsivät usvan helmittäminä. Viileä, veden tuoksuinen henkäys sormeili hänen kasvojaan ja koskematon ruoho taipui pehmeästi kahisten hänen jalkojensa alla. Hän eteni hitaasti ja takertui kivääriin kuin tankoon, jota seuraamalla hän pääsisi pimeässä tuntemattoman tilan halki, eivätkä hänen liikkeistään kertoneet niinkään askeleet kuin keuhkojen pakahtuneet vingahdukset."

Lukupiirissämme luettu  ja ihasteltu Tammilehto on varsin vähän blogattu, mutta ainakin Ilselä on sen lukenut. Ehkäpä lukupiirikaverini kirjoittavat siitä myös jonain päivänä.

Kirjamessuilla kaksi päivää

Vietin Messukeskuksessa lauantain ja sunnuntain. Ensikertalaiselle oli aluksi hieman hämmentävää seikkailla niin suuressa tilassa täynnä mielenkiintoisia osastoja ja ihmisiä. Pian pääsin kuitenkin innostuneeseen rytmiin ja risteilin onnellisena kirjailijahaastattelujen, paneelikeskustelujen, lukupiirien, antikvariaattien ja alelaarien välillä. Muistiinpanoja tein kahdesta mielenkiintoisesta keskustelusta ja HS:n esikoiskirjailijafinalisteista. Niistä alla. Muissa tilaisuuksissa rentouduin ja antauduin vain kuuntelemaan.  

Lukupiirit, Aki Ollikaisen Musta Satu ja Matti Röngän Eino, olivat lämminhenkisiä

ja leppoisia puolitoistatuntisia, joissa oli aikaa ruotia teosten piirteitä monesta näkökulmasta. Ollikainen totesikin, että joskus on hämmentävää, miten lukijat löytävät kirjoista asioita, joita hänelle itselle ei ole tullut mieleen! Ollikaisen tavasta kirjoittaa tekstiä jäi mieleen se, miten hän haluaa luoda vahvoja visuaalisia elämyksiä. Hän kuvittelee, millainen tilanne olisi kuvana ja sen jälkeen pohtii, miten sen saa sanallistettua. Matti Rönkä puolestaan valotti teostensa taustatyötä kertomalla, että kun tarinan faktapohja on hyvä ja luotettava, lukija uskoo myös faktan päälle rakennetun fiktion.

Mustan sadun lukupiirissä

Parnasson kirjallisuuspanelistit keskustelivat siitä, millaisen jäljen vuosi 2015 jättää kirjallisuuden historiaan. Kari Hotakainen muistutti, että kustantamoiden on tehtävä julmia kärjistyksiä ja liian aikaisia linjauksia tuotantonsa suhteen, minkä vuoksi katveeseen jää paljon hyvää kirjallisuutta. Niistä osa voi nousta maineeseen paljon myöhemmin. Kustantaja Anna Baijarsin mukaan tänä vuonna on nähtävissä ääri-ilmiöitä ja paljon muutoksia niin genreissä kuin kaupassakin. Pienet kustantamot tekevät rohkeita valintoja, kun taas globaalit markkinat keskittyvät bestsellereiden tuotantoon. Hän on pannut merkille uuden uskon paperikirjan nousuun ja ylipäätään myyntiin. Genreistä nousussa ovat vanhat klassikot, lasten- ja nuortenkirjallisuus ja esteettinen kirjallisuus. Popularisoidun, vetävän non-fictionin nähtiin myös saapuneen Suomeen. Kriitikko Anna Tomi painotti nykypäivässä verkon luomia mahdollisuuksia keskusteluun, kumppanuuteen ja yhteisöllisyyteen muun muassa runouden synnyssä.

Kirjailijan vuodesta olivat keskustelemassa Kaari Utrio ja JP Koskinen. Aiheena oli valottaa yleisölle sitä, millä tavalla kirjailija tulee toimeen ja mistä tulot koostuvat. Suomessa kirjamarkkinat ovat muotoutuneet sellaiseksi sykliksi, että syksy on markkinoinnin aikaa. Syksyllä on paljon kirjamessuja ja suomalainen tapa on ostaa suurin osa kirjoista joululahjoiksi. Tämä vaikuttaa luonnollisesti myös kirjailijan vuoteen ja rasittaa koko alaa. Syksyn jälkeen voi sydäntalven pyhittää itse kirjoittamiselle. Teos täytyy olla valmis keväällä, ja kustantamot aloittavat kirjasta tiedottamisen jo ennen kuin kirja on valmis. Usein kirjaa myydään sen ensimmäisellä mainostekstillä, jota kirjailijan itsensäkin on pystyttävä "noudattamaan" vaikkei kirja ole vielä valmis ja vaikka sitä haluaisi vielä muuttaa. Kesä täyttyy erilaisista tapahtumista, kunnes taas syksyllä markkinoidaan ja myydään. Niin kuin tiedämme, päätoimisen kirjailijan elämä on hyvin epävarmaa. Tuloja syntyy kirjan ennakkopalkkiosta, pienenpienestä lainauskorvauksesta, myöhemmin myynnistä. Lisäksi moni kirjailija tekee paljon muuta: kirjoittaa kolumneja, jatkokertomuksia naistenlehtiin, vierailee kouluissa ja kirjastoissa. Apurahojakin voi tietysti yrittää hakea!

Helsingin Sanomat esitteli vuosittaisen esikoispalkintonsa finalistit. Tässä heidän teoksistaan kolme, jotka minulle jäivät erityisesti mieleen. Voittaja julkistetaan 16.11. Vuokko Sajaniemen Pedot on monitasoinen, monen ulottuvuuden romaani nuoren naisen elämästä, perheestä ja kyläyhteisöstä. Teos pohtii rajatematiikkaa, rajoilla olemista ja niiden hallintaa. Mitä ihmiset pelkäävät, kun sudet - toiseuden symbolit teoksessa - herättävät niin voimakkaita tunteita? Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on eriskummallinen dekkari, joka sijoittuu Ambomaalle 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen lähetyssaarnaajien keskuuteen. Dekkari ei sijoitu "siistiin laatikkoon" vaan leikkii ristiriitaisuuksilla, oikean ja väärän käsitteillä, ja siitä kenen näkökulmasta on kyse. Saako hyvä aina palkkansa? Pärttyli Rinteen Viimeinen sana käsittelee järkyttävän todellista ja rohkeaa aihetta: kouluampumista. Kirjailija on lähtenyt aiheen pariin hyvin hämmentyneenä ja haluaa siksi kunnianhimoisesti ymmärtää nuorta, sairasta(ko?) mieltä. Kirjailija kertoi, että hänen mielestään kirjallisuuden velvollisuus onkin käsitellä kipeitä asioita ja yrittää sitä kautta vaikuttaa tulevaisuuteen.

Kaiken kaikkiaan ihana viikonloppu! Joko seuraavat kirjamessut ovat pian??