Kesäisen kirjankansibingon tulos!

Kirjankansibingo (kuva ja linkki vasemmalla) taitaa olla jonkinmoinen kesäperinne jo monilla bloggaajilla. Yritin siihen osallistumista muistaakseni jo viime kesänä, mutta unohdin pitää kirjaa lukemieni kirjojen kansista ja niinpä se jäi kesken. Tänä kesänä olin vähemmän unohtelevainen ja sain kuin sainkin peräti bingon riville kaksi! Kiitos tämänvuotiselle emännälle Oksan hyllyltä -blogin Marikalle!

Kuvien alla ruutuihin sopineet teokset.

Yö: Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet

Puu: Belinda Bauerin Hautanummi

 BINGO!

Ruutuja: Kazuo Ishiguron Ole luonani aina

Lempiväri: Hassan Blasimin Allah99

Nainen: Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä

Ei kuvaa: Tiina Rajamäen Vieras maisema

Lomahaave: Emma Rousin Au pair

Matkalla: Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt

Jännitys: Yrsa Sigurdardottirin Perimä

Ovi: Kamila Shamsien Jumala joka kivessä

Mies: Teemu Keskisarjan Saapasnahkatorni. Aleksis Kiven elämäntarinoita

Unenomainen: Kim Thúy: Ru

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen 2018. Aviador Kustannus. 177 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjan kirjastosta.

Bongasin Verrosen teoksen kirjaston henkilökunnan suosittelemista teoksista (Helmet-lukuhaasteen viimeinen kohta). Scifi ei ehkä ole ihan lempikirjallisuuttani, ja avartaakseni kirjallista maailmaani osallistunkin tänä vuonna myös muun muassa scifi-haasteeseen. Verrosen romaani sopii haasteeseen kuin nenä päähän ja on lisäksi miellyttävän lyhyt, joten siihen on scifiin tottumattomankin helppo tarttua.

Suomalaistaustainen Lia elää maailmassa, joka on romahtamaisillaan. Tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset lisääntyvät kovaa vauhtia, laavapurkaukset tuhoavat elintilaa, ja pian on päivä, jolloin maailmassa on enää muutamia elinkelpoisia alueita. Ensin ajattelin, että tapahtumien taustalla on ilmastonmuutoskatastrofi, mutta syyt ovatkin jotain paljon suurempaa, kosmisempaa. Vaikutukset tuntuvat koko aurinkokunnassa. Matkalle kohti pelastusta Lian mukaan tarttuu viisi lasta. Yhdessä kuusikko pääsee harvalukuisten onnekkaitten ja etuoikeutettujen joukkoon, avaruuteen. Kun ryhmä palaa takaisin Maan pinnalle, ei mikään ole enää ennallaan. On aloitettava alusta.

Verrosen teos on mukavalukuinen ja tyyliltään ytimekäs. Kirjailija ei juhli pitkillä virkkeillä eikä korulauseilla, mikä toisaalta tekee tekstistä välillä hieman liiankin hätäisen tuntuisen, toisaalta sitä on kiva lukea. Lian ja lasten selviytymismatka on vauhdikas ja täynnä vaaroja. Tarina on helppo kuvitella elokuvamaisena kokonaisuutena, jota kuitenkin hieman häiritsevät runsaat tekniset yksityiskohdat, kuten vaikkapa avaruusaluksen rakenne ja tilaratkaisut. Päähenkilöt ovat sympaattisia, ja etenkin Lian ja lasten välille kehittyvää suhdetta on mukava lukea. Muutenkin romaanissa on toiveikas fiilis, ja päähenkilöiden selviytymiseen uskoo samalla tavalla kuin elokuviakin katsoessa.

En pysty vertailemaan Hiljaisia jokia kirjailijan aikaisempiin teoksiin, sillä en ole niitä lukenut. Joskus haasteisiin osallistuessa tulee vastaan teoksia, joita aloittaessa ajattelee, että luenpa nyt tämänkin, jotta etenen haasteeni kanssa. Motivaatio ei ole kovin sisäinen. Kirjan edetessä sitten kuitenkin huomaa nauttivansa lukemastaan ja lopulta on todella tyytyväinen olo, että kirjallinen sivistys kasvoi tämänkin teoksen myötä. Vuosina 1993 ja 1995 Finlandia-ehdokkaanakin ollutta Verrosta voisin siis kuvitella lukevani toistekin! Ehkäpä hänen tuotantoaan tuntevat paremmin bloggarit, jotka ovat myös arvioineet Hiljaiset joet: Yöpöydän kirjat, Hemulin kirjahylly ja Kulttuuri kukoistaa.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper 2015. Englanninkielinen alkuteos Etta and Otto and Russell and James. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2015. 333 sivua. Lainasin kirjastosta.

Olipa kerta kaikkiaan ihana tarina! Ja olisinko tähän kirjaan tarttunut ilman Helmet-haastetta? Tarvitsin nimittäin kirjan, jonka kannessa on kuu, haastekohta 28. Sellaiseksi kuvan taivaankappaleen voi kai tulkita. Kannesta löytyy muitakin tarinaan liittyviä tärkeitä yksityiskohtia, kuten pellavankukkia, peltoja ja James.

Sinä olet varmasti melkein perillä, varmasti lähellä merta. Toivottavasti olet. Toivottavasti näet sen. Tällä kirjeellä haluan vain kertoa sinulle tämän: olen täällä, älä ole huolissasi. Olen täällä, hengitän, odotan. -Otto.

Emma Hooperin kauniisti ja jopa hieman lapsekkaan selkeällä kielellä kirjoittama romaani kertoo Ettasta, Otosta ja Russellista, kolmesta kahdeksankymppisestä, joilla on yhteinen historia ja pitkä elämä. Muistiaan vähitellen menettävä Etta lähtee pitkälle kävelylle kohti merta, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Matkaa itärannikolle on Saskatchewanista yli 3000 kilometriä. Onneksi mukana on osan matkasta James. Kotiin jäävä Otto alkaa rakentaa jotain uutta ja molemmat niittävät mainetta tahollaan.

Ettan kävellessä palataan romaanissa kolmikon nuoruuteen, vuosiin jolloin Etta oli opettaja, Otto sodassa Euroopassa ja Russell viljeli maata. Sota-aika oli odottamista ja pelkoa, menetyksiä ja tyhjyyttä, mutta myös rakkautta ja kirjeenvaihtoa. Väliin jää kuusikymmentä vuotta, jotka lukija voi täyttää haluamallaan tavalla. Sijoittaisin teoksen ehdottomasti myös Helmetin haastekohtaan 6, sillä rakkausromaanikin tämä on, ihan selvästi, omalla vähäeleisellä ja varovaisella tavallaan. Kolmikon elämät kietoutuvat toisiinsa ja kuolemassakin he ovat toisiaan lähellä.

Täytyy vain muistaa hengittää.

Teoksessa on lempeää viisautta, joka viipyy ihmisten välisessä mutkattomassa ja hellässä vuorovaikutuksessa, sanattomassa viestinnässä ja tietynlaisessa viattomuudessa, johon on helppo ihastua. Sarkasmi ja pessimismi sikseen! Joskus tekee hyvää olla onnellinen pienistä asioista ja vähään tyytyväinen, ja vaikka romaani antaa runsaasti tilaa myös puutteelle ja köyhyydelle, se ei jää vellomaan ikävään. Etta ja Otto ja Russell ja James hymyilyttää, ehkä se on vähän hassukin, ja vaikka sitä olisi helppo lukea nopeasti, ei halua että se loppuu kovin pian. Koskettavakin se on, sillä kahdeksankymmenen vuoden ikä tuo haurautta ja ikivanhat muistot sekoittavat ajatuksen. Vanhuus on muistamista ja unohtamista, monessa eri ajassa elämistä, todellisen ja epätodellisen sekoittumista.

Hooper on rakentanut tarinan mukavalla tavalla vuorottelevista palasista menneessä ja nykyhetkessä. Tärkeä osa kerrontaa ovat kirjeet Euroopan sodasta Ettalle ja takaisin Otolle. Dialogi on aina hyvin vähäeleistä, eikä sitä ole pelkästää ihmisten välillä. Kirja sopii siis myös erittäin hyvin haastekohtaan 39: Ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta kertova kirja. Jokainen voi itse päätellä, onko James kojootti vai jotain muuta. Loppua kohden tekstinpalaset lyhenevät kauniilla tavalla, kunnes on aika antaa periksi.

Kirjasta lisää vaikkapa näistä blogeista: Annelin kirjoissa, Lukuneuvoja, Lumiomena ja Leena Lumi.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro 2005. Englanninkielinen alkuteos Never Let Me Go. Suomentanut Helene Bützow. Tammen keltainen pokkari. 394 s. Lainasin kirjastosta.

Paljastetaan nyt heti alkuun, että Ole luonani aina on ensimmäinen Nobel-voittaja Ishigurolta lukemani teos. Lukulistallani on myös Pitkän päivän ilta, jota on lähipiirissäni kehuttu. Ole luonani aina on ilmestynyt myös elokuvana, jonka kuvia lukemani pokkarikin hyödyntää. Valitsin tämän romaanin kahdesta syystä, joista valitettavasti kumpikaan ei liity varsinaisesti kirjailijaan itseensä, vaan lukuhaasteisiin. Sain nimittäin vinkin, että romaani sopisi Helmetin haastekohtaan 6: Rakkausromaani. Luin myös, että se sopii mainiosti Scifi-haasteeseen.

Romaanin kertojanääni kuuluu tytölle ja nuorella naiselle, Kathylle, joka viettää lapsuutensa Hailshamin sisäoppilaitoksessa jossain päin Englannin maaseutua. Kathy on asunut Hailshamissa aina, niin kauan kuin muistaa, ja hänen tietonsa ympäröivästä maailmasta rajoittuu kasvattajien, kuten Emily-neidin, kertomaan. Kathyn läheisimpiin ystäviin kuuluvat Ruth ja Tommy, joiden mukana hän siirtyy Hailshamista pariksi vuodeksi Mökkeihin asumaan ja itsenäistymään, ennen kuin nuoret siirretään sieltä eteenpäin, ensin valvojiksi, sitten luovuttajiksi. Kathyn, Ruthin ja Tommyn välinen side säilyy melkein katkeamattomana loppuun saakka. Näkökulma kaikkeen on kuitenkin Kathyn, kun tämä muistelee lapsuuttaan, Hailshamia ja Mökkejä, ja Ruthin ja Tommyn vaiheita luovuttajina, nuorten välisiä keskusteluja, muita ihmissuhteita ja salaisuuksia, joita he pyrkivät myöhemmin selvittämään. Ihan ensisijaisesti en pitäisi tätä teosta rakkausromaanina, vaikka vahvana teemana rakkauskin tavallaan kulkee läpi kirjan, etenkin sen jälkimmäisissä osissa.

Teidät on saatettu tähän maailmaan tiettyä tarkoitusta varten, ja kaikkien tulevaisuus on lyöty lukkoon.

Ishiguron romaanin tunnelmaa ja Kathyn kertomaa verhoaa salaisuus, tai selitys, joka paljastuu lukijalle ja ehkä myös nuorillekin vähitellen romaanin edetessä. Nuoret eivät nimittäin ole ihan tavallisia kansalaisia, ja siihen on syynsä, että heidät on kasvatettu muista erillään. Enempää en siitä teemasta kerro, etten paljasta liikaa - jos joku ei tätä ole vielä nähnyt elokuvissa tai lukenut. Tämä teema oli minulle teoksessa rakkautta vahvempi ja merkityksellisempi, sillä se on suorastaan kammottava uhkakuva.

Ihan sinne lempiteosteni joukkoon tämä kirja ei nyt yltänyt. Kerronta on minun makuuni hyvin yksityiskohtaista (jopa tylsää?), ja kuten muistot tekevät, sekin poukkoilee ja palailee takaisin, eikä tietenkään etene suoraviivaisesti. Muistoista rakentuu - tai niiden seasta erottuu - kuitenkin vähitellen selkeä punainen lanka, ja mielenkiinto pysyy varmasti yllä. Vaikka kyseessä on kolmen nuoren elämä ja kohtalo järkyttävän roolin vankina, kerronta ei nosta kovinkaan paljon tunteita pintaan. Kathy pohtii paljon, ei pelkästään sitä mitä tapahtui, vaan ennen kaikkea tapahtumien ja kohtaamisten merkitystä. Silti minä ainakin jäin lukijana melko etäälle romaanista tunnetasolla. Toisaalta olen kokenut samaa dystopioiden kohdalla ennenkin. Ehkä onkin niin että etäännytän itse itseni, jottain kestäisin niiden rankat teemat. Mieleen ne jäävät joka tapauksessa ja tämäkin romaani onnistuu vähäeleisyydellään herättämään paljon ajatuksia. Olen siis erittäin tyytyväinen, että valitsin luettavakseni juuri tämän. Erinomainen teos!

Kirjasta lisää vaikkapa näistä blogeista: Kirja vieköön!, Lumiomena, Jokken kirjanurkka ja Kirjasähkökäyrä. Kirjankansibingossa kuittaan tällä kohdan "ruutuja" ja saan samalla bingon! :)

Hassan Blasim: Allah99

Hassan Blasim 2018. Suomentanut Sampsa Peltonen. WSOY 2019. 327 sivua. Lainasin kirjastosta.

Pakenin maasta, koska olin lopen uupunut alituisiin pettymyksiin, sortoon, köyhyyteen, sotiin ja siihen ettei yksilönvapauksille ollut alkuunkaan tilaa. Pakenin Bagdadin pätsistä Helsingin hankiin. Pakenin jotta aistini ja ruumiini pääsisivät vapaaksi vankeudesta ja ankeudesta. --- Minä kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Fantasiamaailmaan sukeltamalla lääkitsin vanhoja haavojani ja avasin monia uusia. 

Allah99 on Hassan Blasimin ensimmäinen romaani, eikä tietenkään ihan perusromaani. Voisin käyttää siitä samoja adjektiiveja, joita käytin neljä vuotta sitten hänen novellikokoelmastaan Irakin Purkkajeesus: taitava, älykäs ja rohkea. Novellien Irak on synkkä, kaoottinen ja absurdi; tarinat välillä järkyttävät. Kirjoittajan kielessä välkkyy surrealismi, lyyrisyys ja musta huumori.

Romaanissa on useita kertojanääniä. Keskiössä on Hassan "Minervanpöllö" Buma, Irakista Suomeen paennut eläinlääkäri-kirjoittaja. Hän saa apurahan kerääkseen haastatteluja uutta teostaan varten. Apurahat valuvat välillä yöllisiin rientoihin, kapakoissa virtaa olut ja tiukka viina, illanvietot päättyvät usein seksiin, mutta projekti etenee. Samalla Hassan käy kirjeenvaihtoa jonkun iäkkään kääntäjän kanssa, jonka sähköpostiviesteissä pohditaan kirjoittamisen haasteita ja siteerataan romanialaista ajattelijaa Emil Ciorania. Kirjeenvaihtoystävän henkilöllisyys paljastuu ihan romaanin lopussa.

Varmaan mikä tahansa maailmankolkka, joka vuosien ajan alktistuu järkyttäville väkivalta-aalloille, sairastuu ja hajoaa. Itseluottamuksen lisäksi sieltä katoaa myös sielu ja vastustuskyky.

Äänen saavat teoksessa myös ne joita Hassan haastattelee. Haastateltavat kertovat tarinoita, jotka paljastavat ruman arjen ja totuuden Irakista nyt ja menneinä vuosikymmeninä. Väliin mahtuu myös "Minervanpöllön" omia kokemuksia nuoruudesta, paosta ja elämästä Suomessa. Samoin kuin Irakin Purkkajeesus, tämänkin teoksen avulla välittyy raadollisia yksityiskohtia poliittisesti epävakaalta alueelta, jota ovat hallinneet niin sivistys ja kirjallisuus kuin diktaattorit, länsimaat ja uskonsodatkin. Tarinat ovat mielenkiintoisia, hauskojakin, mutta yhtä lailla toivottomuus ja murheet ovat niissä läsnä. Välillä tuntuu, että romaanin kertojatkin ovat iloisesti sekaisin, eikä ole väliä missä järjestyksessä asiat esitetään.

Näkisin, että Allah99 kumartaa vahvasti kirjallisen sivistyksen suuntaan. Etenkin kirjeenvaihdot, mutta monet tarinatkin osoittavat, miten valtavan paljon Hassan lukee ja muistaa lukemaansa, mikä rooli runoudella ja kirjallisuudella on ollut Irakissa ennen tuhoa ja kurimusta. Kirjallisten viittausten rinnalle kertomukset tykittävät hupaisaa, mutta hieman turtunuttakin dekadenttia elämää, humalaa ja seksiä.

Kirjallisuudessa ja kaikessa, mikä ei ole elämälle vierasta, tarvitaan vastakohtia, emmekä me pysty ymmärtämään emmekä nauttimaan kauneudesta, jollemme näe, mikä on rumaa.

Maahanmuutto ja pakolaisuus on tietysti vahva teema läpi kirjan. Siinä missä Hassan ruotii kotimaataan, osansa saavat myös länsimaat ja Suomikin. Kriittinen ote - oli kohteena mikä tahansa asia - on rehellistä ja silmiä avaavaa, ja sitä maustaa ilkikurisuus ja lakoninen huumori. Teksti on muutenkin melkoista pyörrettä. Kertomuksen keskiössä voi olla ihan yhtä hyvin vasemmistolainen isä tai siirtomaapolitiikka, kuin suomalainen tussu tai vaikkapa perinneruoan resepti. Kirjailija kehottaakin kokeilmaan erilaisia lukutapoja, romaanissa kun ei juoni ole se tärkein elementti.

Erityiskiitos pitää muistaa antaa suomentaja Sampsa Peltoselle, joka on kääntänyt teoksen suoraan arabiasta. Arabian kirjakieli on kaukana puhekielestä eikä sellaisenaan kai kenenkään äidinkieli. Kielen kääntäminen siten, että tekstissä heijastuu kirjailijan persoonallinen puhetapa, on ollut melkoinen tehtävä, mutta lopputulos on hyvin luonteva ja aidon oloinen.  

Allah99:stä myös blogeissa Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him? ja Annelin lukuvinkit. Kirjankansibingossa sijoitan tämän ruutuun "lempiväri" (violetti). Helmetin haasteessa tämä sopinee kohtaan 38: Jossain päin maailmaa kielletty kirja (oletan näin; korjatkaa jos olen väärässä).

Naistenviikko: Puolen vuoden kirjakatsaus -haaste

Kirjablogeissa on kulkenut viime aikoina haaste, jossa tehdään katsaus vuoden ensimmäiseen puoliskoon. Bongasin haasteen Kirjasähkökäyrän Mailta, mutta haasteeseen ovat osallistuneet myös mm. Unelmien aika, Yöpöydän kirjat ja Aukeamia. Naistenviikon kunniaksi muokkaan vastauksiani siten, että vastaan vain naisten kirjoittamilla tai naisista kertovilla teoksilla - jos se vain on mahdollista!

1. Mikä on paras kirja, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Goodreadsissa olen antanut viisi tähteä seuraaville teoksille: Katja Kärki: Jumala huone, Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne, Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää, Michael Cunningham: Tunnit, Elin Willows: Sisämaa, Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä, Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt sekä Kim Thúy: Ru.

Näistä parhaiksi nostan kaksi: Michael Cunninghamin klassikon Tunnit sekä Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt. Erpenbeckin teoksessa teemat ja niiden älykäs käsittely tekivät suuren vaikutuksen. 

2. Mikä on paras jatko-osa, jonka olet tähän mennessä lukenut?

En ole näköjään lukenut kuin kaksi jatko-osaa tänä vuonna. Niistä paremmaksi nostan Fred Vargasin Kalmankuoriaiset, joka on Adamsbergin sarjan yhdeksäs suomennettu osa. Laadukasta dekkaria vuodesta toiseen! "Adamsbergin aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa ja törmäävät, kun jo kolmas vanhus kuolee erakkohämähäkin puremaan. Tapauksissa on juuri sellaista mahdottomuutta, joka ei jätä komisariota rauhaan." Samaa olisin voinut kirjoittaa muistakin sarjan teoksista.

3. Tänä vuonna julkaistu kirja, jonka haluaisit lukea?

Ainakin kotimaisista uutuuksista minua kiinnostavat eniten tällä hetkellä Emma Puikkosen Lupaus ja Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu.

4. Mitä tänä vuonna julkaistavaa kirjaa odotat?

En ole kovinkaan hyvin perehtynyt vielä kesällä tai syksyllä julkaistaviin teoksiin. Ystäväni bloggasi juuri ruotsalaisen Nina Lykken teoksesta Ei, ei ja vielä kerran ei. Postauksen perusteella kiinnostuin kovasti! Samoin Gummeruksen kustantamana ilmestyy Kim Thúyn seuraava romaani Vi, joka pitää lukea joskus. Clare Mackintosh kirjoittaa niin vetäviä jännäreitä, että luen Lopun jälkeen varmasti jonain päivänä. Otavan uutuuksista kiehtovat Nura Farahin Aurinkotyttö ja Cristina Sandun Vesileikit.

5. Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?

Naisten kirjoittamista teoksista petyin Melba Escobarin Kauneussalonkiin. Romaanissa on tärkeitä teemoja ja nostoja, kuten naisen asema Kolumbiassa, rodullistaminen ja korruptio, mutta kerronnassa oli jotain kömpelöä, mikä sekoitti ajatuksenjuoksuni. Ehkä vika oli lukijassa. Luen niin harvoin eteläamerikkalaista kirjallisuutta, että odotin tältä paljon. En voi sanoa pitäneeni kirjasta kovinkaan paljon.

6. Mikä kirja on ollut suurin yllättäjä?

Ehdoton yllättäjä oli alkuvuonna Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Kuvittelin lukevani lomamatkalla kevyttä hömppää, mutta romaani olikin paljon muuta. Kirjoitin postaukseeni, että "Tietynlainen kliseisyys, kuten ysvävyyden syveneminen, ihmisten silmien avautuminen tai vaikkapa hieman epäuskottavan nopeasti vaikuttava terapia voisivat jossain muussa kirjassa aiheuttaa pettymystä, mutta tähän tarinaan ne sopivat kuin nenä päähän." Lukeminen aiheutti tunneryöpyn, jotan en olisi odottanut!


7. Kuka on uusi lempikirjailijasi?

Aion ehdottomasti lukea lisää jo mainitsemieni Kim Thúyn ja Jenny Erpenbeckin teoksia, mutta myös Louise Pennyn suloisen turvallisia dekkareita. Niitä onneksi riittää, sillä Three Pines -sarjaan kuuluu peräti 15 teosta, ja suomentaminenkin on jo vauhdissa.

8. Mihin fiktiivisiin henkilöihin olet ihastunut?

Edellä mainitun Three Pines -kylän henkilöt olivat ihania. Rakastan edelleen myös Elly Griffithsin hahmoja Ruth Galloway ja Harry Nelson. Gail Honeymanin Eleanor on jäänyt mieleen hyvin poikkeuksellisena romaanihahmona!

9. Mikä on uusi lempihahmosi?

Vastaus löytyy edellisistä vastauksista. Haluan uudelleen Kanadaan Louise Pennyn luomaan Three Pinesiin, jossa rikoksia ratkoo lempeän viisas komisario Armand Gamache. Uskon että jatko-osissa tapaan saman miehen ja osan hurmaavista kyläläisistäkin. "Three Pines -sarjan avaajasta tulee äkkiseltään mieleen vanha kunnon Agatha Christie, mutta myös ranskalainen Fred Vargas ja hänen yksilölliset hahmonsa ja lumoava tunnelma." Näin tuumasin kesäkuussa.

10. Mikä kirja sai sinut itkemään?

Jälkeenpäin on kamalan vaikea muistaa, mikä kirja teki oikeasti nenäliinat tarpeelliseksi, mutta postausten avullahan se selvisi. Olen tirautellut ainakin näitä kirjoja lukiessani: Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää,  Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä, ja ystäväni Katja Kärjen esikoisteos Jumala huone. Veikkaan että itku on ollut lähellä myös Ian McEwanin Sovituksen ja Jennifer Clementsin Rakkaudesta aseisiin -romaanin kanssa.

11. Mikä on tämän vuoden paras kirjasta tehty elokuva?

Tähän en pysty vastaamaan, sillä katson niin vähän tuoreita elokuvia. Haluaisin kuitenkin nähdän Ian McEwanin Sovituksen, ja Michael Cunninghamin romaaniin perustuvan Tunnit voisin hyvin katsoa uudelleen.

12. Mikä on tämän vuoden lempipostauksesi?

Kaikkein kutkuttavinta on päästä kirjoittamaan tuttujen ihmisten tuoreista aikaansaannoksista. Kirjoittaminen pelottaa ja jännittää, mutta toisaalta olo on hurjan etuoikeutettu ja sydän lämmin ylpeydestä kyseistä lahjakkuutta kohtaan. Tänä vuonna sellainen postaus oli Katja Kärjen esikoisteoksesta Jumalan huone .

13. Mikä on kaunein lukemasi kirja tänä vuonna?

Alkuperäinen kysymys oli "Mikä on kaunein ostamasi kirja?", mutta koska en ole juurikaan ostanut kirjoja tänä vuonna, kävin läpi kaikkien lukemieni kirjojen kannet. Toki kirjan kauneuteen liittyy myös sen sisältö. Kuvassa viisi kauneinta (valitettavasti tarkkuus kärsi...).

14. Mitkä kirjat aiot lukea vuoden loppuun mennessä? 

Lista muuttuu koko ajan... Tällä hetkellä lukusuunnitelmissa on Hyllynlämmittäjistä mm. Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa ja Antti Heikkisen Mummo. Scifi-lukuhaasteeseen ajattelin lukea Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli sekä jonkin Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjasta, ehkä myös Maarit Verrosta. Helmet-haastetta jatkan Kazuo Ishiguron romaanilla Ole luonani aina, ja Hassan Blasimin Allah99:n aloitan tänään. Toivottavasti ehdin lukea myös kohdissa 3 ja 4 mainittuja teoksia!

Naistenviikko: Kim Thúy: Ru

Kim Thúy 2009. Ranskankielinen alkuteos Ru. Suomentanut Marja Luoma. Gummerus 2019. 144 sivua. Lainasin kirjastosta.

Naistenviikko jatkuu upealla, kokoaan suuremmalla romaanilla, jonka kirjoittaja on Vietnamin venepakolainen Kanadasta. Omaelämäkerrallinen romaani kertoo hänen elämänsä vaiheista, yltäkylläisestä Saigonin yläluokasta, kammottavasta matkasta pakoon, kielitaidottomana pakolaisena ystävällisessä mutta niin erilaisessa maassa, uuden opettelemisesta ja noususta kohti unelmia. Kirjasta on tullut maailmalla menestys, mitä en ihmettele lainkaan. Sen lukeminen ei kestä kauan, mutta tarinat jäävät mieleen ja nostavat arjen yläpuolelle. Niissä huokuu tasapaino ja rauha kaikesta kirjailijan kokemasta huolimatta.

Kim Thúy kirjoittaa välähdyksenomaisia muistoja yksittäisistä tapahtumista ja kokemuksista, jotka muodostavat kiehtovan virran. Sana ru tarkoittaakin ranskan kielessä pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista. Vietnamin kielessä se tarkoittaa kehtolaulua, joka sekin kertoo kaunista kieltä kirjailijan tunteista perinteitään ja menneisyyttään kohtaan.

Ru avaa Vietnamin järkyttävää historiaa, kansan jakautumista kahtia, syviä tuloeroja ja amerikkalaisten jälkeensä jättämiä tapoja, mutta myös yhden suvun jäsenten välisiä siteitä, perinteitä ja tarinoita. Kim Thúyn elämässä on ollut paljon rikkautta, mutta myös muutoksia, menetyksiä ja hämmentäviä hetkiä pakolaisena kylmässä maassa. Naistenviikkoon romaani sopii erityisen hyvin, sillä Kim Thúyn muistoissa etenkin suvun, mutta myös Vietnamin naiset ylipäätään saavat näkyvän roolin. He kantoivat unelmavartaloissaan ja nuoruusvuosissaan Vietnamin historian näkymätöntä painoa yhtä lailla kuin ne toiset, kumarat naisetkin. 

Kim Thúyn tekstissä on valtavasti aistivoimaa, josta myös kiitos luontevalle suomennokselle. Thúy ei pelkää kuvailla esimerkiksi ulosteiden löyhkää pakolaivan ruumassa, sillä samalla kirjan aukeamalla tuoksuvat kuitenkin mangot ja lootuksen terälehdet kukkivat. Sattumalta toisiinsa törmäävät vietnamilaiset tunnistavat toisensa vanhasta rokotusarvesta, autotallissa surisee ompelukoiden vangitseva ääni ja tädillä numero seitsemän on vaaleanpunainen arpi alavatsassa. Yksityiskohdat jäävät mieleen ja toistuvat punaisena lankana pitkin matkan, kuten se vaaleanpunainen rannerengas, jonka sisälle piilotettiin perheen timantit.

Kirjasta lisää näissä blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Mari A:n kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 25: Kirja kirjailijalta jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut. Kirjankansibingossa se sopii ruutuun "Unenomainen". Teos sopii myös hyvin Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen. Maailmanvalloitukseen saan tästä uuden maan, Vietnamin.